Johtajan nöyryydestä

Turhamaisuus ja ylimielisyys aiheuttavat kitkaa sekä kotona, koulussa että työpaikalla. Nöyryyden ja menestyksen yhteys on kiistaton, mutta miten Galileo Galilei liittyy aiheeseen?

Nöyryys on melko harvinainen hyve ihmisten joukossa, jotka ovat paljon esillä. Johtaviin asemiin hakeutuu luontaisesti paljon ihailusta, arvostuksesta ja vallasta pitäviä ihmisiä. Itse asiassa joskus nöyryys voi näyttäytyä jopa menestyksen esteenä.

Nöyryys on hyve, jolle voidaan löytää melkoinen lista sitä vastaavia paheita. Parhaiten nöyryyttä voidaankin kuvailla tiettyjen paheiden puuttumisena. Tässä suhteessa olennaisia paheita ovat muun muassa harhainen käsitys omasta arvosta ja kyvyistä, itserakkkaus, vääränlainen itseriippuvaisuus ja kyvyttömyys arvostaa muiden apua sekä lahjoja, suuruudenhulluus, teennäisyys, snobismi, itsevanhurskaus, tahto hallita muita, liiallinen kunnianhimo ja itsetyytyväisyys. Erityisesti turhamaisuus ja ylimielisyys erottuvat tässä yhteydessä ylitse muiden.

Aivan turha jätkä

Turhamainen ihminen on hyvin kiinnostunut siitä, miltä hän näyttää. Hän tahtoo aina esiintyä niin hyvässä valossa kuin suinkin ja hän pelkää sitä, että hän tekee virheen, joka paljastaa hänessä jonkin heikkouden ja jollakin tapaa ilmentää hänen keskeneräisyyttään.

Kuitenkin kaikki meistä pelkäävät nolatuksi tulemista ja kaikki meistä haluavat näyttää hyvältä silloin, kun pyrimme jotakin päämäärää kohti, kuten hakiessamme työpaikkaa, pitäessämme julkista esitelmää tai johtaessamme mitä tahansa joukkoa. Jos esimerkiksi toimitusjohtaja puhuttelee alaisiaan huomaamatta, että hänen rintataskussaan oleva mustekynä on vuotanut hänen paitaansa ison sinisen läntin, hänen nolostuksessaan ei ole kyse turhamaisuudesta.

Turhamaisuus edellyttää jollakin tapaa erityisesti erinomaisena näyttäytymistä ja oman persoonan ainutlaatuisuuden esilletuomista (ehjän kynän käyttö ei ole erityisen erinomaista).

Hyveellinen ihminen toisaalta osaa huolestua silloin, kun siihen on syytä. Jos hän on esiintynyt asiattomalla tavalla, hän kokee siitä syyllisyyttä, mikäli syy on oikeasti hänen laiminlyönnistään tai rikkeestään. Sen sijaan hän ei suuremmin välitä siitä, jos häntä mollataan syyttä, tai jos hänen vastustajansa eivät pidä häntä minkään arvoisena. Turhamainen ihminen sen sijaan on suunnattoman kiinnostunut siitä hyväksyvätkö muut hänet. Hän rakastaa kunnioitusta, arvostusta ja ihailua. Hän inhoaa sitä, jos häntä ei kohdella (itse itselleen antamansa) arvonsa mukaisesti.

Joskus me sekoitamme nöyryyden itsensä vähättelyyn. Suomalaisessa kulttuurissa, varsinkin erään luterilaisen kirkon herätysliikkeen piirissä, itsensä vähättelystä on tehty suoranainen taiteenlaji. Monesti itsensä vähättely ja omalla huonoudella elvistely on vain yksi turhamaisuuden ja ylpeyden muoto, jonka tarkoitus on saada ympäristö kehumaan itsensä väheksyjää (ehkäpä jopa ylistämään hänen nöyryyttään).

Aidosti nöyrä ihminen ei kuitenkaan ole epätietoinen omasta arvostaan ja kyvyistään, mutta hän ei ole erityisen kiinnostunut niistä. Sen sijaan hän voi tarvittaessa antaa itsestään (vahvuuksistaan ja heikkouksistaan) hyvin tarkan kuvauksen, johon hänen lähipiirinsä voi yhtyä. Hän ei siis liioittele eikä vähättele sen enempää kykyjään kuin heikkouksiaankaan

Yli mielen

Ylimielisyys on piirre, joka herättää meissä välittömän kysymyksen: ”Kuka tuo oikein luulee olevansa?” Ylimielinen ajattelee, että koska hänellä on (todellinen tai kuviteltu) ominaisuus x, hän ansaitsee jollakin tavalla erityiskohtelun ja tuo sen julki. Mutta tämä ei vielä tarkalleen ottaen riitä ylimielisyyden tarkaksi määritelmäksi.

Esimerkiksi jos sodassa sattuu tilanne, jossa lääketarvikkeita on vain yhden sotilaan hoitamiseen ja hoitajien on tehtävä valinta kahden haavoittuneen välillä. Toinen puhkiammutuista on tavallinen tykkimies (anteeksi tykkimiehet) ja toinen on lääkintäupseeri. Tässä tilanteessa upseeri voi vaatia erityiskohtelua, koska hänen taitonsa asettavat hänet oikeasti erityisasemaan. Taitavinkin tykkimies on melko helposti korvattavissa (anteeksi taas…), mutta taitava kirurgi taas ei.

Etuisuuksien vaatiminen ei-ylimielisesti edellyttää jollakin tapaa motiivia, joka ei nouse paheista sekä sellaista asiaintilaa, että henkilö oikeasti on oikeutettu etuihinsa. Todellinen ylimielisyys sen sijaan nousee itsekkäästä pyrkimyksestä nostaa itseään esille ja/tai vaatimuksesta etuihin, joihin henkilö ei tosiasiassa ole oikeutettu.

Nöyryys ja menestys

Hyveitä eri näkökulmista tutkineet psykologi Robert C. Roberts ja filosofi W. Jay Wood ovat esittäneet teesin, että pitkällä aikavälillä sekä yksilöt että yhteisöt hyötyvät nöyryyden hyveestä. He myöntävät avoimesti, että kyseisen teesin tutkiminen kokeellisesti on hyvin vaikeaa (Kuinka mitata hyveellisyyttä? Miten menestys lasketaan? Kuinka arvioida muiden muuttujien asemaa?)

Mutta vaikka voitaisiinkin tehdä koe, jonka tulos vahvistaisi paheellisten yhteisöjen olevan tehokkaampia ja tuotteliaampia, tämä ei kuitenkaan merkitsisi sitä, että paheet ja hyveet olisivat vaihtaneet paikkaa. Ihmisen on siitäkin huolimatta parempi elää sosiaalisessa ympäristössä, jossa ilmenee ylimielisyyden ja keskinäisen kilpailun sijaan nöyryyttä, empatiaa ja tervettä kunnioitusta.

Ja tietenkin langenneessa maailmassa on mahdollista muodostaa lyhyellä aikavälillä erittäin menestyksekkäitä yhteisöjä, jotka rakentuvat paheille. Ajatelkaa vaikkapa Neuvostoliittoa, Kolmatta Valtakuntaa tai niitä joukkioita, jotka ovat vastuussa nykyisestä talouskriisistä. Näidenkin hirviöiden toiminta on (tai oli) mahdollista vain siinä määrin kuin ne yrittivät toimia edes ulkoisesti hyveellisesti, ja ne tuhoutuivat siinä vaiheessa, kun paheiden määrä ylitti kriittisen pisteen.

Esimerkiksi tiedemaailmassa suurimmat läpimurrot tapahtuvat ryhmissä ja niihin vaikuttaa suuri joukko eritasoisia toimijoita, jotka kuitenkin joutuvat olemaan paljon tekemissä toistensa kanssa. Ryhmä ja sen jäsenet hyötyvät nöyryyden hyveestä usealla tasolla. Nöyrä henkilö voi ottaa vastaan ankaraakin kritiikkiä ottamatta sitä henkilökohtaisesti. Hän voi omaksua hypoteeseja, joita jotkut pitävät täysin älyttöminä. Ylimielinen taas ei ota vastaan palautetta tai korjausehdotuksia niiltä, joita hän pitää itseään alempina tai jonkin toisen paradigman edustajina. Filosofiassa tällainen tilanne on vallinnut pitkään ns. analyyttisen ja mannermaisen välillä, joiden edustajat pääsääntöisesti pitävät toisiaan pelkkinä tuulimyllynlämmittäjinä.

Vuoden 1983 fysiikan nobelisti Subramanyan Chandrasekharilta kysyttiin kuinka hän kykeni luovaan työhön vielä eläkeikäisenä. (Kovissa tieteissä on tyypillistä, että tutkija tekee olennaisimmat löytönsä melko nuorena.) Chandrasekharin mukaan:

”Näyttää siltä, että ihmiset muuttuvat (paremman termin puutteessa) ylimielisiksi suhteessa luontoon. Nämä [tiedemiehet] ovat tehneet suuria löytöjä ja keksintöjä. Jälkeenpäin he kuvittelevat, että he onnistuivat niin loistavasti, koska heillä on jonkinlainen erityinen kyky tehdä tiedettä, jonka on pakko olla oikea. Mutta tiede ei anna tähän lupaa. Luonto on näyttänyt kerta toisensa jälkeen, että luonnon takana olevat totuudet ylittävät mielistä suurimmatkin.” (lainattu Roberts & Wood, s. 253)

Nöyrällä on myös enemmän opettajia kuin ylimielisellä. Hän voi hankkia tietoa myös sellaisista ympyröistä, joista muut eivät etsisi. Esimerkiksi Aristoteles ei ollut erityisen kiinnostunut orjien ja naisten mielipiteistä sen suhteen kuinka heitä pitäisi kohdella. Nöyrä pystyy ylittämään toiseuden rajat ja kykenee yhteistyöhön sellaisten kantojen kanssa, jotka ovat jopa täysin vastakkaiset sen kanssa mitä hän itse edustaa. Hän oppii sellaisilta, joilta monien muiden mukaan ei ole mitään opetettavaa.

Galilein tapaus

Perusesimerkki nöyryydestä ja ylimielisyydestä tieteen historiassa on Galileo Galilei. Galilein uraa, kuten tunnettua, varjosti kuuluisa kriisi katolisen kirkon kanssa. Kyseisestä kriisistä on olemassa paljon dokumentteja ja tutkimusta. Yleensä kriisi esitetään konservatiivisen kirkon ja edistyksellisen tiedemiehen välisenä yhteentörmäyksenä (mikä pitää joltain osin paikkansa), mutta kriisin kätkeytyi myös aimo liuta persoonallisuuteen liittyviä tekijöitä.

Galilei oli loistava tiedemies, mutta hänen heikko kohtansa oli ylimielisyys. Hänen aikalaisensa Orazio Grassi totesi hänestä: ”Galileo aiheutti oman tuhonsa pitämällä itseään muita parempana ja halveksimalla muita. Ei ihme, että kaikki juonittelevat häntä vastaan.” Esimerkiksi Galileo ei lotkauttanut korvaansakaan Keplerin huomattavasti paremmalle mallille planeettojen elliptisistä radoista eikä hän näin kyennyt sulauttamaan muiden tieteentekijöiden löydöksiä osaksi omaa teoriaansa. Galileita aiemmin tukenut Maffeo Barberini, josta myöhemmin tuli paavi Urban VIII (joka myös oli hieman herkkänahkainen), kääntyi Galileota vastaan, kun tämä teki hänestä pilaa eräässä julkaisussaan.

Kiistassa oli rajalinjan molemmin puolin sekä teologeja että tiedemiehiä, eikä kyseessä ollut yksipuolinen uskonnolliset jääräpäät ja avomieliset tiedemiehet -showdown. Myöhempi historiankirjoitus teki tapahtumasta arkkityypin uskonnon ja tieteen kohtaamisesta, vaikka paremmin tapausta voisi kuvata kahden suuren egon kyvyttömyytenä tulla toimeen toistensa kanssa. Silläkin uhalla, että voi näyttää jälkiviisaalta ”syytä uhria” -strategialta huomauttaa Galileon persoonallisuuden puutteista, on kaiketi luontevaa todeta, että hän ei olisi saanut osakseen sellaista höykytystä, jos hän olisi ollut hieman vähemmän itsetietoinen. Samoin kirkko olisi säästynyt paljolta, mikäli Urban VIII ei olisi ollut niin kiinnostunut julkisesta imagostaan. Hyveiden puute toimi näin sekä tiedeyhteisöä että kirkkoa vastaan.

Hyveenä nöyryys on tiiviisti linkittynyt muihin hyveisiin, kuten rakkauteen tietoa kohtaan. Nöyrä tiedemies iloitsee oppilaistaan, jotka etenevät häntä itseään pidemmälle ja jopa kumoavat hänen omat teoriansa (silloin kun se tapahtuu hyvillä perusteilla). Näin hän ei ole kiinnostunut itsestään vaan siitä, että tiede etenee. Työyhteisöissä keskinäinen nöyryys parantaa työilmapiiriä, vähentää kaunaisuutta ja rohkaisee luovuutta.

Nöyräksi ei kuitenkaan voi ruveta noin vain. Edes vastakkaiset kokemukset (jotka osoittavat nöyryyden puutteen henkilölle vahingolliseksi) eivät välttämättä saa meitä heräämään huomaamaan omia puutteitamme. Joissakin tapauksissa esimerkiksi narsistinen persoonallisuushäiriö voi estää tämän lähes absoluuttisesti. Niin kuin kaikissa hyveissä, oikea liike lähtee itsetuntemuksesta.