Voimme kuvitella äidin, joka ”rakastaa liikaa” tai ihmisen, joka on ”liian kohtuullinen”. Lähemmin tarkasteltuna kyseessä ei kuitenkaan ole hyveen ylilyönti, vaan hyveen puute.
Jeesuksen mukaan ”ylösnousseet eivät ota vaimoa”, vaan elävät ”kuin enkelit taivaassa” (Mk 12:25). Moni on tulkinnut tästä, ettei taivaassa ole miehiä eikä naisia, vaan jonkinlaisia sukupuolettomia neutreja.
Perinteinen teologinen tulkinta ulottuu kuitenkin putkistoa syvemmälle. Ilmaus ”kuin enkelit taivaassa” ei liity biologiseen sukupuolisuuteen. Sukupuolisuus säilyy, mutta seksi, siten kuin me sen tiedämme, ei säily. Taivaassa ei ole seksiä. Miksi? Koska se, mistä seksi maan päällä on symbolina ja (makeana) esimakuna, on taivaassa täydellisesti toteutunut.
C. S. Lewisin (1898–1963) mukaan ihminen, jota harmittaa tieto seksin puuttumisesta taivaassa, on kuin pieni poika, jota harmittaa tieto suklaan puuttumisesta seksissä. Suklaan poika nimittäin tietää, seksiä ei.
Sisäinen teologini sai hetkellisen yliotteen. Miten taivaallinen seksi liittyy kysymykseen, ”Voiko hyvettä olla liikaa?” Siten, että ihminen, jonka mielestä hyvettä voi olla liikaa, on kuin Lewisin mainitsema pieni poika. Uskomus perustuu puutteelliseen ymmärrykseen hyveen luonteesta.
Voimme kuvitella tilanteita, joissa tämä ei näyttäisi pitävän paikkansa. Voidaan esimerkiksi ajatella, että rakkauden ja kohtuullisuuden hyveissä mennään joskus ”liian pitkälle”. Otetaan kaksi esimerkkiä. Äiti, joka ”rakastaa liikaa”. Ihminen, joka on ”liian kohtuullinen”.
Rakkauden hyve
C. S. Lewisin kirja Neljä rakkautta käsittelee rakkauden hyvettä neljästä näkökulmasta. Teoksesta löytyy valtavasti upeita oivalluksia ja tarinoita. Eräs esimerkki koskee naista, jota Lewis kutsuu nimellä ”Mrs Fidget”. Minulla ei ole suomennosta käsillä, joten tässä ote alkuperäisteoksesta The Four Loves.
”Mrs Fidget very often said that she lived for her family. And it was not untrue… She always sat up to ’welcome’ you if you were out late at night; two or three in the morning, it made no odds; you would always find the frail, pale, weary face awaiting you, like a silent accusation. Which mean of course that you couldn’t by with any decency go out very often. She was always making things too… And of course, unless you were a heartless brute, you had to wear the things…”
Perheenjäsenet yrittävät protestoida, mutta turhaan.
”Mrs Fidget, as she so often said, would ’work her fingers to the bone’ for her family. They couldn’t stop her. Nor could they – being decent people – quite sit still and watch her do it. They had to help. Indeed they were always having to help. That is, they did things for her to help her to do things for them which they didn’t want done…”
Rouva Fidget, hyvänä äitinä, selvästi rakastaa perhettään paljon. Mutta kaikki ei ole kunnossa. Tekisi mieli sanoa, että hän rakastaa ”liikaa”. Rakkaudessa on lahjoittava, pyyteetön ulottuvuutensa, joka on jaloa. Äidinrakkauden lahjaluonteeseen kuuluu paradoksaalisesti myös tarve olla tarvittu. Rouva Fidgetin tapauksessa tämä tarve-ulottuvuus on saanut yliotteen, jonka seurauksena hänen rakkautensa on puutteellista.
Tosiasiassahan hän ei rakastaa liikaa, vaan liian vähän.
Rakkaus tunteena
Rakkautta hyveenä ei voi olla liikaa. Rakkaudessa on kuitenkin myös tunne-ulottuvuus, joka on toisinaan musertavan vahva. Silloin voi tuntua siltä, että ”rakastaa liikaa”. Esimerkiksi omia lapsiaan rakastaa usein näin. Jopa elämäntapafilosofi Eminem on tutkinut kysymystä. Laulussaan ”Love the Way You Lie” hän pohtii: ”You ever love somebody so much / You can barely breathe?”
Rakkauden tunne on kuitenkin eri asia kuin rakkauden hyve eli rakastamisen tahto, rakastamisen taipumus ja rakastamisen taito.
Kohtuullisuuden hyve
Rouva Fidget -logiikka pätee myös tilanteisiin, joissa tekisi mieli sanoa, että joku on ”liian kohtuullinen”. Kun ”liian pitkälle” vietyä kohtuullisuutta analysoi tarkemmin, se paljastuu aina jollakin tapaa puutteelliseksi kohtuullisuudeksi. Hyvät elämäntavat tekevät iloiseksi. Mutta jos pasmani menee sekaisin heti, kun vähänkään poikkean rutiineistani, olen ehkä ymmärtänyt kohtuullisuuden hyveen väärin.
”Kaikkea kohtuullisesti, myös kohtuullisuutta”, on eräällä ystävälläni tapana sanoa. Neuvo viehättää tietysti erityisesti kohtuuttomia ihmisiä, jotka etsivät alibia heikkoudelleen. Väärinkäytöksistä huolimatta neuvo on hyvä. Kohtuullisuuteen kuuluu olennaisesti myös joustavuus.
Hyvä ei tunne rajoja
Hyveisiin liittyy paljon paikkansapitämättömiä myyttejä. Niistä olen kirjoittanut artikkelissa ”Hyveet ja rakasteleminen”. Esimerkiksi itse hyveen käsite ymmärretään usein väärin jonkinlaiseksi pehmoiluksi, voimattomuudeksi ja vallattomuudeksi. Tämä on hyvin outoa, sillä sana hyve (lat. virtus) tarkoittaa nimenomaan ”voimaa” ja ”valtaa”.
Alexandre Havardin kirjassa Hyvejohtajuus on mainio kaavio (ks. alla), joka pyrkii murtamaan tämän myytin. Hyvettä kutsutaan usein ”kultaiseksi keskitieksi”, mutta koska tämäkin ilmaus kuulostaa pliisulta, hyvettä on parempi kutsua inhimillisen potentiaalimme ”huipuksi” tai ”kulminaatiopisteeksi”. 
Paheet, niin kuin kaaviosta näkyy, ovat hyveiden ”puutetta” tai ”ylilyöntejä”.
Vahvuuksistaan huolimatta kaaviolla on mielestäni myös heikkouksia. Murtaessaan yhtä myyttiä kaavio vahvistaa toista: sitä, että hyvettä voisi olla ”liikaa”. Kaavion oikealla laidalla olevia paheita kutsutaan ”ylilyönneiksi”. Tosiasiassa nekin ovat hyveen puutetta. Hyve ei tunne positiivista rajaa.
Haluaisin muokata kaaviota niin, että hyvyyden rajattomuus korostuisi. Miten sen tekisi? En tiedä.
Hyveiden ykseys
Englantilaisen kirjailijan ja poliitikon G. K. Chestertonin (1874–1936) mukaan ongelmia tulee silloin, jos yksi hyve on ylikorostunut. Hän on oivaltanut sen, että hyve tarvitsee muiden hyveiden tukea.
Kumman ottaisit, tuomitsevan vai lepsun esimiehen? Itse en ottaisi kumpaakaan. Tuomitsevalla johtajalla voi olla ryhtiä, mutta häneltä puuttuu armeliaisuuden hyvettä. Lepsulla johtajalla voi olla armeliaisuutta, mutta häneltä puuttuu ryhtiä. Molemmilta puuttuu oikeudenmukaisuutta, sillä ryhti ja armeliaisuus ovat oikeudenmukaisuuden (”kolikon”) kaksi puolta.
Chestertonin ajatus hyveen ”ylikorostuneisuudesta” voi sekin salakavalasti vahvistaa ajatusta siitä, että hyvettä voisi olla liikaa. Siksi sanoisin mieluummin, että ongelmia tulee silloin, kun muut hyveet ovat alikorostuneita. Hyvettä voi olla liikaa ainoastaan suhteellisesti: toisin sanoen, koska muita hyveitä on liian vähän.
Kuvittele tikapuut, joiden toinen tukipuu on lyhyempi kuin toinen ja sen seurauksena koko rakennelma epäluotettava. Voit toki pätkästä pidemmästä tukipuusta palan ja siten tasapainottaa tikkaat, mutta pidentämällä lyhyempää tukipuuta yllät korkeammalle. Jos rakastan lapsiani puolisoni rakkauden kustannuksella, ratkaisu ei ole lapsieni rakastaminen vähemmän, vaan puolisoni rakastaminen enemmän.
Liikaa laatua?
Palataan ajatuksissa taivaaseen. Jokainen on ainakin kerran elämässään miettinyt, että taivaassa mahtaa olla tylsää. Ajatellaan, että ”ikuisuus” merkitsee samaa settiä kuin maan päällä mutta vaan tooosi pitkään. Mielikuva korjaantuu vasta, kun ymmärrämme, ettei ”ikuisuus” ole lineaarinen, vaan laadullinen käsite. Ikuisuus on uusi olemisen muoto.
Hyve ei ole venytettyä pahetta. Hyve on uusi olemisen muoto. Hyvän dynamiikka on rajaton. Totuus, hyvyys ja kauneus eivät tunne rajoja.
Ehkä totuudella, hyvyydellä ja kauneudella ei ole rajoja, mutta eivät kai ne ilmene muuta kuin vastakohtiensa kautta? Emmeke juuri vastakohtien välisessä dialektiikan kautta pääse lähemmäksi totuuden likiarvoa?
Ajattelen että kosketuksen ikuisuuteen voi saavuttaa joko meditoivan hiljentymisen kautta, tai leikkimällä loppumattomasti vastakohtaisuuksilla.
Hyve on uusi olemisen muoto, mietin mitä tarkoitat? Sitäkö, että kun ihminen saavuttaa sisäisen rauhan, tulee hänestä eettinen toimija?
Mahtavan ajatuksia herättävä artikkeli!
C.S. Lewisin teoksen Neljä Rakkautta Mrs Fridgetiin olemme varmasti kaikki törmänneet omassa elämässämme. Pyyteettömästi muita ihmisiä auttavia henkilöitä onneksi löytyy. Valitettavan usein on myös kyse siitä, että kyseinen henkilö ei ole kykenevä käsittelemään omaa elämäänsä ja omia ongelmiaan vaan pakenee siihen, että panee koko energiansa muiden auttamiseen. Oman itsensä katsominen ja näkeminen alastomana (kuvainnollisesti) on haastava ja tuskallinen kokemus, johon tarvitaan paljon rohkeutta. On helpompi keskittyä johonkin muuhun ja laittaa itsensä sivuun. Omaan itseensä keskittymistähän pidetään joka tapauksessa enemmän ja vähemmän itsekkäänä ja narsistisena. Toisaalta, jos ei pysty auttamaan itseään, kuinka luulee voivansa auttaa muita?
Tunnen (valitettavasti) useita edellä kuvatunlaisia ihmisiä. Heille kaikille on yhteistä se, että he käyttävät kaiken energiansa muiden ”auttamiseen” mutta ovat itse samaan aikaan ihan rikki. Usein unohtuu se, että hyväntekeväisyys tulisi aloittaa kotoa ja itsestä. Vain tasapainoinen ihminen pystyy olemaan voimakas ja todella auttamaan muita.
Hyveiden ykseys tarjoaa mielenkiintoisen ajatuksen. Sen sijaan, että käsittelisimme hyveitä erillisinä ja suhteellisina, tulisiko ne ymmärtää yhtenä, holistisena kokonaisuutena. Ensinnäkin, voitaisiinko ajatella, että hyveet muodostavat eräänlaisen elämänasenteellisen kokonaisuuden, jonka mukaan henkilö joko elää tai sitten ei. Kaikki hyveet ovat mielestäni suoraan riippuvaisia toisistaan. Esimerkiksi lojaalisuuden hyvettä ei voi olla olemassa ilman että henkilö on samaan aikaan myös rehellinen, oikeamielinen ja tuntee myötätuntoa heikompia kohtaan.
Toiseksi, voidaanko hyveitä, ja onko syytäkään, mitata jotenkin. Tällä tarkoitan sitä, että jotain hyvettä ei voi olla liikaa tai liian vähän. Samoin jokin hyve itsessään ei voi olla ylikorostunut tai alikorostunut. On vaikea kuvitella, että ihminen voisi olla liian rehellinen tai lojaali. Sitä joko on tai ei ole, ei ole välimuotoja. Samoin on rakkauden kanssa. Joko rakastaa jotakuta tai sitten ei. En tiedä, miten voisi rakastaa jotain ihmistä enemmän kuin jotain toista. Tai vähemmän. Rakkauden ilmentämistavat ovat sitten eri juttu koska aviopuolisoiden välinen rakkaus hakee erilaiset ilmenemismuodot kuin esim. vanhempien ja lasten välinen. Iso kuva on kuitenkin sama.
Jos on sisäistänyt hyveellisen elämänasenteen, ei pohdintoja ole tarpeellista tehdä vaan kaikki toimii intuitiivisesti. Itse tiedän, että varsinkin liike-elämässä tulee joskus eteen tilanteita, joissa hieman ”venyttämällä” omia arvojaan (hyveitä) pystyisi lyhyellä aikavälillä saamaan aikaan paljonkin taloudellista hyvää itselleen ja yritykselleen. On kuitenkin syytä pohtia sitä, mihin on menossa ja miten sinne haluaa päästä. Pohjois-Amerikan Intiaaniheimo Anishinabe:n sananlaskun sanoin: ”On pienempi ongelma olla köyhä kuin epärehellinen.”
Kati,
Kiitos kommentistasi!
Uusi olemisen muoto on tosiaan epätyydyttävä käsite. Tarkoitan suurin piirtein sitä, että hyveet sijoittuvat kokonaan omalle akselilleen. Lauri Järvilehto selitti asian mielestäni hyvin:
(http://www.hyvejohtajuus.fi/1813/hyveet-ja-rakasteleminen/#comments)
Minun täytyy myöntää, etten olen koskaan täysin ymmärtänyt, mistä ”vastakohtaisuuksilla leikkimisessä” on oikeastaan kyse. Mitä se voisi tarkoittaa käytännössä?
Tapio,
Kiitos kommentistasi! Kyllä, Mrs Fidgetejä löytyy jokaisen lähipiiristä. Varmasti myös moni lukija tunnistaa itsestään Mrs Fidgetin. Lewisin henkilöhistoriaa hiukan lukeneena minulla on aavistus siitä, kuka Lewisin tuttavista toimi tarinan esikuvana. Nimi ”Mrs Fidget” on tietenkin keksitty. Mutta Lewis, jolla oli kielitieteilijän vikaa, tiesi mitä sana fidget tarkoittaa…
Tiivistit pääpointtini loistavasti lauseella: ”On vaikea kuvitella, että ihminen voisi olla liian rehellinen tai lojaali.” Juuri näin. Intuitiokin sen sanoo, ettei hyvettä voi olla liikaa.
Pari vastakysymystä:
(1) Hyvettä ei voi olla liikaa. Mutta onko tosiaan niin, ettei sitä voi olla myöskään liian vähän?
Kirjoitit: ”Joko rakastaa jotakuta tai sitten ei. En tiedä, miten voisi rakastaa jotain ihmistä enemmän kuin jotain toista. Tai vähemmän.” Samaisessa Neljä rakkautta -teoksessa pohditaan tätä kysymystä. Lewisin mukaan rakkauden laadulliset aste-erot paljastuvat käytännöllisessä elämässä. Esimerkiksi omaa ajankäyttöään ja valintaperiaatteitaan seuraamalla voi tehdä johtopäätöksiä rakkautensa suunnasta.
(2) Kirjoitit: ”Jos on sisäistänyt hyveellisen elämänasenteen, ei pohdintoja ole tarpeellista tehdä vaan kaikki toimii intuitiivisesti.” Pitääkö tämä paikkansa?
En ole vakuuttunut siitä, että hyveessä – esimerkiksi rakkaudessa – asiat toimivat kuin itsestään, ilman tietoista pohdintaa. Mutta ehkä ymmärsin sinut väärin? Nimittäin liike-elämän etiikasta kirjoittaessasi sanot, että pohdintaa tarvitaan: ”On kuitenkin syytä pohtia sitä, mihin on menossa ja miten sinne haluaa päästä.”
Tapio. Olen samaa mieltä kanssasi. Jotenkin välillä ihmettelen, kun ihmiset luulevat ”egotrippailun” olevan jotenkin kamalan itsekästä toimintaa. Uskon samoin kun sinä, että eettinen toimijuus syntyy ainoastaan silloin kun ihminen on sinut oman itsensä kanssa: Myös pimeiden puoliensa kanssa.
Jason. Vastakohdilla leikkiminen tarkoittaa hieman eri asioita riippuen siitä, mistä viitekehyksestä käsin sitä lähdetään avaamaan. Henkilökohtaisesti olen koukussa tällä hetkellä tähän ajatukseen, ettei meillä ole pysyvää itseyttä,vaan virtaava jatkuvan muutoksenalainen minuus. Juuri se, minkä minkä olemme historiamme ja sosiaalisten kontaktiemme kautta luoneet itsellemme. Kun olet lukenut tekstini, olet taas hieman erilainen Jason kuin hetki sitten. Olemme peilejä toinen toisillemme, ja voimme ikään kuin imaista jonkin esikuvan ulkoisesta peilistä sisäiseksi. Kulttuurimme luo minuuttamme ja minuutemme kulttuuriamme.
Esimerkiksi Carl Jungin ajatuksia seuraten, meissä on sisällämme, usein tiedostamattomana, egotilojemme arkkityyppisiä siemeniä, jotka edustavat vastakohtia. Tämän näkemyksen mukaan meissä jokaisessa on pahuus/hyvyys, kauneus/rumuus, järki/tyhmyys jne. Voimme aktiivisesti luovassa spontaanissa prosessissa olla rakentamassa uutta vuorovaikutuksesllista ”dialektista” minuuttamme, käyttämällä hyväksi näitä vastakkaisia voimiamme. Voimme löytää ahdistavasta epätoivosta rauhamme, pahuudesta aidon pyytettömän hyvyytemme jne. Ajattelen siis tietoisuutemme voivan laajeta tässä vastakohtaisuuksien välisessä leikissä.
Eettinen toimija syntyy, kun ihminen löytää Rakkauden, minulle hän on Jumala, ja antaa tämän ohjata prosessiamme. Tässä valinnassa ihminen on yksin, ja hän valitsee joko/tai, muuten elämä voi kaikin puolin olla sekä/että -elämää. Ilman tätä eettistä valintaa olemme pelkkiä temppuilevia teeskenteleviä pellejä. Valintamme jälkeen voimme päästää irti, ja antaa intuitiomme ohjata minuuttamme.
Ajattelen, että prosessissa tapahtuu itseyden irrottautuminen egon tiloista. Emme samaista enää itseämme egojemme osiin, vaan astumme ikään kuin niiden ulkopuolelle.
Kati,
Kulttuurimme luo minuuttamme ja minuutemme kulttuuriamme. Hienosti sanottu!
Tässä valinnassa ihminen on yksin, ja hän valitsee joko/tai, muuten elämä voi kaikin puolin olla sekä/että -elämää. Ilman tätä eettistä valintaa olemme pelkkiä temppuilevia teeskenteleviä pellejä.
Pakko myöntää, että välillä sitä on tukehtua harmaan eri sävyihin (sekä/että). On tilanteita, joissa vaaditaan mustavalkoista realismia (joko/tai).
…meissä jokaisessa on pahuus/hyvyys, kauneus/rumuus, järki/tyhmyys jne. Voimme aktiivisesti luovassa spontaanissa prosessissa olla rakentamassa uutta vuorovaikutuksellista “dialektista” minuuttamme, käyttämällä hyväksi näitä vastakkaisia voimiamme. Voimme löytää ahdistavasta epätoivosta rauhamme, pahuudesta aidon pyytettömän hyvyytemme jne. Ajattelen siis tietoisuutemme voivan laajeta tässä vastakohtaisuuksien välisessä leikissä.
Edelleen minua ehkä pohdituttaa se, miten em. voisi näkyä käytännössä. Rauhan löytyminen epätoivosta ja hyvyyden löytyminen pahuudesta jne. kuulostaa kauniilta, mutta mitä se tarkoittaa?
Otetaanpa yksi helppo esimerkki. Esim. kirjassa ”Depression and Narratives” tuodaan esille se, että kun ihminen on masentunut, on hänen oma elämäntarinansa kaaoksessa. Ihminen on ahdistunut ja epätoivonen. Hyvin monella kuitenkin tästä kaottisesta tilasta syntyy uusi järjestys (joskus siihen tarvii toisen ihmisen tukea). Parhaimmillaan hän voi löytää uuden levollisemman minuuden. Toisin sanoen myyttinen Fenix lintu nousee tuhkasta. Tapahtuu muodonmuutos ja syntyy uusi uudistunut ihmminen uusilla arvoilla ja maailmankatsomuksella. Toki kaikki eivät ole näin onnekkaita, varsinkaan jos eivät saa riittävää sosiaalista tukea.
Samoin uskon, että tämä nykyinen länsimainen kulttuurimme tulee menemään vielä jonkinasteiseen kaookseen. Ei tarvitse paljoa ällikkää oivallukseen, että kuluttava elämäntapamme ei voi jatkua. Todennäköisemmin uusi yhteiskunnallinen arvojärjestys ja elämäntapa syntyy jonkin asteisen kaoksen kautta.
Uskon, ettei tulevaisuuden ihminen siirrä tunteitaan materiaan. Hänen omanarvontuntonsa voi rakentua muille asioille kuin aineellisille symbooleille.
Pahuus? Pahuuden lakkaat projisoimasta muihin, kun ymmärrät, että meissä jokaisessa on potentiaalisena pahuus. Hyvyys löytyy kun kohtaat oman varjosi.
Parahin Jason,
kiitos hienoista kommenteista ja avartavista vastakysymyksistäsi.
Itse olen Myers-Briggs -tyyppi-indikaattorin mukaan persoonallisuustyypiltäni Idealisti ja katselen ja ajattelen asioita siltä kannalta. Idealismi on ollut varmasti mielessäni kommentoidessani sinunkin hienoa artikkeliasi.
Mielestäni ihminen, joka on todella sisäistänyt hyveet, pystyy aina toimimaan intuitiivisesti kaikissa tilanteissa. Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että tämä tila olisi mitenkään nopeasti ja helposti saavutettavissa. Uskoakseni tähän tarvitaan runsaasti sisäistä dialogia mutta myös (rohkeita) epäonnistumisia ja virheiden tekemistä. Tässä mielessä olen täysin samaa mieltä Katin kanssa siitä, että rumuudesta voi syntyä kauneutta ja virheistä ja jopa pahoista teoista viisautta ja armeliaisuutta.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että rakkaudessa asiat eivät toimi itsenäisesti, ilman pohdintaa. Minä vain en ajatellut rakkautta hyveenä vaan käytin sitä ainoastaan esimerkinomaisesti kuvaamaan sanomaani. Tässä mielessä esimerkkini oli huono.
Liike-elämässä tarvitaan usein pohdintaa. Minulla oli ajatukseni takana esim. tilanne, jota talousjohtamisessa kutsutaan termillä ”Agency Problem”. Tällä tarkoitetaan tilannetta, jossa yrityksen osakkeenomistajien ja johdon välillä on syntynyt jonkinlainen konflikti. Yleensä konflikti syntyy siksi, että johto ajaa tekemisillään häikäilemättömästi omia etujaan osakkeenomistajien kustannuksella.
Tilanne, jota ajattelin Hyvejohtajan kohdalle sattuvaksi,voisi olla käänteinen. Voi tänä päivänä olla usein vastassa tilanne, jossa osakkeenomistajat vaativat sijoittamalleen pääomalle mahdollisimman suurta tuottoa, välittämättä sen enempää kunka se saadaan aikaan. Tällaisessa tilanteessa hyveiden todellinen sisäistäminen punnitaan johtajalta. Hankinko mieluummin enemmän rahaa firman omistajille ja saan ison bonuksen vai olenko uskollinen omille arvoilleni. Kuten Hokuto-Ryu jujutsun suomalainen legenda Kuuno Väntar sanoo:” Elämän tarkoitus on viedä onnellinen kroppa mukanaan hautaan.”
Kati:
Tämä on totta. En vain heti ymmärtänyt, että puolipoeettisilla kielikuvilla (”vastakohtaisuuksilla leikittely”, ”vuorovaikutuksellinen dialoginen minuus” jne) tarkoitit yksinkertaisesti sitä, että pahasta voi seurata jotakin hyvää, ongelmia voi ratkoa ja että usein lopputulos voi olla entistä ehyempi ihminen.
Olen myös kanssasi samaa mieltä siitä, että nykyinen länsimainen kulttuurimme menee vielä jonkinasteiseen kaookseen. Kuluttava elämäntapamme ei voi jatkua. Uusi yhteiskunnallinen arvojärjestys ja elämäntapa syntynee jonkin asteisen kaaoksen kautta.
Se, että tulevaisuuden ihminen ei siirtäisi tunteitaan materiaan, edellyttää kuitenkin aika perustuvanlaatuista muutosta. On todennäköistä, että niin kauan kuin ei ole poliittisesti korrektia puhua ”hyvän elämän mallista”, materiaaliset arvot ovat tulevaisuudessakin etusijalla. Tutkija Sirkku Hellsteniä lainatakseni:
Tapio:
Okei, taidan ymmärtää. Tarkoitat hyveellä [1] sisäistettyä (lue=täydellistä) hyvettä. Mutta sinne pääseminen vaatii [2] treeniä. Minulla on ollut tapana ajatella, että jo matka täydellistä hyvettä kohti on jonkin tasoista hyvettä, epätäydellistä mutta silti todellista hyvettä.
Diggaan muuten noista lainauksista, joita silloin tällöin viljelet kommenteissasi ja artikkeleissasi! Jujutsusta puheen ollen, eräs lukija lähetti pitkän henkilökohtaisen kommentin, jossa toivoi kirjoitusta otsikolla ”Hyvejohtaja kriisin keskellä”. 😉
Joo… ehkä me kaikki olemme viitekehyksiemme uhreja, joten kehitämme omat erilaiset kielemme, joiden kautta luomme itsellemme todellisuutta ja sitä myös samalla niiden kautta ymmärrämme ja jäsennämme. Mielestäni tulevaisuudessa on äärimmäisen tärkeää tällainen ”poikkitieteellinen” yhteistyö, jota täälläkin tehdään:D. Suoraan sanoen minullekin tämä ”hyvejohtajuuden” -käsite on (ollut) tuntematon.
Henkilökohtaisesti ajattelen, että olemme velkaa lapsillemme sen, että yritämme tehdä tulevasta pudotuksesta ja kaaoksesta siedettävän. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, että voimme olla edelläkävijoitä, jotka näyttävät omassa elämässään, että ”enemmän voi olla todella vähemmän”. Itselleni on ollut äärimmäisen vapauttavaa sanoutua irti ”oravanputkielämästä”. Elän aineellisesti vaatimatonta elämää, mutta henkisesti paljon rikkaampaa elämää kuin aikaisemmin. Voimme vielä valita vaatimattoman elämäntavan, joka on paljon onnellisempi tilanne kun joutua elämään köyhyydessä. Meidän ei ehkä välttämättä tarvitse kauheasti tinkiä ”elämän laadusta”, mutta joudumme mielestäni tinkimään aineellista hyvinvoinnistamme. Ahneuden aika on pian ohi.
Olenko idealisti kun väitän, että yrityselämässäkin alkaa olla enemmän ihmisiä, joille onnellisuutta tuottaa aineellisuuden jakaminen vähempiosaisille ihmisille eikä pelkästään vaurauden kasaaminen itselle? Luulen, että muutaman vuosikymmenen kuluttua ihmetellään tätä vuosituhannen vaihteen elämäntapaamme.
Ehkä uudet arvot syntyvät henkilökohtaisen jonkinasteisen kaaoksen ja muodonmuutoksen kautta (henkilökohtainen on poliittista) ja siirtyvät sitä kautta yhteiskunnallisiksi. Tällöin tuleva lasku saattaa olla pehmeämpi, ja hallitumpi, koska ihminen on yllättävän kekseliäs. Mikäli tällaista horisontaalista vallankumousta ei tapahdu, tapahtunee voimakkaampi kulttuurinen kaaos, jossa väkisin syntyy uusilla arvoilla oleva uusi ihminen. Tämän päivän ihminen kokee itsensä kai suhteessa tulevaisuuteen aika turvattomaksi ja mitättömäksi. Kun hän onnistuu irroittamaan itsensä tästä passiivisesta roolista, siirtyy oman elämänsä ja kulttuurinsa ohjaajaksi, linee näkymät huomattavasti paremmat.Joskus itseltäni meinasi kadota toivo, mutta olen löytänyt sen uudestaan :D!
Mielenkiintoisia näkökulmia, kiitokset niistä.
Kati toi esille kaaoksen tuoman muutoksen. Kaaoshan tulee kreikan sanasta khaos ja tarkoittaa epäjärjestystä. Kaaos ja kriisi ovat lähellä toisiaan, kaaos johtaa usein kriisiin. Kriisi tulee kreikan khrisis-sanasta ja tarkoittaa erottamista, ratkaisemista, muutosta.
Mitä tulee Katin kommenttiin leikittelystä kahden ääripään välillä/vuorovaikutteisesta dialogista, ymmärtäisin itse sen niin että kun ihminen huomaa ja tunnistaa oman pahuutensa, hän osaa myös määritellä paremmin oman hyveellisyytensä ja pyrkiä sitä kohti.
Kati tuo myös esille tarinallisuuden. Kriisi määritellään niin että ihmisen totuttu tapa toimia ei enää toimi. Ihmisen ylläpitämä tarina ei siis toimi. Kenties hän ajatteli olevansa hyvä ihminen, tulee tilanne jossa hän käyttäytyy hölmösti, omaa etuaan vastaan, ja huomaa olevansa paha. Mutta hän joutuu kriisiin (ratkaisun eteen), hänen elämäntarinaansa kuului se ettei hän ole paha, hän on hyvä.
Hänen on muutettava entistä tarinaansa tai etsittävä uusi. Hän voi muuttaa tarinaansa niin, että reflektoi itseään ja huomaa pahuuden ja hyvyyden olevan molempien itsessään läsnä. Kun hän osaa tunnistaa
pahuutensa, hän osaa myös määritellä hyvyytensä ja pitäytyä siinä.
Kuten Kati osuvasti kirjoitit:
”Pahuus? Pahuuden lakkaat projisoimasta muihin, kun ymmärrät, että meissä jokaisessa on potentiaalisena pahuus. Hyvyys löytyy kun kohtaat oman varjosi.”
(Käytännön esimerkkinä Kati tuo masentuneen ihmisen, ehkä kun hän tunnistaa tuon masentuneisuuden hän tietää mikä siihen johtaa, tunnistaa sen alkavan itsessään ja kun hän määrittelee sen, mikä pitää hänet iloisena hän voi pyrkiä iloa kohti. Tuo ei välttämättä ole paras esimerkki sillä masentuneisuus voi joskus olla niin syvää ettei ihminen siihen voi itse vaikuttaa. Mutta toinen esimerkki voisi olla hyvin mikä tahansa paheen synnyttämä teko). Kun ihminen kohtaa pahuutensa, hän löytää hyvyyden- kun on huomannut mihin armottomuus johtaa tietää mitä armo on. Kun on huomannut mihin kohtuuttomuus johtaa, tietää mitä kohtuus on. Kun tuon huomion on tehnyt on enää tahdon kysymys, tahdonko olla hyveellinen, pystynkö? Vai annanko tilan pahuudelle?
Lopulta on kysymys siitä että elämme totuudessa, totuuteen kuuluu sekä hyvän että pahan läsnäolo.
Toinen, miten ihminen tuossa kriisissä voi tehdä on että pitää itsepintaisesti vanhasta tarinastaan kiinni (minä olen hyvä) ja projisoi pahuuden muihin, itsestä pois. Tässä on se vika, ettei hän
tunnista omaa pahuuttaan ja saattaa seuraavassa kriisissä langeta siihen jälleen.
Kuten Tapio hyvin sanoi:
”Oman itsensä katsominen ja näkeminen alastomana (kuvainnollisesti) on haastava ja tuskallinen kokemus, johon tarvitaan paljon rohkeutta. On helpompi keskittyä johonkin muuhun ja laittaa itsensä sivuun. ”
Entä sitten rouva Fidget? Kenties hän ajattelee olevansa niin hyvä äiti ettei hänessä ole pahaa. Tuo tarina ”minä olen hyvä äiti” on niin vahva hänessä, ettei sitä uskalla lähimmäisetkään rikkoa.
Itse näkisin siis ettei kysymys ole siitä onko hyvettä liikaa, liian vähän vai jonkin toisen puutetta, vaan myös paheen läsnäolosta, sen myöntämisestä ja arvioimisesta ja sitä kautta syvällisemmästä ymmärryksestä sen vastapäätä olevasta hyveestä ja siitä mitä se vaatisi.
Amélie,
Kiitos syvällisestä kommentistasi! Huomaa, että olet ajatellut kysymystä paljon. Pidin erityisesti ”tarina”-näkökulmasta.
Tuo tarina ”minä olen hyvä äiti” on niin vahva rouva Fidgetissä, ettei sitä uskalla lähimmäisetkään rikkoa. Voiko sitä tämän paremmin sanoa?
Minulle puhe hyveestä sisältää välttämättä aina myös paheen näkökulman (ainakin implisiittisesti). Siksi en koe tarvetta painottaa joka yhteydessä myös pahetta, vaikka ehkä pitäisi.