Pienet asiat ovat suuria asioita

Mikä on uskollisuuden salaisuus? Rakkaus. Mutta mikä on rakkauden salaisuus? Pienet asiat.

Helsingin puistot ovat aina olleet mukavia. Mutta viime aikoina niihin on ilmestynyt miellyttävä yksityiskohta. Nimittäin kyltit, joissa lukee: ”Pienet asiat ovat suuria asioita.”

Viisaasti sanottu. Se on myös loistava yhteenveto hyveistä.

Haluaisin lyhyesti soveltaa ajatusta hyveeseen, joka ei ehkä ole muodissa, mutta jota juuri siksi tarvitaan erityisesti. Sen nimi on uskollisuus.

Uskollisuus on kuitenkin varsin abstrakti käsite, enkä aio tehdä tästä filosofista tutkielmaa, joten menen heti asian ytimeen ja haavan paikkaan: uskollisuus avioliitossa.

(Mitä tekemistä muuten avioliitolla – ja perheellä – on johtajuuden kanssa? Ensinnäkin, että vanhemmat ovat perheen johtajia: heillä on valta – ja vastuu. Toiseksi, että perhe on kaikkien vanhempien tärkein bisnes.)

Uskollisuuden salaisuus

Pienet asiat ovat suuria asioita. Aloitetaan positiivisista. Mikä on uskollisuuden salaisuus? Rakkaus. Mutta mikä on rakkauden salaisuus? Pienet asiat.

Nykykulttuurimme vaarallisimpia sairauksia on ns. emotivismi. Tunteista on tullut elämän ja valintojen ohjenuora. Samalla ovat jääneet jalkoihin ne kyvyt, jotka erottavat ihmisen muista eläimistä: järki ja tahto.

Eläimillä tunteita? Mitä ihmeen animistista egalitarismia? Ei suinkaan. Tietenkin eläimillä (ainakin osalla) on tunteita. Tunne-elämä on fysiologinen asia. Mutta eläimet eivät silti muodosta avioliittoja.

Avioliitto – antautuminen toiselle koko loppuelämäksi, kaiken jakaminen toisen kanssa – perustuu ennen kaikkea järkeen ja tahtoon. Se ei tarkoita, että tunteilla ei olisi väliä. Mutta tunteet ovat kuin meren aallot: ne tulevat ja menevät, eikä niiden päälle voi rakentaa mitään pysyvää ja kaunista.

Elämän sankareita

Rakkautta – ja siis uskollisuutta – täytyy vahvistaa tietoisilla valinnoilla, jotka yleensä ovat pieniä ja huomaamattomia. Otetaan esimerkkejä.
– hymyileminen
– iloisuus, positiivisuus
– hienotunteisuus
– toisen mieltymysten ja kiinnostuksen kohteiden tunteminen ja kunnioittaminen
– toisen heikkouksien tunteminen – ja jatkuva taistelu olla kiinnittämättä niihin huomiota.
– kukat (miten moni mies onkaan unohtanut, että kaikkien teennäisten ”vallankumousten” jälkeen naiset ovat yhä naisia!)
– vilpittömyys
– avoimuus
– keskustelu
– anteeksipyytäminen
– anteeksiantaminen
– kuunteleminen. Kuunteleminen. Ja vielä kerran kuunteleminen.

Ja kaikki tämä elettynä sankarillisesti päivästä toiseen – myös silloin, kun töissä on paineita, lapset riitelevät… ja aviopuoliso ei ole enää niin ”hyvän näköinen” kuin suhteen alussa.

(Hassua, miten ilmaisut muuttuvat: ennen vanhaan puhuttiin kauneudesta. Mutta kauneus – toisin kuin ”hyvän näköinen” – on pohjimmiltaan hengellinen käsite. Kauneus voi jopa kasvaa ihmisen tullessa vanhaksi. Minun äitini ainakin on maailman kaunein nainen. Ainakin minun silmissäni… Vai johtuuko se siitä, että rakastan häntä niin paljon?)

Myrkkyä rakkaudelle

Sitten negatiiviset. Positiiviset asiat ovat tärkeitä, mutta ei riitä vain vahvistaa hyvää. Täytyy myös suojella pahalta. Aion puhua suoraan – pidä kaiteesta kiinni.

TV. Miten paljon aikaa vietän päivittäin ”töllön ääressä”? Ymmärränkö, että 95 % siitä on käytännössä aivokuolemaa – ja helposti ”aviokuolemaa”, koska yhdessäoloaikanamme emme kommunikoi, toisin sanottuna emme antaudu toisillemme ja jaa toistemme tunteita, ajatuksia ja elämiä?

Mitä ohjelmia katson? Millaisia elokuvia? Ymmärränkö, että ne heijastavat ja välittävät tekijöidensä arvomaailmaa? En ole asiantuntija, mutta tietääkseni perhe ja avioliitto eivät ole suuressa huudossa Hollywood-eliitin keskuudessa.

Moni elokuva on suoranaista myrkkyä uskollisuudelle.

Kulutusyhteiskunnan uhrit

Eikä siinä kaikki. Eräs media-alalla New Yorkissa pitkään työskennellyt ystäväni selitti hiljattain, että runsaat 10 vuotta sitten suuret tuotantoyhtiöt ja mainostoimistot palkkasivat isolla kädellä palvelukseensa psykologeja, jotta audio-visuaalisesta viestinnästä saataisiin irti kaikki mahdollinen aistillinen ja alitajuinen viestintä: äänimaailma, musiikki, kuvat, värit… kaikki pantiin palvelemaan kulutusyhteiskunnan ruhtinaita. Suurin osa siitä menee tiedostamattomasti selkärankaan, ja katsoja ajattelevaa vain: ”Ha ha ha, onpas hauskaa!”

Miten ystäväni suhtautui asiaan? Hän ei ole katsonut televisiota moneen vuoteen. ”I walked out. I didn’t want to be manipulated. I wanted to read, reflect, and understand the world, make my own judgments about things.”

Internet. Melkein kaikki sama pätee nettiin yhtä hyvin kuin televisioon. Lisäksi netissä on olemassa erityinen vaara, jota kutsutaan eufemismilla ”aikuisille tarkoitettu”. Parempi nimitys olisi eläimille tarkoitettu.

Jotkut puolustautuvat väittämällä, että kyseessä on yksityisasia. Entä vaimon oikeus uskollisuuteen ja kunnioitukseen? entä lasten oikeus vanhempien puhtaaseen rakkauteen?

Jokainen, joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on sydämessään jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan.

Elämän lahja

Anteeksi, jos puhun suoraan. Mutta on vielä eräs pieni yksityiskohta, jota en voi olla mainitsematta. Sitä ei ehkä tule ajatelleeksi. Moni ei ymmärrä, että niin viattomalta näyttävä pieni asia nakertaa avioliiton aitoutta yhtä varmasti kuin termiitit talon perustaa.

Asia on tämä: avoimuus elämälle. Uudelle elämälle.

Olenko hullu? En todellakaan. Mutta kaikkihan käyttävät ehkäisyä? Ei pidä paikkaansa. Uskonnollisten hapatusta? Ei sillä ole mitään tekemistä uskonnon kanssa. Vain uskollisuuden kanssa.

Kyse on seksuaalisuuden lahjan käyttämisestä sen todellista tarkoitusta varten: joka on aviopuolisojen keskinäinen rakkaus sekä sen jatkaminen – ”ruumiilliseksi tekeminen” – uudessa elämässä, jälkeläisissä.

Ei liene sattumaa. Sitä mukaa, kun ehkäisykulttuurista tulee yleinen tapa, myös avioerosta tulee yleinen tapa.

Tulee liikaa lapsia? Ei välttämättä. Ja riippuu siitä, millä mitataan. Kaksi sukupolvea sitten Suomessa oli useita tyttöjä ja poikia, joilla oli yhdeksän tai kymmenen sisarusta. On niitä nykyäänkin. Ja ilmeisen onnellisia ovat, sekä lapset että vanhemmat – ja uskollisia.

”Minä syyllistän aikuisia”

Mikä ero on keskustelulla ja riitelyllä? Totaalinen. Erimielisyyksiä ei voi välttää. Mutta kysymys on, miten ne käsitellään.

Olen usein kuullut avioeroa perusteltavan seuraavasti: ”Riitelimme jatkuvasti. Oli niin kamalaa elää yhdessä, että ero oli helpotus.”

Epäilemättä! Enkä todellakaan halua syyllistää. Taustat ja historiat voivat olla vaikeita. Samoin ulkoiset olosuhteet. Olemme monin tavoin erilaisten asioiden ”uhreja”, jos niin voi sanoa.

Mutta toisaalta sen tietävät myös ne, jotka ovat olleet voittaneet vastoinkäymiset. Olosuhteet eivät poista vastuutamme. Järki ja tahto ovat yhä (toivottavasti) tallella.

Sitä paitsi, mitä syyllistämiseen tulee, olen pitkälti samaa mieltä Tommy Hellstenin kanssa, joka kommentoi lasten kasvavaa pahoinvointia: ”Jotakuta pitää syyllistää. Minä syyllistän aikuisia.”

Yksi ruumis ja yksi sydän

”Kasvoimme erillemme.” Kyllä. Koska ette kasvaneet yhteen.

On totta, että avioparista tulee vihkimyksen voimasta ”yksi ruumis”. Mutta vasta ajan ja koitosten myötä siitä tulee ”yksi sydän”.

Kenellä on vastuu yhteen kasvamisesta? Lapsilla? Koiralla? Työkavereilla?

Vielä riitelemisestä: sikäli kuin sillä tarkoitetaan huutamista ja syyttelemistä, se ei ole pelkästään uhka uskottomuudelle. Se on jo uskottomuutta. Mitä aviovalassa sanottiinkaan?

Miten moni avioliitto onkaan kuollut tuhansien tikarinpistojen seurauksena. Ei sikäli, ettei sitä olisi voitu elvyttää. Mutta ei olla elvytetty. Ei olla ymmärretty. Ei olla huolehdittu pienistä asioista.

Ja toisaalta, miten moni ”vaikea” tai ”mahdoton” liitto onkaan kestänyt, vaikeuksista huolimatta, vastoinkäymisistä huolimatta, kylväen ympärilleen rauhaa, rakkautta ja ymmärtäväisyyttä, uhrautuvaisuutta, toisista välittämistä, heikoista huolehtimista, vanhojen kunnioittamista, kiitollisuutta ja onnellisuutta – etenkin aviopuolisoille ja heidän jälkeläisilleen.