Vapauden ja totuuden erottamaton suhde

Vapaus on kyky tehdä sitä, mitä haluaa. Vai onko?

Nykymaailmassa vapautta pidetään tärkeimpänä arvona. Vapaus on kaiken ohjenuora ja mittapuu.

Hyvä niin. Minäkin haluan olla vapaa. Kuka ei haluaisi?

Tällä blogilla on aiemminkin pohdittu vapauden määritelmää. Ajatus siitä, että vapaus on ”kyky tehdä sitä, mitä haluaa” on yleinen. Sen lisäksi, että ajatus on yleinen, se on myös vaarallinen.

Selitän miksi.

Ensiksi määritelmä on mielestäni liian rajallinen. Se aiheuttaa turhautuneisuuden tunteen, koska usein emme voi tehdä sitä, mitä haluamme. Rajoitteita ja esteitä piisaa elämässämme. Onko siis niin, ettemme voi koskaan olla vapaita? Kapina nousee sydämeni pohjasta.

Vapaus tulee siis määritellä eri tavalla. Ehkä laajemmin.

Olen joskus kysynyt ihmisiltä, milloin olen vapaampi: silloin kun teen mitä haluan vai silloin kun haluan mitä teen?

Kysymys voi auttaa meitä löytämään ilon sieltä, mikä aikaisemmin oli tylsä velvoite. Monille se voi olla ratkaisu motivaatio-ongelmiin. Kyse on sisäisestä vapaudesta, asenteesta joka auttaa meitä hyväksymään velvollisuutemme ja meitä ympäröivän todellisuuden. Se auttaa meitä omaksumaan oman totuutemme.

Mutta vaikka ajatus onkin avartava, se ei minusta riitä ratkaisemaan vapauden määrittelyn ongelmaa. Se tuntuu liian passiiviselta. Ikään kuin joku (tai olosuhteet) päättää puolestamme, ja me vaan opimme tahtomaan sitä, mitä kulloinkin tulee vastaan.

Tarvitaan siis vielä syvällisempää analyysia.

Väitteen ”vapaus on kykyä tehdä, mitä haluaa” ongelma piilee erityisesti siinä, että vapaus pidetään erillään todellisuudesta.

Annan esimerkin.

Pekka opiskelee kolmatta vuotta tietotekniikkaa Otaniemessä. Hän pitää opinnoistaan ja suhtautuu niihin vakavasti. Raskaan koeviikon päätteeksi tulee viikonloppu. Pekka aikoo levätä kunnolla ja siirtää opinnot pois mielestään pariksi päiväksi. Pekka menee elokuviin, potkii palloa kavereitten kanssa, menee salille ja lukee hyvää kirjaa. Sunnuntaina hän menee vanhempien luo syömään ja sitten vielä käy isoäidillä kylässä. Illalla hän menee makuulle onnellisena ja levänneenä.

Maanantaiaamuna Pekka tapaa opiskelukaverinsa Jussin, joka kysyy, onko hän saanut valmiiksi erään kurssin lopputehtävän. ”Mitä, eikö eräpäivä ole ensi viikon maanantai?” kysyy Pekka. ”Ei, kyllä se on kyllä tänään”, Jussi vastaa. Pekka käy nopeasti netissä tarkistamassa asian ja huomaa kiusaantuneena, että Jussi on oikeassa.

Sanoisiko kukaan, että Pekka ei toiminut vapaasti kun hän suunnitteli viikonlopun ohjelmaansa?

Tuskin.

Mutta. Olisiko Pekka valinnut toisin, jos hän olisi tiennyt eräpäivää koskevan todellisuuden? Siis jos hän olisi tiennyt häntä itseään koskevan totuuden?

Kyllä, luultavasti olisi.

Voimme siis sanoa, että Pekka olisi ollut vapaampi valitsemaan, mikä oli hänelle parasta, jos hän olisi tiennyt oman totuutensa (että lopputehtävä piti palauttaa maanantaina).

Uskon, että vapauden määrittelyssä totuuden ottaminen huomioon on välttämätöntä. Aidon vapauden löytämiselle totuuden tunteminen on perusehto.

Siksi nykyrelativismi on viime kädessä todellinen uhka vapaudelle. Jos ei ole totuutta, on vaikea tietää – ja siksi vaikea valita – mitä meille on parasta.

Jos totuutta ei ole, ei ole myöskään varmuutta. Ihminen elää silloin mielipiteiden maailmassa, jonka perusteella on vaikea tehdä lujia ja merkityksellisiä päätöksiä. Luottamus kärsii sekä henkilö- että yhteisötasolla.

Seuraukset voivat näkyä hallitusneuvotteluissa asti.