Kertomus nukkuvista vartijoista paljastaa erään yhteiskunnallisen ongelman. Mitä tehdä kun valvontamekanismit pettävät? Luonnekasvatus tekee paluuta.
Eräs Suomen Tansanian-lähetystössä työskentelevä tuttavani oli rakennuttanut pihalleen, Intian valtameren rannalle, aidon saunan. Eräänä aamuna hän huomasi sisäseinillä ylälauteiden päädyissä mustat kengänjäljet. Hän päätteli, että yövartijat olivat nukkuneet saunassa, ja päätti tehdä yllätystarkastuksen seuraavana yönä.
Totta tosiaan: hän löysi saunasta vartijan, kaksikin vartijaa. Mutta kumpaakaan hän ei tunnistanut omaksi yövartijakseen. Mitä kummaa? Selvisi, että kyseessä olivat vartijafirman sisäiset tarkastajat, joiden tehtävänä oli kiertää yöllä eri kohteissa varmistamassa, että yövartijat olivat omissa työpisteissään — ja mielellään vielä hereillä. Eli vartijat, joiden tehtävä oli valvoa, etteivät yövartijat nuku, viettivät itse työaikansa suomalaisen lähetystökodin saunassa sikeästi nukkuen.
Tarinan opetus on itse asiassa aika merkittävä. Se paljastaa erään yhteiskunnallisen ongelman, joka vaivaa perheitä, kouluja, työpaikkoja, kokonaisia valtioita — eikä ainoastaan Afrikassa, vaan myös Suomessa.
Valvontamekanismit pettävät
Vartijat nukkuvat, ja vartijoiden vartijat nukkuvat. Mitä tässä tilanteessa voi enää tehdä? Lähettää kiertäviä tarkastajia tarkastamaan vartijoiden tarkastajia? Entä sen jälkeen, kun nämäkin löytävät jonkun mukavan leposijan? Lähettää tarkastajien tarkastajien ylitarjastajia? On selvää, että tämä olisi absurdia, tuloksetonta resurssien tuhlausta. Raja tulee jossain vastaan.
Mutta mitä tästä pitäisi päätellä? Että valvontamekanismit ja tarkastukset ovat yhtä tyhjän kanssa? Ei. Mutta yksinään ne eivät riitä. On oltava jokin muu keino.
On ymmärrettävä, että useiden yhteiskuntaongelmien alkujuuri ei ole tekninen, joka voidaan korjata ”teknisesti”, vaan perimmäinen ongelma on moraalinen. Jos vastuuhenkilöt ja johtajat eivät ole vahvaluonteisia, eivät mitkään valvontamekanismit riitä. Aina löytyy porsaanreikiä. Aina on ”ylitarkastajia”, jotka voivat päättää mennä nukkumaan — tai katsoa muualle, kun toiset nukkuvat.
Alexandre Havard esittää asian näin.
”Talousskandaaleja seuraa poikkeuksetta vaatimuksia valtiollisen sääntelyn vahvistamisesta, kaupan hallinnon reformista ja eettisten sääntöjen uudistamisesta. Näillä kaikilla on hyötynsä, mutta ne unohtavat jotain olennaista. Talouspetosten kyhäilijät ja muut lainrikkojat tietävät varsin hyvin, että se, mitä he tekevät, on väärin. Kyse on luonteenviasta.” (Virtuous Leadership, Scepter 2007, s. xiv.)
Kilpailevat ihmiskäsitykset
Jos emme huomioi ihmisen sisäsyntyistä taipumusta pahuuteen (”nukkumiseen”), yritämme korjata yhteiskunnalliset ongelmat ja ihmisten häiriökäyttäytymisen erilaisilla valvontamekanismeilla. Unohdamme sen, minkä ihmiskunta on aina tiennyt todeksi: pahuus on ihmisluonnossa sisäsyntyistä – kuten hyvyyskin.
T. S. Eliot sanoi, että monet yhteiskunnat ”unelmoivat niin täydellisistä järjestelmistä, ettei kenenkään tarvitse olla hyvä”. Nykyään ihmiset suhtautuvat entistä välinpitämättömämmin hyveiden kehittämiseen itsessään ja muissa. Miksi vaivautua, kun yhteiskunnallisella säätelyllä asiat ratkeavat?
Nicholas Capaldi osuu asian ytimeen. Hänen mukaansa nyky-yhteiskuntien vakavin ongelma on se, että ne tuottavat ”ihmisen puolikkaita”.
”Heidän todellinen vajavaisuutensa on luonteen heikkous, moraalinen vaje… He päätyvät tilanteeseen, jossa heidän johtajansa ovat heidän omia peilikuviaan: ihmisen puolikkaita, jotka pyrkivät hallitsemaan muita, koska eivät osaa hallita itseään.” (Decadence: The Passing of Personal Virtues and its Replacement by Political and Psychological Slogans, London: Social Affairs Unit 2005, s. 145.)
Paluu luonteenkasvatukseen
Havard selittää, että tällainen yhteiskunta ja tällaiset ihmiset korvaavat hyveet poliittisilla iskulauseilla ja psykologisella jargonilla.
”Oikeudenmukaisuuden hyveestä tulee suvaitsevaisuutta moraalirelativismina ymmärrettynä, viisaudesta tulee tilastoja ja todennäköisyysteoriaa, itsehillinnästä tulee tupakkalakko, Atkinsin dieetti tai muu terveystrendi, suurisieluisuudesta tulee itsetuntoa, nöyryydestä itsekriittisyyttä – ja Jumalasta demokratiaa.”
”Lopputulos on läpisyöpynyt ikävystyneisyys – ei se tavallinen, jokapäiväistä rutiinia seuraava ikävystyneisyys vaan transsendenttinen, jopa metafyysinen ikävystyneisyys, sellainen, jolle itse elämän mysteeri on ikävystyttävä. Se on ikävystyneisyyttä, jossa mielikuvitus sammuu ja halut kuihtuvat.” (Virtuous Leadership, s. 51.)
Ne kodit, koulut, yritykset ja valtiot, jotka kohdistavat voimavaransa luonnekasvatukseen (valvontaa unohtamatta), tekevät viisaasti ja ovat tulevaisuuden vaikuttajia. He ovat ymmärtäneet asioiden todellisen luonteen, ja tehneet päätöksiä tämän todellisuuden perusteella. Muut elävät ja toimivat vielä illuusiossa, ja ihmettelevät, kun kerta toisensa jälkeen rakenteet ja varmisteet pettävät, kun vartijat nukkuvat.
Nukkuvien vartijoiden kanssa täälläkin kamppaillaan. Aina välillä kuulee tapauksista joissa muutama paikallispoliisi on päättänyt panna pötkölleen vartiopaikallaan ja nämä on sitten vapautettu tehtävistään Talebanien tai rikollisten toimesta sillä rankimmalla tavalla.
Kirjoituksesi pohjalta ryhdyin pohtimaan omaa itsekurin käsitystäni ja sen perusteita. Moraalisuudessahan lopulta on kysymys itsekurista. Mikäli moraali perustuu vain ulkoisen rangaistuksen välttelemiseen ei mielestäni voida puhua moraalisuudesta. Kivijaloiksi itsekurilleni löysin lähinnä kolme tunnetta: pelko, empatia ja kehittymisenhalu.
Pelko toimii motiivina monelle kieltäytymiselle eri houkutuksista. Pelko siitä että antautumalla houkutukselle menetän myöhemmin jotain parempaa. Antautuminen liialle viinalle pilaa hyvän aamupäivän; liialle ruualle ulkonäön ja terveyden; lihan himolle parisuhteen muutaman esimerkin mainitakseni.
Empatia motivoi sekä kieltäymyksiä sekä myöntymyksiä ohjenuoranaan kultainen sääntö. Saatan vastikkeetta ja pyytämättä tehdä jonkin teon tai jättää sen tekemättä, koska taikauskoisen kosmisella tasolla toivon että joku saattaisi tehdä samanlaisen vastapalveluksen.
Kehittymisenhalu puolestaan ajaa toistuvasti allekirjoittanutta erilaisiin vähemmänkin miellyttäviin tekoihin joiden uskon tuottavan itsessäni hyödyllistä kapasiteettia tulevaisuudessa. Ottaen huomioon havaitun kehityksen aiheuttaman mielihyvän, voidaan tyystin kysenalaistaa onko kyseessä itseasiassa itsekuri vai pidemmän tähtäimen mielihyvän tavoittelu?
Jääkö siis jäljelle vain pelko ja empatia?
Ei ihme että viisaat ovat aikoinaan kiteyttäneet elämän ohjenuorat lauseisiin:
”todellinen vapaus on vapaus himosta” ja
”tee muille niinkuin haluaisit itsellesi tehtävän”
Kaikkea ei hoksaa kerralla…
Onko empatiakin syvimmältä olemukseltaan taikauskoista toivomusta tai yhteiskunnallista vaihtokauppaa siitä että myös itseämme kohdellaan hyvin tai meille tehdään palveluksia. Onko empatiassa ja kultaisessa säännössäkin lopulta kyse itsekkyydestä?
Jos näin on, jää jäljelle enää pelko. Tuo kurin isä, äiti sekä saksan paimenkoira.
Niin se vaan on. Konkreettiseen uhkaan perustuva kuri aikaansaa riittävän ajan kuluessa abstraktiin pelkoon perustuvan itsekurin.
Häpeän, kivun ja yksinäisyyden pelolla on kasvatettu sukupolvia kuriin ja sittemmin sisäsyntyiseen itsekuriin tuhansien vuosien ajan ja mekanismi toimii edelleen.
Ehkä ylin kasvatuksen viisaus onkin löytynyt ihan härmästä
”joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee” tai ”joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa”.
hyvä artikkrooh…
Hyviä ajatuksia, Matti! Itse jos pohdin itsekuriani, tulevat mieleen ongelmatilanteet pitkän ja lyhyen aikavälin välillä. Kun puhutaan itsekurista, puhutaan valinnoista. Kun puhutaan valinnoista, puhutaan hyödyn ja haitan laskelmoinnista. Jos havaittu hyöty on suurempi kuin haitta, on valinta melko helppo. Vastaavasti ongelmia ei itselleni juurikaan tuota, jos pitkän ja lyhyen aikavälin lopputulokset ovat samat (molemmissa höyty haittaa suurempi, tai toisinpäin). Ongelma tulee vastaan kun lyhyen aikavälin hyöty/haitta-suhde poikkeaa merkittävästi suuntaan tai toiseen pitkän aikavälin vastaavasta. Tällöin tarvitsen aika lailla itsekuria. Mutta kuinka hyvin osaan nähdä pitkän aikavälin vaikutukset?
En osaa varmasti sanoa, voidaanko moraalin sanoa olevan vain itsekuria (varsin laajaa suosiota nauttivien) seurausetiikan järjestelmissä (esim. utilitarismi/hyötyetiikka), mutta tämän tyyppistä rajausta ei voida tehdä hyve-etiikan kanssa, jossa yksi tärkeimmistä elementeistä on kyky nähdä todellisuus oikein sekä hahmottaa mahdollisten valintojen aiheuttamat vaikutukset — eli viisaus. Tämä tulee siis jo ennen itsekuria.
Toinen asia, johon voisin lisätä ajatuksen, on tuo mielihyvän tavoittelu. Havaitsit alussa kolme kivijalkaa, mutta rajasit kaksi lopulta pois, ilmeisesti siitä syystä, että ne tähtäävät mielihyvän tavoitteluun. Samalla periaatteella, ja aivan perustellusti, olisit voinut poistaa myös pelon, sillä sekin tähtää lopulta mielihyvään. Pelko ohjaa meitä pois valinnoista, jotka vievät kauemmaksi mielihyvästä.
Tämä näkemys tulee vastaa myös Aristoteleen Nikomakhoksen etiikassa, jossa todetaan kaiken toiminnan tähtäävän eudaimoniaan, eli onnellisuuteen tai mielihyvään. Kaiken.
Moraali, tai hyve-etiikassa hyve, ei kuitenkaan ole vain keino eudaimoniaan, se myös on eudaimoniaa.
Kiitos kommenteistasi, Matti. Hyvää pohdintaa. Liekö tavanomaista suomalaisille YK-sotilaille?
Ajatuksenvirtaasi lukiessani jäin pohtimaan tuota ”itsekkyyttä”, minkä olit paikantanut mielihyvässä ja empatiassa (ja jonka Jussi Ruokomäki löysi myös pelosta). Kysymykseni kuuluu: onko kaikki ”itsekkyys” pahaa itsekkyyttä?
Mielestäni ei.
Me teemme samat huomiot, mutta eri johtopäätökset. Minustakin itsekkyyttä, ainakin ripaus sitä, on löydettävissä inhimillisessä toiminnassa, myös moraalissa. Mutta tästä on vielä pitkä matka johtopäätökseen, että hyvän tekeminen olisi pohjimmiltaan vain (pahaa) itsekkyyttä.
On totta, että äiti tuntee mielihyvää rakastaessaan lapsiaan, ja aviomies yllättäessään vaimonsa jollakin kauniilla teolla. Mutta ”myrkyttääkö” tämä mielihyvä teon niin, ettei sitä voida kutsua enää epäitsekkääksi ja rakastavaksi teoksi?
Todellisuus vaikuttaa olevan rakentunut niin, että oma onnellisuus riippuu tosiaan itsensä antamisesta muille. Jos itsensä antaminen muille (palvelukset, hyvät teot, rakastaminen, uhrautuminen) tuottaa myös hyvän olon, no hyvä juttu. Hyvähän se meille on, että asiantila on näin.
Ei kaikki itsestään välittäminen ja huolehtiminen ole pahasta. Paha itsekkyys on jotain muuta.
Johtamisen yksi perusteoreema: luottamus hyvä, valvonta paras.
Johdannon ongelma on valtaväestöön sisäänrakennettu täällä Afrikassa, jos kukaan ”omistaja” ei valvo tekemistä on edesvastuutonta edes odottaa tuloksia. Toisaalta historiallisista syistä työvoiman määrällinen saatavuus on liian helppoa, ja tuottavuutta korjataan usein – johtajan laiskuudesta johtuen – lisäämällä työtekijäiden määrää. Alhaisista työvoimakustannusten vuoksi se on vielä mahdollista muutamilla markkinoilla (vrt. Kiina, Intia, Afrikan valtiot), mutta tilanne tulee muuttumaan myös näiltä osin hyvin nopeasti, varsinkin Aasiassa.
Siemen tälle vastuunotolle tosiaan kylvetään jo lapsena, ja kestää sukupolven ennenkuin muutosta tämän suhteen voi edes odottaa. Yhteiskunnan yksi keskeinen tehtävä on varmistaa että tämä vastuunotto turvataan myös jatkossa.
Ps. Meillä vartijoilla on nykyään painikkeet, jotka vaativat kuittauksen 5 min. välein, muuten tulee iso häly… 😉
Palasin hiljattain Itä-Afrikasta, jossa vietin puoli vuotta. Joten voin allekirjoittaa tuon ”valtaväestöön sisäänrakennetun johdannon ongelman”, josta Timo puhut. Sama ongelma on löydettävissä myös länsimaissa, mutta Itä-Afrikassa se oli tosiaan erityisen korostunut.
Tulkitsit kuitenkin väärin, jos ymmärsit minun dissaavan valvontaa. Et ole kuitenkaan yksin. Eräs hyvä ystävänikin nimittäin kommentoi tyyliin: ”Jos perussanomasi oli se, että ihmiset ovat luotettavia, en ole kanssasi samaa mieltä.”
Mutta se ei ollut perussanomani. Perussanomani oli se, että ihmisistä pitäisi tehdä luotettavia.
Tunnustin myös valvonnan tarpeellisuuden: ”Mutta mitä tästä pitäisi päätellä? Että valvontamekanismit ja tarkastukset ovat yhtä tyhjän kanssa? Ei.” Ja aivan lopuksi: ”Ne kodit, koulut, yritykset ja valtiot, jotka kohdistavat voimavaransa luonnekasvatukseen (valvontaa unohtamatta), tekevät viisaasti ja ovat tulevaisuuden vaikuttajia.”
Minusta mainitsemassasi johtamisen perusteoreemassa oli pointtia. Itse tekisin siihen kuitenkin yhden muutoksen:
Olet täysin oikeassa siinä, että vaikka luonnekasvatus tekeekin paluuta, se tapahtuu pitkän kaavan kautta. Tulevaisuuden vaikuttajia.
P.S. Eiköhän tuohon 5 min. kuittaussysteemiikiin löydy pian joku porsaanreikä… 😉
Kiitos Jason hyvästä kirjoituksesta!
Kirjoituksessa ja kommenteissa ollaan hyvin syvällisen haasteen porteilla, onko ihminen sisimmiltään hyvä vai paha.
Tämä herättää heti lisäkysymyksiä:
– Voiko hyvyyden ja pahuuden valtasuhteet tunnistaa ihmisissä? (tästä olisi kovasti hyötyä esim. rekrytoinnissa)
– Voiko valtasuhdetta muuttaa eli voiko pahasta tulla hyvä?
– Miksi ongelman ratkaisuksi ehdotetaan aina valvontaa eikä itse juurisyyn poistamista?
Ongelma on eräänlainen noidankehä. Jason täydensi hyvin aforismia muotoon ”Luottamus hyvä, valvonta parempi — luotettavuus paras.”. Mitäpä jos luottamuksen on menettänyt? Tällöin lisätään valvontaa ja samalla estetään mahdollisuus palauttaa luottamus ja sitä kautta luotettavuus. Pahin tilanne on varmaankin se, että henkilö on jo perusluonteeltaa epäilevä, minkä vuoksi luottamuksellista suhdetta ei missään olosuhteessa pysty syntymään.
Kiitos kommentistasi, Kimmo! Heitit isoja kysymyksiä. Miten itse vastaisit niihin?
Hyvä ihmistuntemus auttaa. Joskus mennään metsään, siksi on olemassa koeaika (kai koeaika pitää niputtaa ”valvonnan” kategoriaan). Lisäksi ystävyyden hyve, josta tällä sivusta on puhuttu moneen otteeseen, on lyömätön vahvuus. Mutta se ihan rekrytointivaiheessa auta, vaan vasta myöhemmin, mikäli ei tehdä kohtalokasta ”työ vs. muu elämä” -erottelua.
Ystävyyden hyve auttanee myös tässä. Jollei pahasta voi tulla hyvä, voimme heittää hanskat tiskiin.
Sanopa se! Juurisyyn kohtaaminen ja poistaminen lienee paljon vaikeampaa. Kahdessa mielessä vaikeampaa: ei haluta kohdata, mutta myöskään ei ihan aidosti tiedetä. Mitä voisi tehdä? Miten tukea luonteenkasvatusta esimerkiksi yrityksessä? Suomessa on syvälle juurtunut tuo edellä mainittu ”työ vs. muu elämä” -erottelu, joka on epäinhimillinen ja myös epätaloudellinen.
Olet oikeassa: todella ikävä tilanne, jos henkilö on lähtökohtaisesti epäilevä. Epäilevä johtaja on yliherkkä ja epätasapainoinen. Jarkko Hämäläinen kirjoitti hyvin huonosta johtajuudesta täällä. Varas näkee joka puolella varkaita. Puolison uskollisuuden jatkuva epäileminen voi kieli omasta taipumuksestaan ”vilkuilla ympärille”.
Mutta lähtökohtainen epäluuloisuus palauttaa kysymyksen siihen, voiko pahasta tulla hyvä. Epäileviä ystäviä ja kollegoita voi tukea näkemään asioissa ja ihmisissä hyvää. Elämä, jota dominoi dna-asteinen epäluulo, on kaikille sietämätöntä.