Natsikorttiakin ovelampi peliliike on natsikorttikortti, joka pelataan heti natsikortin jälkeen.
Herra W:n mukaan natsikortti tarkoittaa ”epäasiallista Adolf Hitlerin tai natsien käyttämistä argumentoinnissa tai suoraan keskustelussa”.
Vastapuoli ja hänen kannanottonsa saatetaan huonoon valoon rinnastamalla hänet tai hänen sanomisensa Hitleriin tai natseihin.
Natsikortin ensimmäiseksi käyttänyttä pidetään usein väittelyn hävinneenä osapuolena. Natsikortin käyttänyt menettää uskottavuutensa.
Mutta miksi?
Natsikortin määritelmän tärkein sana on epäasiallista. Ei kaikki rinnastaminen Hitleriin ja natseihin ole epäasiallista. On tilanteita, jolloin se on asiallista.
Joskus jopa suotavaa.
Natsikortin pelannutta parjaava henkilö on itse asiassa aika ovela. Hän joko ei tiedä tai välitä siitä, että natsikortti itsessään on neutraali. Onko sen pelaaminen sitten oikeutettu vai epäreilu veto riippuu kontekstista.
Natsikorttiakin ovelampi peliliike on juuri tämä natsikorttikortti. Kuinka moni on kiinnittänyt siihen huomioita? Tai peräti käyttänyt sitä itse?
Natsikorttikorttihan pelataan heti natsikortin jälkeen.
A: (henkilöä B ärsyttävä mielipide)
B: Mutta kun Hitler! (natsikortti)
A: Pitikö nyt tuo natsikortti vetäistä esiin? (natsikorttikortti)
Natsikorttikortilla huomio kiinnitetään natsikorttiin. Natsikorttikortilla A saa B:n näyttämään typerältä, jolloin häntä ei tarvitse ottaa enää vakavasti. Tämä siis riippumatta siitä, oliko A:n alkuperäinen mielipide oikeutetusti rinnastettavissa natsismiin tai ei.
(Englanniksi peliike tullaan tuntemaan sanalla Nazi Card Card. Rouva G:n mukaan se ei ole vielä käytössä. En tiedä, miten ne välit ja viivat tarkalleen asettuvat englannin- ja amerikankielessä, mutta eivät ne anglo-amerikkalaiset tiedä itsekään.)
Natsikorttipeli on siis kaksinpeli.
Sen logiikka muistuttaa monella tapaa esimerkiksi suosittua vihapuhepeliä.
A: (henkilöä B ärsyttävä mielipide)
B: Toi on vihapuhetta! (vihapuhekortti)
A: Vihapuhe sitä, vihapuhe tätä… (vihapuhekorttikortti)
Mitä tahansa vihapuhe loppujen lopuksi tarkoittaa (haaskajournalistien kamppailu lukijoista ja poliitikkojen keskinäinen kampittelu häiritsee lainoppineiden pyrkimystä löytää käsitteelle hyödyllistä määritelmää), erimielisyys ei vielä ole vihapuhetta. Ei edes vahvasti ilmaistu erimielisyys.
Paremman sanan puuttuessa erimielisyyttä voisi kutsua vaikka erimielisyydeksi.
Mutta lyömällä vihapuhekorttikortin pöytään A saa B:n näyttämään typerältä riippumatta siitä, oliko B oikeilla jäljillä syyttäessään A:ta vihapuheesta vai ei.
Sama pätee myös pinnalla olevaan suvaitsevaisuuspeliin.
A: (henkilöä B ärsyttävä mielipide)
B: Tuo on suvaitsematonta! (suvaitsevaisuuskortti)
A: Suvaitsevaisuus sitä, suvaitsevaisuus tätä… (suvaitsevaisuuskorttikortti)
Mitä tahansa suvaitsevaisuus loppujen lopuksi tarkoittaa, ainakaan samanmielisyys ei ole suvaitsevaisuutta. Suvaitsevaisuus vaatii erimielisyyttä. Suvaitsevaisuus on kielteinen käsite: ei tykätä jostakin henkilöstä tai hänen mielipiteestään, mutta ei kuitenkaan viedä häntä saunan taakse.
Paremman sanan puuttuessa samanmielisyyttä voisi kutsua vaikka samanmielisyydeksi.
Emme todellakaan tarvitse natsikortti -korttipeliä.
Nykyisessä informaatiotulvassa on kova kisa siitä, kenen viesti menee perille jo pelkästään siksi, että viestien asiasisällöt ovat usein hyvin lähellä toisiansa. Tämä korostaa viestien miten-puolen merkitystä viestinnässä. Nykyisin näyttää todellakin viestien miten-puoli eli tapa ilmaista asioita tai asiattomuuksia ryöstäytyvän käsistä.
On ikävää, suorastaan manipulatiivistä, kun ihmisiin yritetään vaikuttaa vailla substanssia. Lukijana kannattaa pysähtyä miettimään, mitä asiaa puhujan tai kirjoittajan viestiin oikeasti sisältyy. Jos viestistä puuttuu substanssi, ei manipulointi saisi hurmata kuulijaa/lukijaa.
Teuvo,
”Se joka saa huomion, johtaa tilanteita – eivät ne, joilla virallinen valta on.”
Viime viikolla Maanpuolustuskorkeakoulun johtajuusseminaarissa kuultua. Liittyy olennaisesti, mutta ei ainoastaan, tuohon miten-puoleen. Itse en ollut paikalla, mutta Isa Merikallio oli.
Myös Havard kirjoittaa aiheesta hyvin – tai ainakin ajatuksia herättävästi.
”Neuvostoliittolaiset lukijat, kuten Solzhenitsyn, olivat tottuneet lukemaan rivien välistä. Entä demokraattisissa maissa, joissa lukijat ovat tottuneet luottamaan median välittämään kuvaan? Faktan ja fiktion sekoittuminen on nykyäänkin varsin tavallista. Monet kouluttamattomat ihmiset ovat alttiita median yksipuolisuudelle, sen propagoimille puolitotuuksille. Meidän on muistettava seuloa ja suodattaa vastaanottamamme tieto ja viestit. Tämä ei kuitenkaan tarkoita manipuloinnin epäilemistä aina ja kaikkialla, mutta terveen kriittisyyden vaaliminen itsessämme ja muissa on hyvästä.”
Lopun muistutus on paikallaan.
Mutta ehkä demokraattisten valtioiden lukijat esiintyvät tässä turhan homogeenisenä joukkona? Meillä länsimaalaisilla taitaa olla päinvastainen käsitys: ajattelemme, että juuri kommunistisissa maissa propaganda menee helposti läpi, kun taas me osaamme olla kriittisiä. Havard, jolla on sukujuuria sekä Ranskassa että Venäjällä, kääntää tämän uskomuksen päälaelleen.
No mutta kappas, samaa pohdin minäkin joskus muinoin. Näemmä korttipeli on vuosien saatossa kiihtynyt entisestään. http://www.vapaamaailma.com/2009/09/onko-pelasit-natsikortin-kortti-uusi.html
Ennen tätä kutsuttiin vänkäämiseksi…
Harri, katos katos! Sama ilmiö, eri nimitys.
Loogisestihan seuraava kortti on natsikorttikorttikortti, mutta ei nyt mennä siihen…
Mikko, sinä sen sanoit. Kätevä sana tuo vänkääminen, pitääkin palauttaa aktiivikäyttöön.
Suvaitsevaisuuspelistä: ei ole enää moneen vuoteen tullut vastaan, että ihmiset puolustaisivat suvaitsevaisuutta suvaitsevaisuuden nimellä. Tosin onhan meitä fossiileja kovin vähän, enkä tilaa Hufvudstadsbladetia.
Yleisin vastaväite ei muuten ole natsikorttikortti, vaan suvaitsevaisuutta koskeva ”jos et kannata tai ainakin suvaitse sitä että olen suvaitsematon, et ole suvaitsevainen vaan suvaitsevaisuusnatsi”. Kenttä muuttuu koko ajan, ja siihen kuuluu olennaisesti pyrkimys uudelleenmääritellä suvaitsevaisuus kaikkein pahimmaksi suvaitsemattomuudeksi.