Politiikan retoriikka, osa 1: Halla-ahon eetos

Kirjoitus Halla-ahon retoriikasta herätti kuumia tunteita. Yksi asia unohtui Mustakallion analyysistä: Halla-ahon eetos. Millainen se on ja miten se auttaa meitä ymmärtämään paremmin kiistellyn poliitikon julkisuuskuvaa?

Klassisen retoriikan tutkija Antti Mustakallio kirvoitti eloisan keskustelun tässä blogissa julkaistulla kirjoituksellaan ”Jussi Halla-ahon radikaali retoriikka”.

Mustakallio väitti, että kansanedustaja Jussi Halla-ahon retoriset vahvuudet ovat logos eli looginen argumentaatio ja pathos eli tunteisiin vetoaminen. Näkökulma sai laajempaakin huomiota (esim. Suomen Kuvalehdessä).

Kirjoitus herätti ristiriitaisia tunteita. Halla-ahon puolustajat ylistivät kirjoitusta ”poikkeuksellisen objektiiviseksi ja analyyttiseksi”, kun taas kriitikot syyttivät Mustakalliota kiistellyn kansanedustajan ”valkopesusta”.

Kiinnostavimpia kannanottoja oli kuitenkin filosofi Lauri Järvilehdon blogissaan esittämä näkemys: Mustakallion analyysistä puuttui klassisen retoriikan kolmas elementti, ethos eli eettinen luonne. Järvilehdon mielestä Halla-ahon ethos on huono, koska hänen mukaansa tämä turvautuu ”likaiseen retoriikkaan”.

Olen Järvilehdon kommenttiosiossa tuonut esille, että mielestäni hänen tapansa analysoida Halla-ahon retoriikan ethos-elementtiä eli eetosta on hieman puutteellinen. Näkökulma on kuitenkin äärettömän tärkeä. Itse asiassa hyve-etiikan kannalta eetos on retoriikan tärkein osa-alue.

Retoriikka eli vakuuttava viestintä

Mitä ethos oikeastaan on?

Retoriikassa on kyse sanoman perille menemisestä eli viestijän kyvystä saada vastaanottaja vakuuttumaan hänen asiastaan. Klassisessa retoriikassa on nähty retorisen vaikuttavuuden tai tehokkuuden muodostuvan kolmesta tekijästä, jotka onkin jo mainittu: logos, pathos ja ethos.

On syytä korostaa sitä, että retoriikassa kyse ei ole viestin absoluuttisesta hyvyydestä tai totuudellisuudesta, vaan siitä, miten tehokkaasti viesti vaikuttaa vastaanottajiin. Virheellinenkin viesti voi olla retorisesti tehokas, ja totuudenmukainen viesti voi olla retorisesti kehno. Se, että joku on retorisesti taitava, ei vielä takaa sitä, että hänen viestinsä on tosi.

Logos tarkoittaa kirjaimellisesti sanaa ja itse tekstiä, mutta laajemmin se käsittää kyvyn vakuuttaa kuulija tai lukija järkiargumenteilla, kuten logiikalla, lähteillä, tilastoilla tai muulla sellaisella. Logos on vahvaa, kun argumentaatio on selkeää ja hyvin perusteltua. Vahvuus ei siis riipu siitä, kuka on viestin takana, vaan itse tekstin sisällöstä. Se on taas heikkoa, jos väitteitä ei perustella, sanasto on epämääräistä, lähteitä ei ilmoiteta tms.

Toisaalta kyse on aina kuulijan tai lukijan saamasta vaikutelmasta. Esimerkiksi virheellisten lähteiden tai tilastojen käyttäminen voi luoda vahvan logos-retoriikan, jos vastaanottaja ei huomaa kyseisiä virheitä. Palaan tähän retoriikan subjektiiviseen elementtiin hetken kuluttua tarkemmin.

Pathos on viestinnän tunne-elementti. Kuten suomen kielessä sanotaankin, viestissä on paljon ”paatosta”, kun se on vahvasti tunnelatautunutta. Tosin kyse ei ole pelkästään palopuheista, vaan esimerkiksi huumorilla sävytetty viesti, samoin kuin iloisia tuntemuksia herättävä puhe, ovat pathos-näkökulmasta tehokkaita, eli sanoma otetaan paremmin vastaan.

Vastaavasti pathos voi koostuu negatiivisista tunteista, kuten pelon tai vihan herättämisestä. Tietenkin tunne-elementin tarkoituksenmukaisuus viestin läpimenon kannalta riippuu pitkälti siitä, mistä viestistä on kyse.

Eetos: vaikutelma puhujan luonteesta

Ethos puolestaan tarkoittaa puhujan tai kirjoittajan luonnetta. Perinteisesti sanotaan, että eetos koostuu kolmesta osatekijästä:

1. viestijän käytännöllisestä viisaudesta eli kokemuksesta, pätevyydestä jne. (kreikaksi phronesis, latinaksi prudentia),
2. hänen moraalisesta hyvyydestään eli hyveistään (arete; virtus) sekä
3. hyväntahtoisuudesta kuulijoitaan tai lukijoitaan kohtaan (eunoia; benevolentia).

Lyhyesti sanottuna ethos on sitä, että yleisö pitää puhujaa uskottavana. Viestiä ei oteta vastaan yksinomaan siksi, että se on hyvin perusteltu ja herättää viestiin sopivia tunteita, vaan myös koska sen on esittänyt henkilö, jonka sanaan ja näkemykseen voi luottaa.

Käytännössä vahva eetos syntyy ennen kaikkea siitä, että yleisö pitää puhujaa hyveellisenä sanan laajimmassa mielessä: reiluna, oikeudenmukaisena, viisaana, harkitsevaisena, rohkeana, kohtuullisena, nöyränä jne. On helppo kuvitella esimerkkejä siitä, miten jonkun hyveen selvä puute saa meidät suhtautumaan epäluuloisesti koko puhujaan ja hänen sanomaansa.

Miten ethos-retoriikkaa luodaan?

On selvää, että puhujan tai kirjoittajan hyveellisyyttä ei voida arvioida kovin helposti. Vaikutelma syntyy lukuisista osatekijöistä.

Jos kyse on puheesta ja visuaalisesta esiintymisestä, elekieli, äänensävy ja muut ulkoiset tekijät kertovat hyvin paljon – ja ihmismieli kykenee tulkitsemaan nopeasti ja tiedostamattomasti näitä yksityiskohtia, pyrkien muodostamaan ainakin alustavan käsityksen puhujan luonteesta ja luotettavuudesta.

Kun taas on kyse kirjoitetusta viestistä, kirjoittajan hyveellisyyttä on vaikeampi arvioida. Silloin ovat suuremmassa roolissa ovat sellaiset tekijät kuten sanasto, kielenkäyttö, asenne muita ihmisiä kohtaan sekä kirjoituksesta välittyvät kirjoittajan elämänarvot.

Tärkeä asema on myös pätevyysvaikutelmalla eli sillä, miten asiantuntevan ja kokeneen kuvan kirjoittaja antaa itsestään. Tähän vaikuttavat esimerkiksi kirjoittajan koulutus, ammatti, yhteiskunnallinen asema ja muu kokemus aihepiiristä.

Tämän vuoksi ei ole retorisesti lainkaan samantekevää, miten ihmiset tituleeraavat itseään. ”Tohtorin” tai ”professorin” mielipidekirjoitukseen suhtaudutaan vakavammin kuin satunnaisen kadunmiehen näkemykseen – vaikka jälkimmäinen sattuisikin perustelemaan asiansa hyvin.

Tämä selittää esimerkiksi sen, miksi Helsingin Sanomien vieraskynien kaltaiset palstat saavat niin paljon huomiota osakseen. Kyse ei ole vain siitä, mitä sanotaan, vaan myös siitä, kuka sanoo.

Retoriikan heijastusvaikutukset

On syytä huomata vielä kolme asiaa ennen kuin esitän oman näkemykseni Halla-ahon eetoksesta. Ensimmäinen on se, että logos, pathos ja ethos toimivat aina yhdessä ja heijastuvat toisiinsa. Tätä voidaan havainnollistaa monin tavoin.

Logos ja pathos vaikuttavat ethokseen. Jos puhuja perustelee asiansa hyvin ja lisäksi herättää kuulijoissa miellyttäviä tunteita (iloa, toiveikkuutta, ymmärretyksi tulemista), hän samaan aikaan vahvistaa eetostaan eli vakuuttavuuttaan kuulijan silmissä.

Toisaalta positiivinen ethos vaikuttaa logos– ja pathos-tekijöihin. Hyvänä ja luotettavana pidetyn ihmisen viestiä tulkitaan ns. parhain päin, eli pienet asiavirheet tai epäjohdonmukaisuudet sivuutetaan epäolennaisia ja niiden sijasta yritetään huomata asian pääpointti. Hyvänä pidetyn henkilön argumentaatiota pidetään todennäköisemmin järkevänä ja perusteltuna.

Sitä vastoin epäluotettavan maineessa olevan ihmisen sanoja perataan tiheällä kammalla ja siitä yritetään löytää kaikki mahdolliset virheet ja huijaukset, jolloin pienetkin epätarkkuudet otetaan suurennuslasin alle.

Vastaavasti hyvä ethos tukee positiivista pathosta, sillä kuulija virittäytyy jo etukäteen samaistumaan puhujan välittämiin tunneviesteihin. Sitä vastoin heikko ethos saa kuulijan varuilleen, ja puhujan yritys vedota yleisön tunteisiin tai käyttää huumoria saattaa tuntua tökeröltä, epäaidolta tai suorastaan puistattavalta.

Objektiivinen ja subjektiivinen totuus

Näihin heijastusvaikutuksiin liittyy läheisesti toinen probleema, eli objektiivisen ja subjektiivisen totuuden ero. En tarkoita tällä sitä, että mitään objektiivista totuutta ei olisi. Tarkoitan sitä, että retoriikassa on aina sekä objektiivinen että subjektiivinen elementti.

Retorinen vaikuttavuus perustuu objektiivisiin tekijöihin: argumentaation järkevyyteen, viestin tunne-elementteihin sekä puhujan luonteeseen. Nämä eivät sinänsä riipu vastaanottajasta. Kuitenkin ratkaisevaa retoriikan kannalta on se, miten vastaanottajat kokevat asian. Tämä kokemus on aina subjektiivinen asia. Se voi vaihdella suurestikin kuulijoiden tai lukijoiden välillä.

Mikä vaikutelma on oikea? Voidaan sanoa, että periaatteessa subjektiivinen vaikutelma voi vastata objektiivista totuutta enemmän tai vähemmän. Jos olen sinisilmäinen typerys, joka vakuuttuu taitavan liehittelijän lepertelyistä, positiivinen käsitykseni hänen eetoksestaan on virheellinen.

Ennakkoasenteiden merkitys

Kolmanneksi on otettava huomioon ennakkoasenteiden merkitys. Ihmisten luonnetta on vaikea arvioida, joten joudumme turvautumaan erilaisiin apukeinoihin arvioidessamme muiden luotettavuutta.

Jussi Kari totesi aiemmin tässä blogissa, että hän kadehtii lääkäreitä. Jussi nimittäin sattuu olemaan lakimies:

[K]adehdin lääkäreiden julkisuuskuvaa. Lääkäri voi olla ihmisenä melkein millainen kiusantekijä tahansa ja tätä pidetään silti ammattinsa puolesta kunnioitettavana ja hyveellisenä ihmisinä. (…)

Lakimiehillä kaikki on toisin. Jo opiskeluaikanani jouduin vastaamaan useisiin sukulaisten ja tuttavien kyselyihin mallia: ”Voisitko oikeasti puolustaa jotain murhaajaa tai lastenraiskaajaa?”

Kansalaisten luottamusta eri ammattikuntiin on mitattu jo pidempään. Aihetta on käsitelty tarkemmin esimerkiksi tässä Valittujen Palojen artikkelissa. Tutkimusten mukaan suomalaiset luottavat eniten lentäjiin, palomiehiin, apteekkareihin, sairaanhoitajiin, poliiseihin ja lääkäreihin (tässä järjestyksessä).

Lakimiesten nauttima luottamus ei ole sentään aivan toivotonta (54 % suomalaisista luotti heihin suuressa määrin tai melko paljon). Listan loppupäässä ovat alenevassa järjestyksessä ay-johtajat, ammattilaisjalkapalloilijat, sijoitusneuvojat, toimittajat, autonmyyjät ja vihonviimeisenä poliitikot.

Kansanedustajiin luottaa vain 10 % suomalaisista. Monissa muissa maissa luottamus jää alle 5 prosentin; vain Ruotsissa ja Sveitsissä luottamus on 20 prosenttia, eikä sekään kuulostaa mairittelevalta. Ennakkoasenteet voivat johtua monista tekijöistä, mutta jos luottamus on systemaattisesti heikkoa, ehkä kyseisen ammattikunnan edustajien tulisi katsoa peiliin.

Halla-ahon eetos

Millainen on siis Jussi Halla-ahon eetos, eli miten uskottavan ja luotettavan vaikutelman hän itsestään antaa?

Kuten totesin aiemmin, Lauri Järvilehdon mukaan se on heikko, koska hänen mielestään Halla-aho syyllistyy likaiseen retoriikkaan ja lisäksi pyrkii edistämään eettisesti huonoa asiaa. Kyseessä on yhden lukijan vaikutelma, ja sellaisena se on subjektiivisesti tosi. Omasta mielestäni Halla-ahon ethos-retoriikka on paikoitellen aika heikkoa, mutta kokonaiskuva on monitahoisempi.

Mitä tulee Halla-ahon kirjalliseen viestintään, hänen kielenkäyttönsä on ronskia ja paikoitellen varsin kovaa. Hän käyttää runsaasti mustaa huumoria, mikä toisaalta vetoaa lukijoiden huumorintajuun, mutta toisaalta voi saada epäilemään hänen hyväntahtoisuuttaan.

Toisinaan hänen tapansa arvostella eri tahoja on henkilöön menevää, eli arvostelun kohteena ei ole vain sanoma vaan myös henkilö (hänen älykkyytensä ja rehellisyytensä). Tämä heikentää vaikutelmaa Halla-ahon hyväntahtoisuudesta muita kohtaan.

Toisaalta on syytä huomata, että Halla-ahon blogikirjoituksia lukiessa voi törmätä juttuihin, jotka antavat vaikutelman, että häntä on joskus kohdeltu epäoikeudenmukaisesti (ks. vaikkapa jutut julkilausumasta sekä Umayya Abu-Hannasta). Etenkin aktiivilukijoiden silmissä tällaiset jutut lienevät omiaan luomaan kuvan marttyyrinomaisesta oikeustaistelijasta, joka saa puhua vapaasti vain omassa blogissaan.

Kirjallisessa viestinnässä iso rooli on myös lukijan käsityksillä kirjoittajan taustoista. Tältä osin Halla-ahon eetos on vaihtelevaa. Toisaalta kuva slavistiikan yliopistotutkijasta ja J.R.R. Tolkienin fanittajasta lienee yleisesti ottaen positiivinen. Toisaalta tieto hänen ampumaharrastuksestaan voi lisätä ennakkoasennetta, että hän on vaarallinen juntti ja punaniska.

Fyysisen esiintymisen kannalta Halla-ahon eetos on yhtä lailla vaihtelevaa. Positiiviselta puolelta voidaan sanoa, että hän on rauhallisen analyyttinen, eikä puhu päälle vaan kuuntelee muita kärsivällisesti. Tämä antaa vaikutelman ihmisestä, joka on harkitsevainen ja muita kunnioittava.

Toisaalta hänen ulkoisessa olemuksessaan on useita ethos-retoriikkaa heikentäviä elementtejä, kuten se, että hän ei näytä koskaan hymyilevän ja hänen kykynsä samaistua emotionaalisesti keskustelukumppaneihinsa vaikuttaa rajalliselta. Yleisesti voitaneen sanoa, että ulkoiselta olemukseltaan Halla-aho näyttää jokseenkin kylmältä ja poissaolevalta.

Sanoma joka leimaa puhujan

Ehkä kuitenkin Halla-ahon tapauksessa erityisen iso merkitys on erilaisilla ennakkoasenteilla, joita ihmisillä on hänestä median perusteella.

Lehdistö on jo vuosien ajan käsitellyt häntä kriittisesti ja suorastaan ivallisesti, ja hänestä otetut kuvat näyttävät jopa tietoisen omituisilta ja epäystävällisiltä (vrt. oheinen kuva ja kirjoituksen alussa ollut kuva, joka on otettu Wikipediasta ja jota en ole missään lehdessä nähnyt). Tässä suhteessa Halla-aho ei toki ole yksin, kuten jokainen mediakriittinen lukija tietää.

Mutta Halla-ahon suurin haaste eetoksen kannalta lienee se, mistä hän puhuu. Hän on erikoistunut maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kritiikkiin. Olivat hänen perustelunsa hyviä tai eivät, viesti on tänä päivänä niin vastakulttuurinen kuin kuvitella saattaa.

Monien mielessä maahanmuuttopolitiikan kriitikko on yhtä kuin maahanmuuttajien kriitikko eli yhtä kuin rasisti. Ja rasisti on paha ihminen, piste.

Tämä toteamus voi tuntua liian yksioikoiselta, mutta uskon sillä olevan suuri merkitys Halla-ahon retoriikan kannalta. Kun liitämme sen aiemmin mainittuun retoriikan osatekijöiden väliseen heijastusvaikutukseen, näyttää aivan ilmeiseltä, miksi Halla-ahon kaltaiset henkilöt herättävät niin ristiriitaisia tulkintoja ja vaikutelmia.

Jos lukijalla on alustavasti negatiivinen ethos-vaikutelma Halla-ahosta, se heijastuu muiden elementtien tulkintaan. Logoksen osalta hän pitää henkilöä epärehellisenä, ja Scripta-blogia lukiessaan hän löytää kirjoituksista likaista ja epäreilua argumentaatiota.

Tunnetasolla lataus on lähtökohtaisesti negatiivinen, ja törmätessään rujoon kielenkäyttöön, aggressiiviseen argumentaatioon ja epäeettisinä pitämiinsä poliittisiin tavoitteisiin, lukija ärsyyntyy kirjoittajaa kohtaan suorastaan infernaalisella tavalla.

Jos sen sijaan lukijalla on alustavasti positiivinen ethos-vaikutelma Halla-ahosta, hän tulkitsee myös muita tekijöitä positiivisemmin. Scripta-blogissa hän havaitsee huumoria, mikä auttaa samaistumaan kirjoittajan viestiin ja jatkamaan lukemista. Hän huomaa kirjoittajan argumentoivan taitavasti ja käyttävän runsaasti lähteitä väitteidensä tukena, mikä saa hänet ajattelemaan, että ”eihän tuo mikään kylähullu olekaan”.

Ethos-vaikutelma vahvistuu, kun lukija kokee, että blogistihan näyttää olevan oikeudenmukaisella asialla, sillä tämä nostaa esille yhteiskunnallisia epäkohtia ja vaatii niiden korjaamista. Kaiken päälle lukija huomaa, että valtamedian hyökkäykset kirjoittajan persoonaa kohtaan näyttävät ainakin osittain epäoikeudenmukaisilta, ja hänen puolustuspuheensa ovat kuin Daavidin taistelua Goljatia vastaan.

Siinä vaiheessa retoriset rintamalinjat on lopullisesti muodostettu.