Paha kapteenina jättää uppoavan laivan ensimmäisenä. Mutta miten käy, kun paha kohtaa hyvän? Nyt mennään iholle.
Tiedän aivan liian hyvin, mitä paha on. Olen nähnyt sen peilistä, liian monesta eri kulmasta, liian monen vuoden ajan. Haluan nostaa sen hetkeksi jalustalle siksi, että ilman arvokasta lahjaa Pahalta en olisi koskaan todella löytänyt Hyvää, hyveitä.
Ilman Pahan lahjaa, sen luomaa kontrastia ja peiliä, hyveet olisivat vain arkisia, leutoja tuulahduksia, lähes itsestään selviä ja helppoja, kuten ilma jota laiskasti hengitämme päivästä toiseen.
Paha on kärsimätön, julma ja kova. Kadehtiva, kerskailija. Pöyhkeilevä, sopimattomasti käyttäytyvä. Omaa etuaan ajava, katkera. Hän muistelee kärsimäänsä pahaa ja iloitsee vääryydestä. Paha osaa olla kohtuuton, kiittämätön, valehtelija ja varas. Röyhkeä, ahne, julma ja itsekäs. Vähättelevä, kyltymätön, kyyninen, lakoninen ja ironinen, säälimätön, häpeämätön ja välinpitämätön.
Tämän kaiken minäkin, alfanaaras, osaan ja tunnen, tunnustan.
Moni Paha osaa kyllä näytellä hyvää, hyvin taitavasti. Paha voi hymyillä leveästi, omata nasevan huumorintajun, hän osaa olla vetovoimainen ja kohtelias. Paha on kiinnostunut sinustakin, mutta vain siksi, että saatat edistää jotain, mitä hän haluaa – valtaa, suoritteita, ihailua. Vasta tiukan paikan tullen Paha paljastuu: ihmisen arvoa ei mitata mukavuuden helppoina hetkinä, vaan siinä, miten hän kohtaa vaikeudet, kuten Martin Luther King on sanonut.
Paha kapteenina jättää uppoavan laivan ensimmäisenä.
Paha ei sisimmässään useinkaan näe toivoa, ei koe iloa. Pahana on paha olla.
Pahaksi ei synnytä, mutta pahaksi kolhiinnutaan jo varhain. Pahalla olikin aluksi vain paha olla.
Pieni huusi Hyvän perään, joka ei kuullut. Hän huusi hädissään uudelleen ja vielä kerran. Hän sai huudosta sivallukset sormilleen ja pelästyi. Hädissään ja häpeissään hän pakeni yksinäisyyteen, törmäsi surun kylmään kallioon ja ruhjoi herkkyytensä. Hänestä tuli aluksi vain ”uhmakas pikku termiitti”. Tällaisena hän oppi tuntemaan itsensä ja toteuttamaan itseään.
Vuosien myötä hänen nahkansa paksuuntui. Paha oli valmis taisteluun. Hänen äänestään katosi lämpö, silmistään valo, voima jäi. Hän vaikutti erityisen ryhdikkäältä, mutta hänen niskansa oli jäykkä kauan sitten unohtuneesta pelosta ja hartioita painoivat surun muistot hiukan alaspäin.
Pahasta tuli päällepäsmäri ja päällikkö. Myöhemmin päälliköstä kouliintui menestyvä johtaja, vahva voittaja vallan taistelukentille. Kului vuosia ja hän taisteli voitokkaasti. Egot juhlivat valloituksiaan, yhdessä yksin, kiihkeästä endorfiinihumalasta nauttien.
Paha ei enää tuntenut kolhuja, ei enää muistanut, mistä ne aikanaan tulivat. Nahka kovettui vähitellen kilveksi ja haarniskaksi. Pelon sivallukset jähmettyivät ja terävöityivät sapeliksi, sanalliseksi miekaksi. Paha huomasi taitonsa jähmettää, lamauttaa ja jäädyttää. Niitä hän tarvitsikin, sillä ilo, rakkaus, lempeys, herkkyys ja välittäminen raivostuttivat häntä. Ne toivat hänen mieleensä vaarallisen häivähdyksen siitä, minkä hän menetti kauan sitten: Hyvän, rakkauden. Kukaan ei kertonut hänelle Hyvästä, ei koulussa eikä kotona.
Mutta taistelukentilläkin oli jotain, jota vastaan Paha oli voimaton. Hän ei kyennyt edes nostamaan miekkaansa taisteluun. Se jokin oli hänen toimistonsa sihteeri, Hyvä. Hyvä ei katkeroitunut, ei syyttänyt, vaan katsoi silmiin lempeästi, ei lähtenyt taistoon lainkaan. Hyvä kylvi Pahankin pellolle aivan huomaamatta sitkeän elinvoimaisia siemeniä ja lannoitti niitä pienillä välittävillä eleillä, odottamatta korjaavansa satoa aikanaan itselleen.
Hyvä alkoi kohtaaminen kohtaamiselta sulattaa huomaamatta Pahaa, joka ei käsittänyt, mitä tapahtuu. Pisara kerrallaan vuosien myötä Paha alkoi sulaa, hitaasti mutta väistämättä, kuin jääpuikko keväällä. Hän taisteli raivokkaasti Hyvää vastaan, yritti säilyttää raa’an voimansa, mutta Hyvä ei vastannut iskuihin, siksi Pahan iskut vähitellen lannistuivat.
Ei pahasta kuoriutunut perhosen lailla puhdasta Hyvää, ei pitkään aikaan. Paha tuskastui, turhautui, hakkasi päätään seinään ja alkoi vähitellen rapistua. Paha ryntäsi hädissään nautintojen pariin. Hän yritti tukahduttaa säröt panssarissaan viinillä ja viihteellä. Vuodet vierivät ja Pahalla oli aina kiire, hänen kyltymättömän janoinen egonsa huusi lisää. Mitä, sillä ei ollut varsinaisesti merkitystä. Kunhan se oli arvostettua, sitä oli riittävästi ja aina hiukan enemmän.
Hänen kömpelö, valtava miekkansa alkoi Hyvän silmissä näyttää säälittävältä. Hänen huutonsa kumisi käytävillä yhä useammin ja se aikaansai yhä vähemmän toimintaa. Hänestä oli tullut kumiseva rumpu ja helisevä vaski. Hän pysyi vallassa, mutta hän oli siellä kovin yksin. Hän vihasi alaistensa yhdessäolohetkiä, leppoisan iloista naurua. Hän ärjyi vähästä, säntäili turhasta. Kun hän katsoi peiliin, hän näki harmaan terminaattorin, jonka silmänalusia painoi tumma syvä väsymys elämään.
Kerran hän kysyi itseltään – keneltäpä muulta, hänhän tiesi parhaiten – miksi elän? Paha ei löytänyt enää syytä jaksaa taistella. Siihen asti hänelle olivat riittäneet aina aikaisempia paremmat suoritteet. Paha masentui, kutsui tilaansa modernisti burnoutiksi. Hän pohti uran vaihtoa, vaimon vaihtoa. Hän etsi jotain, josta saisi ”edes jotain kicksejä”. Eikä löytänyt.
Merkityksettömyyden keskellä, eräänä kesäkuisena aamuna, hän istui tyttärensä kevätjuhlassa. Siellä hänellä ei ollut läsnä mitään muuta kuin pyyteetön rakkaus tytärtään kohtaan ja hänen tyttäreltään isäänsä kohtaan. Paha havahtui huomaamaan, että hänen ympärillään ei ollut lainkaan hänen sukulaissielujaan, vain Hyvän perhettä.
Tämä Hyvän läsnäolo ja rakkaus lävistivät hänet niin yllättäen, että hän alkoi itkeä. Vaivoin hän sai itkun tukahdutettua hetkeksi, mutta myöhemmin tuona iltapäivänä hän vetäytyi metsäpolulle itkemään. Siellä hän vain oli, istui kalliolla ja itki. Oli vain, lamaantuneena. Läsnä surussa.
Aikaa kului, eikä sillä ollut väliä, kuinka kauan – kiireisenä miehenä häntä ei yleensäkään odotettu kotiin ajoissa. Pian häntä alkoi palella ja yhtäkkiä häntä alkoi pelottaa. Entä jos hän saisi sydänkohtauksen, eikä kukaan löytäisi häntä täältä? Tuo pelko oli mielelle järjetön, mutta sydämelle liiankin totta.
Sydänkohtaus oli kuvainnollisesti juuri se, mitä hän koki. Joku kosketti hänen sydäntään ja avasi sieltä vanhan pelon. Näin yksin, tuskissaan, avuton ja voimaton Paha ei ollut koskaan ollut. Hän oli vieraalla maalla, eksynyt.
Illan pimetessä Paha pystyi nousemaan kalliolta ja lähti kohti kotiaan. Hän ei osannut kävellä kovaa, kuten hänellä oli ollut tapana. Hänestä tuntui, ettei hän osannut kävellä enää lainkaan. Niinpä hän eteni varovasti tutkien ja näkikin ympärilleen aivan eri tavalla kuin ennen. Hän tunsi tuulen käsivarsillaan, se pyyhki vanhaa pelkoa pois ja jätti jäljelle paljaan, puhtaan ihon.
Tälle iholle Hyvä, hyveen pieni vihreä kirva laskeutui, levollisesta vapaudesta. Ja jäi.
Pahan haarniska oli jäänyt metsäretkelle, eikä hän sitä enää kaivannut. Seuraavina vuosina hän opetteli elämän uudelleen, kuin halvaantunut.
Hänen äänensä muuttui lempeäksi, hän oppi kuuntelemaan. Koska hän nyt tunsi surua, hän oppi lohduttamaan. Hän oppi iloitsemaan aidosti jakaen, rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta. Kiitollisuus kumpusi hänen sydämestään, joka vahvistui antamisesta ja arvostamisesta nyt enemmän kuin ottamisesta ja arvostelusta. Hänestä tuli rohkea pysähtymään, harkitsemaan. Omatunnon ääni oli uutta kaunista musiikkia hänen korvilleen.
Hyvä oli syntynyt, kuoriutunut vihdoin Pahan kotelosta. Hyvä oli vielä kömpelö, mutta paljon uljaampi kuin Paha oli koskaan kuvitellut minkään voiman olevan. Sillä ei ollut välineellistä arvoa, sen merkitys oli siinä itsessään, hyvässä elämässä.
Toisin kuin arvelemme, Hyvä elää kaikkialla sielläkin – ja erityisesti juuri siellä – jossa sitä vähiten näkee. Hyvän jano saa hyveet kasvamaan, kukoistamaan ennennäkemättömällä tavalla. Siksi hyveiden ystävien, kuin kimalaisten, on syytä kylvää siitepölyä kaikkialle, myös Pahan aavikolle. Rohkeasti, kärsivällisesti. Luottaen ja uskoen.
”Hyväosainen on se, joka on määrännyt itselleen hyvän osan. Hyvä osa: hyvät sielun liikkeet, hyvät pyrkimykset, hyvät teot.” – Marcus Aurelius