Rakkaus on…

Att bli älskad är stort
Bara att älska är större
(Lisa Ekdahl)

Joulu lienee kaikista juhlista selvimmin perheen ja yhdessäolon juhla. Ei siis ole ihme, että nekin jotka eivät joulun uskonnollista merkitystä ymmärrä tai tunnusta, aina uudelleen kokevat sen erityisenä ajankohtana. Ihminen ei nimittäin voi elää ilman ystävyyttä ja perhettä, ilman rakkautta.

Rakkaus: itsestäänselvä mysteeri

Mutta mitä rakkaus oikeastaan tarkoittaa?

Rakkaus on helpon vaikea puheenaihe. Tiedämme siitä enemmän kuin huomaammekaan, mutta silti ymmärrämme sitä aivan liian vähän. Haluaisimme kuulla siitä puhuttavan useamminkin, mutta itse emme oikein kehtaa puhua siitä. Se on johtava teema musiikissa, kirjallisuudessa ja näyttämöllä, mutta olemme kadottamassa sen syvimmän olemuksen.

Suuren haasteet tuottaa se, että käytämme yhtä ainutta sanaa niin monissa eri merkityksissä. Viihdekulttuurin läpitunkema sentimentaalinen käsitys rakkaudesta eräänlaisena psykofyysisenä tilana eroaa merkittävästi rakastamisen käsitteestä, joka on pikemminkin tekoja kuin tunteita. Mutta toisaalta sentimentaalista rakkautta ei voi niin vain heittää syrjään, koska siinäkin on totuuden siemen.

Rakkauden riemuvoitto

Rakkaus on toki jossain muodoissa ikivanha käsite. Mutta syvällinen rakkaudesta puhuminen taisi ihmiskunnan historiassa saada todellista suosiota vasta kristinuskon myötä. Nykykulttuurimme ja -kielenkäyttömme on syvemmin kristillisen rakkauskäsityksen vaikuttama kuin arvaammekaan.

Uuden testamentin esittämä kuva Jumalasta on häkellyttävä rakkauskeskeisyytensä vuoksi. Evankelista Johannes kirjoitti: ”Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus” (1. Joh. 4: 7-8).

Siinä Johannes seurasi Mestarinsa opetusta, joka kuului: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne” (Joh. 13: 34-35).

Yhtä tunnettu on niin sanottu kultainen sääntö, josta sittemmin tuli länsimaisen etiikan peruspilari: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat” (Matt. 7: 12).

Apostoli Paavali puolestaan kirjoitti Ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille kuuluisan Oodin rakkaudelle, joka on liikuttanut miljoonia ihmisiä vuosisatojen kuluessa – myös monia jotka eivät Jumalaan usko. Oodi rakkaudella on ihmiskunnan varma hitti siitä yksinkertaisesta syystä, että se vetoaa ihmisen syvimpiin kaipuisiin, jotka ymmärretään paremmin sydämellä kuin järjellä.

Eros ja agape – vastakkainasettelu

Mutta mitä tekemistä Jumalan rakkaudella on meidän ihmisten kanssa? Tarjoaako se vastauksia parisuhteen ja perhe-elämän arjen kanssa kamppailevalle nykyihmiselle, vai onko se vain teologien teoretisointia?

Itse asiassa rakkauden eri muodot ja merkitykset liittyvät toisiinsa aivan erottamattomasti. Tärkeän puheenvuoron aiheesta otti Paavi Benedictus XVI jouluna 2005, kiertokirjeessään Deus caritas est (Jumala on rakkaus).

Kirjeen alkupuolella Paavi analysoi taitavasti rakkauden monia eri merkityksiä, etenkin kreikkalaisten käsitteiden eros ja agape suhdetta toisiinsa. Eros-rakkautta pidettiin keskeisenä esikristillisessä maailmassa. Siinä nähtiin ennen kaikkea rakkauden huuma, joka tempaisee ihmisen mukaansa ja antaa lupauksen mitä suurimmasta autuudesta. Se antaa ihmiselle ikuisuuden maun.

Agape-rakkaus puolestaan korostuu juutalais-kristillisessä avioliittokäsityksessä ja myöhemmin kristinuskon Jumala-kuvassa. Siinä missä eros on itsekäs, agape on suorastaan uhrautuva: ”Rakkaudesta tulee nyt huolenpitoa toisesta ihmisestä, huolehtimista toisen hyväksi. Rakkaus ei enää etsi omaansa, ei vaipumista onnellisuuden huumaan, vaan se tahtoo rakastetun parasta; siitä tulee kieltäymystä ja uhrivalmiutta, niin, se jopa etsii ja tahtoo sitä” (Deus caritas est, nro 6).

Eros-rakkauden asema on hankala. Se lupaa paljon, mutta pahimmassa tapauksessa eros jää vain hedelmättömäksi valheeksi. Se tarjoaa hetken nautintoa, mutta väärin käytettynä se jättää jälkeensä vain tyytymättömyyden, aivan kuten suu jonka janoisuutta on yritetään hillitä suolavedellä. Silloin rakkauden huuma petturuus johtaa ihmisessä voimistuvaan katkeruuteen, joka näennäisen ruumiin ihannoinnin kautta päätyykin lopulta vihaksi ruumiillisuutta kohtaan.

Eros ja agape – ykseys

Mutta Paavi Benedictus toteaa viisaasti, että vaikka eros ja agape esittäytyvätkin ikään kuin toistensa vastakohtina, niitä ei sovi niin vain erottaa toisistaan. Eros ei yksistään voi tarjota sitä mitä se lupaa – autuutta – vaan sen täytyy puhdistua antamisen ja uhrautumisen kautta, jotta yhtymällä agape-rakkauteen se löytäisi oikean paikkansa ja luonteensa. Paavi kirjoittaa:

”Todellisuudessa erosta ja agapeta – nousevaa ja laskevaa rakkautta – ei koskaan voida täysin erottaa toisistaan. Mitä enemmän ne molemmat näet eri tasoilla pääsevät oikeaan yhteyteen keskenään yhden ja saman rakkauden todellisuudessa, sitä enemmän toteutuu rakkauden tosi olemus ylipäänsä. Joskin eros alussa on ennen kaikkea vaativa ja nouseva – lumous on peräisin suuresta onnen lupauksesta – niin lähestyessään toista ihmistä se alkaa yhä vähemmän ajatella omaa itseänsä ja tahtoo yhä enemmän toisen onnea, huolehtii hänestä yhä enemmän, lahjoittaa itsensä ja tahtoo olla olemassa häntä varten. Siihen liittyy mukaan agape, sillä muuten rakkaus rappeutuu ja menettää myös oman olemuksensa.

Toisaalta ihmisen on myös mahdotonta elää yksinomaan lahjoittavassa, laskevassa rakkaudessa. Hän ei voi aina vain antaa, hänen täytyy myös saada. Sen, joka tahtoo lahjoittaa rakkautta, täytyy myös saada sitä lahjaksi. Herra itse tosin sanoo meille, että ihmisestä voi tulla lähde, josta kumpuavat elävän veden virrat (vrt. Joh. 7: 37-38). Jotta hänestä kuitenkin tulee sellainen lähde, hänen täytyy itse yhä uudelleen juoda ensimmäisestä, alkuperäisestä lähteestä, joka on Jeesus Kristus. Hänen avatusta sydämestään kumpuaa Jumalan rakkaus (vrt. Joh. 19: 34).” (Deus caritas est, nro 7)

Oodi rakkaudelle

Laulaja Lisa Ekdahl on oikeassa: On suurta olla rakastettu. Vain rakastaminen on vielä suurempaa.

Mutta rakastaminen on vaativaa. Se vaatii jatkuvaa puhdistumista, itsestä luopumista. Kuinka voisikaan antaa itsensä muille lahjaksi, jos haluaa samalla pitää itsensä itsellään?

Otetaan siis tähän loppuun aiemmin mainittu Oodi rakkaudelle:

”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.

Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13)

Linkkejä

Benedictus XVI, kiertokirje Deus caritas est (Jumala on rakkaus)
kristillisestä rakkaudesta (25.12.2005)