Harvemmin törmää väitöskirjaan, joka inspiroi niin kuin Marjo Ojajärven moraalifilosofinen tutkimus Rakastuva keski-ikäinen mies etsii itseään. Tutkijan ei-moralistista analyysiä tasapainotetaan tällä moralistisella kolumnilla.
”Sana uskottomuus selittää puolet ihmiskunnan onnettomuudesta.” Näin kirjoitti Denis de Rougemont kirjassaan Love in the Western World. Sen ranskankielinen alkuperäisteos L’Amour et l’Occident ilmestyi vuonna 1939 – aikana, jolloin eurooppalaisten mielestä sota selitti sen toisen puolen.
Tämä de Rougemontin väite tuli mieleeni, kun seurasin mielenkiintoista väitöstilaisuutta pari viikkoa sitten. Marjo Ojajärvi oli nimennyt moraalifilosofisen tutkimuksensa sopivan raflaavasti, että vaivauduin paikalle: Rakastuva keski-ikäinen mies etsii itseään. Moraalifilosofinen tutkimus André Brinkin, Jörn Donnerin ja Isaac Bashevis Singerin romaaneista.
Väitöskirjassaan Ojajärvi puhkitutkii André Brinkin teoksen Poikkeustiloja, Jörn Donnerin Andersin suvusta kertovan kahdeksanosaisen romaanisarjan, erityisesti teokset Viimeinen kesä, Itsenäisyyspäivä ja Sattuman kauppaa, sekä Isaac Bashevis Singerin Varjoja Hudsonin yllä. Romaanien yhteinen nimittäjä on aviorikoksesta elämälleen merkitystä etsivä keski-ikäinen ukkomies.
Väittelijä vaikutti olevan hyvin perillä hyveajattelusta. Keskeisiksi teemoiksi nousivat heikkoluonteisuus, kaksoiselämä, itsepetos ja epäoikeudenmukaisuus.
Kiinnitin myös huomiota työn ei-normatiivisuuteen. Vaikka tutkija totesi, että kaksoiselämä kaatuu sisäiseen mahdottomuuteensa, hän ei moralisoinut vaan etsi vaihtoehtoja. Mitä rakastunut ihminen voi ylipäätään tehdä? Säilyykö ihmisen vastuu vai ottaako rakastumisen huuma vallan?
Ojäjärven tutkijan ote oli mukavaa vastapainoa minunlaisilleni moralisteille, joiden mielestä keski-ikäisen miehen rakkauden kaipuun (mikä on hyvä asia) ja infantiilin egoismin (mikä on huono asia) dramaattinen yhdistelmä on lähinnä pateettista pelleilyä. Tai sivistyneemmin: tragikoomista.
Selasin väitöskirjan kirjallisuusluetteloa. Kyllä, sieltä se löytyi, syvällisin lukemani selkokielisin teos rakkaudesta. Nyt en tarkoita de Rougemontin opusta, vaikka lumouduinkin siitä (erityisesti sen loppupuolen rakkauden psykologinen analyysi on huikea).
Tarkoitan toista nykyklassikkoa, C. S. Lewisin kirjaa The Four Loves, josta on ilmestynyt uusi suomenkielinen laitos Neljä rakkautta (2012).
Sen luku eros-rakkaudesta on vertaansa vailla. Myös elämänsä viimeisessä esseessään Lewis tarkastelee eros-rakkautta (rakastumisen tilaa) poikkeuksellisella tarkkanäköisyydellä.
Eros-rakkaus ei ole täysin itsekäs, vaan se kykenee uhrautuvuuteen, mutta sen uhrautuvaisuus on ambivalenttia. Yhtäältä eros on sangen epäitsekäs. Se voi käskeä rakastunutta luopumaan esimerkiksi materiaalisista mukavuuksista rakastettunsa vuoksi. Toisaalta se voi käskeä rakastunutta luopumaan rakastetustaan uuden rakastajansa vuoksi.
Eros lupaa ylimaallista onnea – ja siksi epäkypsä rakastaja tottelee sitä yhä uudelleen (”ansaitsen olla onnellinen”) – mutta eros ei pidä lupaustaan.
Kypsät rakastajat kuitenkin ymmärtävät, ettei se ole eroksen syy. Eros on alkuunpaneva voima – mutta ei kaikkivoipa ikiliikkuja. Puutarha vaatii jatkuvaa huolenpitoa. Sen, joka tahtoo nauttia sen tuoksuista ja väriloistosta, on säännöllisesti kasteltava kukat – ja kitkettävä rikkaruohot. Tämä vaatii hyveitä.
Millainen sitten on hyvä puutarhuri? Millainen on hyvä rakastaja?
Jos Ojajärven tutkimuksen keskeiset teemat kääntää päälaelleen, saadaan aika toimiva resepti. Hyvä rakastaja on vahvaluonteinen, suoraselkäinen, nöyrä ja oikeudenmukainen. Lewisin diagnoosi on brutaalin tarkka:
Kun kaksi ihmistä saavuttaa kestävän onnen, se ei johdu vain siitä, että he ovat taitavia rakastajia, vaan siitä – minun on pakko puhua suoraan – että he ovat hyviä ihmisiä; tasapainoisia, uskollisia, oikeudenmukaisia, sopeutumiskykyisiä ihmisiä.
Nuorena miehenä hän oli sanonut saman napakammin kirjassaan The Allegory of Love:
Hyvän rakastajan ja hyvän ihmisen hyveet lankeavat yhteen.
Epäkypsää rakastajaa tällainen hyveluettelo lähinnä pitkästyttää ja ärsyttää. Miksi?
Se pitkästyttää, koska hän samaistaa hyveet hailakkuuteen ja nöyryyden nöyristelyyn. Se ärsyttää, koska se uhkaa hänen moraalista alibiaan, jota hän alitajuisesti suojelee.
”Vastustamaton” rakkaus – vuosisadan vedätys. Rakastaja itse on syyntakeeton. ”Rakkauden tähden” hän on jättänyt puolisonsa, laiminlyönyt lapsiaan, pettänyt ystävänsä ja aiheuttanut yleistä pahennusta. Kuplaa on suojeltava, joten hän tukkii korvansa ilonpilaajilta.
Kaikki eivät onneksi ole ilon pilaajia, vaan lähipiiristä löytyy aina muutamia pilan siunaajia, joilta saa lohdutusta ja alibin vahvistuksen (”ansaitset olla onnellinen”).
Denis de Rougemontin mukaan jossakin vaiheessa 1900-lukua avioliittovalan rikkojasta oli tullut ”kiinnostava”, sen sijaan että olisi säälittävä tai halveksittava. Hollywood ylläpiti myyttiä ”vastustamattomasta” rakkaudesta, mikä loppupeleissä tarkoittaa vastuutonta rakkautta.
Muistan hyvin, milloin ensimmäisen kerran havahduin uskottomuutta siunaavaan piilopropagandaan. Suomut tippuvat silmiltäni katsoessani Sofia Coppolan elokuvan Lost in Translation (2003). Siinä Bill Murrayn näyttelemä keski-ikäinen mies rakastuu itseään puolta nuorempaan, Scarlett Johanssonin näyttelemään tyttöön, joka on muuttanut Tokioon poikaystävänsä kanssa.
Sitä ennen olin epäillyt, että elokuvassa The Cider House Rules (1999) oli jotain mätää, mutta en tiennyt mikä. Junnunpana taas olin katsonut James Cameronin Titanicin (1997) täysin tietämättömänä näitä elokuvia yhdistävästä perusvirityksestä, jolle sittemmin olen tullut allergiseksi. Varoitus, seuraa juonipaljastus:
Herra A ja rouva B rakastuvat ja jättävät puolisonsa, rouva A:n ja herra B:n. Jotta katsojan sympatiat eivät kallistu väärälle puolelle, jälkimmäisistä leivotaan pihtaava nalkuttaja ja väkivaltainen kusipää.
Vastapainoksi löytyy totta kai hyviä elokuvia. Niissä rakkauden varjopuolet ja ihmissuhdesekoilut kuvataan totuudellisemmin, mutta ei kyynisesti. Mieleen tulee erityisesti Closer (2004), jonka lopun Clive Owenin ja Jude Law’n henkilöhahmojen välinen dialogi on fantastinen. Julia Roberts näyttelee ensimmäisen vaimoa ja toisen rakastajatarta.
Vaikka A History of Violence (2005) ei käsittele uskottomuutta sinänsä, Viggo Mortensenin henkilöhahmolla on salattu historia, joka paljastuu elokuvan kuluessa hänen vaimolleen, jota näyttelee Maria Bello. Heidän rakastelukohtauksensa on muuten elokuvahistorian parhaimpia.
Realistisia kuvauksia rakkaudesta löytyy yllättävistäkin paikoista, kuten mainiosta poliisarjasta The Wire ja zombiesarjasta The Walking Dead.
Mitä musiikkiin tulee, en voi sietää Pussy Cat Dollsien biisin ”Don’t Cha” kaltaisia kakkatahroja, joita ei olla edes yritetty pyyhkiä (Don’t cha wish your girlfriend was hot like me?).
Sen sijaan Tom Pettyn piiloviisas ”To Find a Friend” ja Jenni Vartiaisen ”Halvalla” puhdistavat rakkauttamme ja muistuttavat katkeransuloisella tavalla sen haavoittuvaisuudesta.
Uskollisuuden ankkurista irronnut rakkaus on tunneaallokossa vaarassa haaksirikkoutua karikkoon tai ajelehtia yksinäiselle merelle.
Sillä yksinäinen on sen keski-ikäisen miehen loppu, joka ei saa viettiään kuriin. Rakastumiseen rakastuneiden tunne yhteenkuuluvuudesta on illuusio, sanoo de Rougemont. Todellisuudessa he kärsivät kaksoisnarsismista.
Brinkin, Donnerin ja Singerin henkilöhahmot rakastuvat löytääkseen itsensä. Toki soisin sen meille kaikille. Mutta keinolla millä hyvänsä?
”Kaikki on sallittua sodassa ja rakkaudessa” – kaikki epätodet latteudet ovat vahingollisia, myös tämä. Se on romanttista retoriikkaa, joka saattaa hymyilyttää, mutta ei Boko Haramin uhreja eikä Henry VIII:n vaimoja.
PS. Marjo Ojajärvi lupasi kirjoittaa syksyksi vieraskynän otsikolla: ”Keski-ikäinen mies – näin urasi ei tyssää seksiskandaaliin”. Mielenkiintoinen opas siis luvassa! Sitä odotellessa, suosittelen Arto Antturin kolumnia ”Pastorin seksiskandaali” ja Isa Merikallion kolumnia ”Pomon piilopanot”.
Kirjoittelin rakkaudesta – tai itse asiassa rakkaudettomuudesta. Antakaa tulla!
Todella hieno kirjoitus, tykkäsin tästä paljon. Hyvä Jasu! <3
Haluaisin nähdä tutkimuksen samasta aiheesta mutta toisenlaisista lähtöasetelmista tehtynä eli miksi nainen/vaimo kohtelee miestään niin että mies kokee tarvetta etsiä onnea kodin ulkopuolelta ???
Nico, eikö tuo ole marttyyrinäkökulma? Toki moni hakee onnea myös kodin ulkopuolelta, mutta sen voi tehdä hyvin, huonosti tai (pettämällä) hyvin huonosti.
Mieleen tulee jääkiekkoselostaja, jonka mukaan puolustajat ”joutuvat” kampittamaan.
En ainakaan sitä sellaiseksi tarkoittanut !?, Vaan mitä olen matkallani nähnyt aiheesta niin ainakin mulla tulee usein ylläoleva kysymys mieleen ?? En tokikaan tarkoita että kaikki naiset näin toimisivat mutta mun havaintojen mukaan valitettavan moni !? Erään ystäväni sanoja lainaten ”miksi naiset sisustavat miehensä ulos yhteisestä kodista” että ihan vaan pohdiskelin asiaa toisesta suunnasta / näkökulmasta !?
Olisko kuitenkin niin, että kukin henkilö, sukupuoleen katsomatta, on itse vastuussa omista teoistaan. Itselleen, perheelleen (lapsille, puolisolle). Jos puoliso kohtelee huonosti, se on hänen valintansa ja vastuunsa, muttei kuitenkaan oikeutus sille, että toinen voi ”antaa samalla mitalla takaisin” ja oikeuttaa sillä syrjähyppynsä. Yksi tapa luovuttaa valta oman elämänsä onnesta pois, on todeta olevansa uhri ja ”jouduin pettämään koska kohtelit minua tavalla X, en voinut sille itse mitään”.
Tottakai jokainen on itse vastuussa tekemisistään ! (sukupuolesta viis) mutta itse haluaisin nähdä asiasta hieman laajempaa keskustelua kuten ylempänä kysyin ? En siis tarkoittanut ainoastaan pettämistä vaan erilaisia syitä / näkemyksiä siihen että miksi osa miehistä (tai naisista) katsoo / tuntee tarvetta etsiä onnellisuutta muodossa tai toisessa kotinsa ulkopuolelta sen sijaan että kokisivat tai löytäisivät ko tunteet omasta kodistaan ??
Nico, kysyt vaikeita. Kai syy on kovin yksilöllinen parisuhteesta riippuen?
Ystäväsi ilmaus on aika hyvittava, pitää käyttää sitä joskus itsekin.
Hyvejohtajuus.fi-verkkolehdellä on kaksi pääteemaa: 1) hyveet, johtajuus ja niiden yhteispeli sekä 2) perhe- ja työelämän yhteensovittamisen haasteet. Kysymyksesi koskettavat ainakin jälkimmäistä teemaa? Tässä joitakin julkaisuja, joista voisi olla hyötyä:
Rakastamisen kriisi:
http://www.hyvejohtajuus.fi/429/rakastamisen-kriisi/
Hyveet ja rakastaminen:
http://www.hyvejohtajuus.fi/817/hyveet-ja-rakastaminen/
Rakkaus on…:
http://www.hyvejohtajuus.fi/82/rakkaus-on/
Rakkaus on … kemiaa!:
http://www.hyvejohtajuus.fi/4091/rakkaus-on-kemiaa/
Vahvassa liitossa puoliso ja rakkaus ovat itsestään selviä asioita:
http://www.hyvejohtajuus.fi/1741/rakkaus-ja-puoliso-itsestaanselvia/
Porno, puoliso ja perhe:
http://www.hyvejohtajuus.fi/129/porno-puoliso-ja-perhe/
Johtajat, pornoholics anonymous:
http://www.hyvejohtajuus.fi/2321/johtajat-pornoholics-anonymous/
PS. Koska Facebook-teksti on niin pientä, lukemista helpottaa jos käytät vain yhtä erikoismerkkiä (huutomerkkiä tai kysymysmerkkiä) kerrallaan ja sijoitat ne lauseen vikaan sanaan kiinni. Näetkö? Näin! 🙂
Kuka nyt helppoja kysymyksiä haluaisi ?, Kyseinen ystäväni käyttämä lause on aito vastaus vaimolleen kun tämä kysyi mieheltään miksi tämä on niin paljon muualla kuin kotona perheensä kanssa ??
Jason itseasiassa toivon että kysyt ystäväni kysymyksen tai minun tuolla ylhäällä kysymäni mahdollisimman monelta naiselta kirjaten vastaukset ja kirjoittaen niistä yhteenvedon, Otatkos haasteen vastaan ??
Jos kysyt sen statuspäivityksessäsi, niin saat siihen suoraan vastauksia tuntemiltasi ihmisiltä!
Keski-ikäinen mies uskaltaa olla kyllä toista mieltä. Ja olenkin 🙂
Toki, erimielisyys on tervetullutta. Kirjoituksessa esiintyy aika monta eri väitettä. Haluaisitko yksilöidä erimielisyytesi terävimmän kärjen vai kampitatko kolumnia kokonaisuudessaan? 🙂
No, nuo väitteet perustuvat kirjoihin ja elokuviin. Yhtälailla ne voisivat perustua Aku Ankkaan tai Nakke Nakuttajaan. Ne ovat käytännössä saduista vedettyjä mietelmiä. Ei millään pahalla.
Mitkä väitteet tarkalleen, haluaisitko tarkentaa? Helpottaa keskustelua.
Ojajärvi tutki romaaneja. Jos sinä, minä ja Ojajärvi asuisimme samassa naapuristossa, voisimme puhua oikeista ihmisistä, joita kaikki tunnemme. Emme kuitenkaan asu. Romaaneissa ilmenevät moraalifilosofiset teemat näkyvät kaikkialla.
Mitä tulee Lewisiin ja de Rougemontiin, he perustavat ajatuksensa tutkimukselle ja omille kokemuksilleen. Moni on kokenut heidän ajatuksensa psykologisesti oivaltavina. Erityisesti eros-rakkauden suhteen. Ilmeisesti sinä et?
Lopuksi kommenttini mainituista elokuvista ja lauluista: ne ovat omia tulkintojani (ja tuomioitani) yhdestä näkökulmasta: kohtelevatko ne uskottomuutta silkkihansikkain vai totuudellisesti. Ne eivät ole ”satuja”, vaan kulttuuria ja käyttäytymistämme todellisesti kuvastavia ja myös muokkaavia taideteoksia.
Mitkä väitteet tarkalleen, haluaisitko olla spesifimpi? Helpottaisi vastaamista ja keskustelua.
Ojajärvi tutki romaaneja. Jos Ojajärvi, sinä ja minä asuisimme samassa naapuristossa, voisimme puhua oikeista ihmisistä, joita kaikki tunnemme. Emme kuitenkaan asu, joten turvaudumme kertomuksiin. Romaaneissa ilmenevät moraalifilosofiset teemat näkyvät kaikkialla.
Mutta Lewis ja de Rougemontiin perustavat ajatuksensa tutkimukselle ja omille kokemuksilleen. He ovat rakastaneet monin tavoin myös itse. Moni on kokenut heidän ajatuksensa psykologisesti oivaltavina. Erityisesti eros-rakkauden suhteen. Ilmeisesti sinä et?
Lopuksi kommenttini elokuvista ja lauluista – ne ovat omia tulkintojani (ja tuomioitani) yhdestä näkökulmasta: kohtelevatko ne uskottomuutta silkkihansikkain vai totuudellisesti. Ne eivät ole ”satuja”, vaan kulttuuria ja käyttäytymistämme todellisesti kuvastavia ja myös muokkaavia taideteoksia.
@Jason Hauska törmätä sinuun Matin profiilissa – monta kertaa olemme kommentoineet @[763698113:2048:Isa]n profiilissa samoja juttuja. Isa on kohtailaisen tuore opiskelukaverini ja @[1831716944:2048:Matti] yhden entisen maailmani työverkoston kulmakiviä. – Tietäen tuon Matin maailman – siellä keski-ikäinen mies menee suuntaansa välittämättä ulkomaailmasta – ihan sama mitä siellä ulkona joku tutkii. Siinä on angry birdsin kokoinen haaste ja palkkio tulossa – kuka keksii millä nämä maailmat saadaan keskustelemaan keskenään!
”Tietäen tuon Matin maailman – siellä keski-ikäinen mies menee suuntaansa välittämättä ulkomaailmasta – ihan sama mitä siellä ulkona joku tutkii. Siinä on angry birdsin kokoinen haaste.”
Mielenkiintoista! En tiedä, mistä ”maailmasta” puhutaan, mutta mielelläni kuulisin lisää.
@Jason Keskimmäiset kuvat Matin profiilin yläreunassa antavat osviittaa tuosta maailmasta. – Olen aloittelemassa kirjoitusprojektia tuosta dialogin keksimisestä. Kerron lisää pian.
Hyvä kirjoitus! ”Rakastuin, en voinut mitään” – mikä mahtava tekosyy. Kukapa rakkaudelle mitään voisi? 😉
Tällaisissa on aina se ongelma, että jos ymmärtää vedota tuohon ”en voinut sille mitään”-argumenttiin, on lähes varmuudella ollut tilanteessa, jossa olisi itseasiassa oikeasti sille voinut paljonkin, mutta ei viitsinyt. Tilaisuus teki varkaan. Lyhyen tähtäimen edut asetettiin pitkän tähtäimen etujen edelle. Ja ”en voinut sille mitään” on aina hyvä tekosyy.
Sehän ei ole sinällään uutta, että parisuhteessakin olevat ihmiset ihastuvat muihin – mutta siinä onkin se juju, että fiksu ihminen ymmärtää ne rajat, mitkä parisuhteessa ovat (pettämisen rajahan on muuten ”uskallanko kertoa tästä partnerilleni – jos joudun miettimään asiaa, se on pettämistä”) ja toimii niiden mukaan.
MUTTA: vaikka olisikin impulsiivinen ihminen, tällaisella ihmisellä on vielä ekstravelvollisuus: olla joutumatta tilanteisiin, jossa ”impulssit voivat saada vallan”. Tämä on muuten peruste sille, miksi esim. humalatila (joka usein pettämiseen taitaa liittyä…) ei ole Suomen oikeusjärjestyksessä syyllisyydestä vapauttava peruste: humaltumalla otat tietoisen riskin siitä, että teet jotain tyhmää, joten jos se vaara on, ei pidä ottaa viinaa ollenkaan.
Sama tässä: jos epäilet, ettet kykene vastustamaan kiusausta, kannattaa lähteä hotellihuoneeseen ajoissa.
Olisin kirjoittanut jotakuinkin sanalleen identtisesti. Teit sen puolestani.
Viittasin siis kommenttiisi. Itse teksti oli toki täyttä rautaa.
Aivan mielettömän hyvä pointti tuo, että impulsiivisuus (tai humala) ei vapauta vastuusta vaan päinvastoin.
Kenen kanssa sinne hotellihuoneeseen pitää lähteä?
Mutta ihan tosi, rautainen kommentti rautaiseen artikkeliin.
”Vastustamaton” rakkaus – vuosisadan vedätys.” Tykkään tästä!
Kirjallisuudessahan uskottomuudesta tuli supermuodikasta 1800-luvulla – vähän sen jälkeen kun ”rakkausavioliitto” vakiutui tyypillisimmäksi avioliitoksi Euroopassa vanhan järjestetyn tai järkiliiton sijaan. Henk koht en ymmärrä aiheen viehätystä.
Mahtava kirjoitus. Tässä taas hieno kohta:
”Eros lupaa ylimaallista onnea – ja siksi epäkypsä rakastaja tottelee sitä yhä uudelleen (”ansaitsen olla onnellinen”) – mutta eros ei pidä lupaustaan.
”Kypsät rakastajat kuitenkin ymmärtävät, ettei se ole eroksen syy. Eros on alkuunpaneva voima – mutta ei kaikkivoipa ikiliikkuja. Puutarha vaatii jatkuvaa huolenpitoa. Sen, joka tahtoo nauttia sen tuoksuista ja väriloistosta, on säännöllisesti kasteltava kukat – ja kitkettävä rikkaruohot. Tämä vaatii hyveitä.”
Tämä kirjoitus on todellinen sitaattien aarreaitta:
”Jos Ojajärven tutkimuksen keskeiset teemat kääntää päälaelleen, saadaan aika toimiva resepti. Hyvä rakastaja on vahvaluonteinen, suoraselkäinen, nöyrä ja oikeudenmukainen. Lewisin diagnoosi on brutaalin tarkka:
”’Kun kaksi ihmistä saavuttaa kestävän onnen, se ei johdu vain siitä, että he ovat taitavia rakastajia, vaan siitä – minun on pakko puhua suoraan – että he ovat hyviä ihmisiä; tasapainoisia, uskollisia, oikeudenmukaisia, sopeutumiskykyisiä ihmisiä.’
(…)
”Epäkypsää rakastajaa tällainen hyveluettelo lähinnä pitkästyttää ja ärsyttää. Miksi?
”Se pitkästyttää, koska hän samaistaa hyveet hailakkuuteen ja nöyryyden nöyristelyyn. Se ärsyttää, koska se uhkaa hänen moraalista alibiaan, jota hän alitajuisesti suojelee.”
Ja jälleen:
”’Vastustamaton’ rakkaus – vuosisadan vedätys. Rakastaja itse on syyntakeeton. ’Rakkauden tähden’ hän on jättänyt puolisonsa, laiminlyönyt lapsiaan, pettänyt ystävänsä ja aiheuttanut yleistä pahennusta. Kuplaa on suojeltava, joten hän tukkii korvansa ilonpilaajilta.
”Kaikki eivät onneksi ole ilon pilaajia, vaan lähipiiristä löytyy aina muutamia pilan siunaajia, joilta saa lohdutusta ja alibin vahvistuksen (’ansaitset olla onnellinen’).”
Kohta lopetan tämän kehumisen, mutta tässä on taas mahtava kohta:
”Denis de Rougemontin mukaan jossakin vaiheessa 1900-lukua avioliittovalan rikkojasta oli tullut ’kiinnostava’, sen sijaan että olisi säälittävä tai halveksittava. Hollywood ylläpiti myyttiä ’vastustamattomasta’ rakkaudesta, mikä loppupeleissä tarkoittaa vastuutonta rakkautta.”
Olen iloinen, Oskari, että kirjoitukseni on tuottanut sinulle niin paljon iloa! Hymyilen täällä lukiessani hypetystäsi, kiitos.
En pitänyt tästä kirjoituksesta lainkaan. Miksi? Koska ”se” pakottaa tulostamaan itsensä, tekemään yliviivauksia ja alleviivauksia, reunahuomautuksia, heittämään omia pohdintoja ja ajattelemaan. Täysin vastuutonta!
Tuntuu vähän siltä avaisi Wittgensteinin ensimmäistä kertaa. Alkaa välittömästi ahdistaa, kun merkitystiheys on niin suuri ja sanoilla on keskinäiset vakavat suhteet.
Olisi pitänyt lopettaa lukeminen ensimmäiseen virkkeeseen. 😉
Olen pahoillani, Thomas. Pyrin ensi kerralla kirjoittamaan jotakin pinnallisempaa…
Minua kiinnostaa tietenkin se, mitä yliviivasit ja miksi? 🙂
Olen hyvin pahoillani, Thomas. Pyrin ensi kerralla kirjoittamaan jotakin pinnallisempaa ja vastuullisempaa.
Minua tietenkin kiinnostaa, mitä yliviivasit? 🙂
Vedin sinisellä yliviivauskynällä ”yli” useita kohtia, mm. ”C. S. Lewisin kirjaa…” > ”Vrt. AR: onko tässä jotain yhteyttä? Jakavatko jonkinlaisen peruslähtökohdan määritelmissä”, ”Eros-rakkaus ei ole täysin itsekäs […]” > ”Vrt. Randin näkemys itsekkäästä rakkaudesta, jossa ilo syntyy toisen toisen pelkästä olemassaolosta. Rakkauteen voi kuulua luopumista, mutta tämä ei tarkoita epäitsekkyyttä – ihminen voi luopua asioista myös itsekkäistä syistä. Ihminen rakastaa ja voi luopua, koska siitä on minulle yksilönä iloa. Rakkaus on myös arvoa. Etsi AR:n Playboy-haastattelu.” ja ”Epäkypsää rakastajaa tällainen hyveluettelo lähinnä pitkästyttää ja ärsyttää.” > ”AR on pohjimmiltaan samaa mieltä, koska rakkauden synnyttämä onni syntyy itsekkäästä nautinnosta ja nautinto ei voi syntyä ilman arvonantoa toiselle persoonana ja toimijana. Mistä nautinto syntyy? (a) hyveet/luonteet kohtaavat/match (?) ja (b) tunnustus siitä, että ruumis ja mieli ovat jossain määrin yhtä. Tsekkaa Galtin puhe, missä puhuu rakkaudesta ja sen olemuksesta.”, ”Millainen sitten on hyvä puutarhuri? Millainen on hyvä rakastaja?” > ”Rakkaus on arvonantoa. Hyvä rakastaja rakastaa arvoistaan ihmistä. Ympäripyöreä. Tsekkaa, mitä Peikoff kirjoittaa.” ja ”The Walking Dead” > ”WD on täynnä erinomaisia hahmoja. Hahmot eivät jää vain tyhjiksi ja karuiksi, vaan elävät pahassa maailmassa omien arvojensa mukaisesti; postapokalyptinen ei tee ihmisistä kuitenkaan ’pahempia’, vaan tuo heikkoudet voimakkaammin esille. Yrittävät selviytyä, mutta samalla tehdä yhteistyötä. Ihmissuhteet monimutkaisia, mieti: Lewisin rakkausmääritelmät eri ihmissuhteissa WD-maailmassa.”
No oho, oletpa paneutunut!
Tuo Lewisin rakkausmääritelmien ja WD:n vertaileva tutkimus olisi kyllä todella kiinnostava. Olen pitänyt Hgin yliopistossa kahtena vuotena peräkkäin 14h luentosarjan Lewisin rakkauden filosofiasta ja teologiasta. Se on ollut aika suosittu, 55 ja 70 opiskelijaa. Mutta nyt tulee välivuosi. Katsotaan 2014 uudestaan.
Mutta suosittelen ehdottomasti tuon Neljä rakkautta -kirjan hankkimista, jos et ole vielä lukenut. Vaikka virallisten tietojen mukaan se ilmestyy lokakuussa, se on luultavasti saatavilla jo elokuun lopulla.
Kirjan alkupuolella paljastuu, missä hänen ja Ayn Randin rakkauskäsitykset eroavat kaikkein fundamentaalisimmin. En tunne Randin ajattelua kovin hyvin, mutta kommenttiesi perusteella uskaltaisin veikata, että hänen rakkauskäsityksensä on ”pessimistisempi” kuin Lewisin.
Lewis uskoo epäitsekkään rakkauden mahdollisuuteen. Se, että itse (self) on aina läsnä rakkadessa, ei tee siitä itse-kästä (self-ish). Myöskään rakkaudesta kumpuava iloa ja muu hyvä ei ”myrkytä” rakkautta. Jos todellisuus nyt vaan on rakentunut niin (kuten Lewis uskoo), että rakkauden ja ilon välillä on elimellinen suhde, tämän myöntäminen ei ole itsekästä tai ylpeyttä vaan nöyryyttä.
Lewis aloittaa kirjansa toteamalla, että hänen alkuperäinen ajatuksensa oli kehua kaikkea ”lahjarakkautta” ja sättiä kaikkea ”tarverakkautta”, mutta että mitä pidemmälle hän asiaa ajatteli, sitä mahdottomaksi tämä tuli. Hänen mielestään tarverakkaus on myös tosirakkautta, ja hän selittää miksi.
PS. Suosittelen myös sitä Lewisin viimeistä esseetä, johon olen linkittänyt. Näet heti, mitä olen poiminut omaan kolumniini.
Tosiaan ymmärsin, että yliviivasit (strike-through) tekstiä – mutta yliviivasitkin (highlight) sitä sillä myönteisemmällä tavalla. Ei tullut debattia. 😉
Rand ja Lewis eivät käsittääkseni koskaan tavanneet, mutta kaiken lukemani valossa vaikuttaa siltä, ettei Rand juurikaan arvostanut millään tasolla Lewisia (tai muitakaan kuin samanmielisiä kirjoittajia). Randilla oli muutenkin hyvin pinnallinen käsitys uskonnosta ja uskonnollisuudesta (teistisessä mielessä), joten suopeuden periaate ei hänen mukaansa päde ”todellisuudesta irroittautuneisiin” (Lewisin kaltaisiin) ajattelijoihin.
Toisaalta huomaan molemmissa useita mielenkiintoisia limittäisiä ja lomittaisia teemoja, joita sietäisi tarkastella nykyistä tarkemmin – yksi mielenkiintoinen on juuri nyt esittelemäsi Lewisin rakkauden typologia suhteessa Randin näkemykseen sekä elämän tarkoituksesta (ja merkityksestä) että kauppiasperiaattesta (Randin mielestä kaikki ihmissuhteet perustuvat ’hyvästä’ maksamiseen; A ’maksaa’ B:lle erityisen kokonaisvaltaisesti nauttiakseen itsekkäästi toisesta ihmisestä; tässä on myös rakkaus-ilo-tematiikkaa).
Myös uskottomuus/uskollisuus-teema vaatii minusta syvällisempää tarkastelua (se voisi olla oikeastaan ihan mielenkiintoinen aihe laajemminkin), koska ainakin AR:n The Fountainheadissä tämä nousee voimallisesti esiin – uskottomuuden AR rinnastaa petokseen (tarkemmin ottaen: toiselle osapuolelle luodaan väärä kuva vallitsevista asiantiloista ja tämän harhaisen todellisuuden perusteella toiselta ihmiseltä käytännössä vaaditaan väärin perustein jotain) ja petoksella saadun hyödyn AR tuomitsee tuotannossaan yksiselitteisesti (vaikka itse toimikin omassa elämässään omia arvojaan ja ihanteitaan vastaan.
PS. Olisin ehkä jakanut alkuperäisen jutun kahteen osaan. Ensimmäiseen hieman tarkempi väikkärianalyysi ja toiseen sitten ensimmäisessä osiossa tarkastellun valossa populaarikulttuurista löytyvien viitteiden ja muun materiaalin tarkastelua.
Ayn Rand tuntuu olevan kaikkien huulilla nykyään. Kymmenen vuotta sitten Suomessa harva edes tiesi, kuka hän on. Ilmeisesti sinäkin tunnet hänen ajatteluaan varsin hyvin?
Haluaisitko lyhyesti kertoa (tai vaikka pidemminkin), mikä hänen ajattelussaan puhuttelee sinua? Entä muita tuntemiasi Rand-tuntijoita?
P.S. Ymmärtääkseni sekä @[1507059355:2048:Mikaela Rimaila] että @[528934163:2048:Taneli Tikka] pidätte hänestä myös?
Mä olen nähnyt vain yhden Randin kirjaan perustuvan leffan, mutta kiinnostuin. Siitä en tiedä vielä, olenko asioista samaa mieltä. Voin palata asiaan perehdyttyäni. Tane osannee kommentoida paremmin! (Ja tottakai minulta saa ne kirjat lainaankin sitten ne luettuani 😉
Moi @[1066997871:2048:Thomas]! Hauskaa, että kiinnostuit noin paljon @[639671071:2048:Jason]in kirjoituksesta! En lähde kommentoimaan enempää, mutta mieltäni kutkutti osuva havaintosi räikeästä ristiriidasta Ayn Randin ajattelun ja tekojen välillä: ”uskottomuuden AR rinnastaa petokseen […] ja petoksella saadun hyödyn AR tuomitsee tuotannossaan yksiselitteisesti (vaikka itse toimikin omassa elämässään omia arvojaan ja ihanteitaan vastaan)”.
Tämäkin on loistava!
”Muistan hyvin, milloin ensimmäisen kerran havahduin uskottomuutta ihannoivaan piilopropagandaan. Suomut tippuvat silmiltäni katsoessani Sofia Coppolan elokuvan Lost in Translation (2003). Siinä Bill Murrayn näyttelemä keski-ikäinen mies rakastuu itseään puolta nuorempaan, Scarlett Johanssonin näyttelemään tyttöön, joka on muuttanut Tokioon poikaystävänsä kanssa.
”Sitä ennen olin epäillyt, että elokuvassa The Cider House Rules (1999) oli jotain mätää, mutta en tiennyt mikä. Junnunpana taas olin katsonut James Cameronin Titanicin (1997) täysin tietämättömänä näitä elokuvia yhdistävästä perusvirityksestä, jolle sittemmin olen tullut allergiseksi. Varoitus, seuraa juonipaljastus:
’Herra A ja rouva B rakastuvat ja jättävät puolisonsa, rouva A:n ja herra B:n. Jotta katsojan sympatiat eivät kallistu väärälle puolelle, jälkimmäisistä leivotaan pihtaava nalkuttaja ja väkivaltainen kusipää.'”
Olen kuunnellut pari päivää Anna Puun kaunista laulua ”Säännöt rakkaudelle” (http://www.youtube.com/watch?v=Hy9sAoPekvE). On harvinaisen viehättävä melodia ja ihailtavan monitulkintainen tarina. Mutta lopulta perusviesti on aika selvä. Kommentoijaa Tuutsi64 lainatakseni: ”Ihan ihana biisi, pidän Annan äänestä. MUTTA miksi haluat kannustaa pettämään ja kertoa, että se olisi kaunis asia?”
Tarina rakentuu kerroksittain, sääntö säännöltä. Järki ja omatunto ovat hetkittäin mukana, mutta lopulta annetaan vapaudu vankilasta -kortti: ”Entä jos sittenkin rakastumme? Jos alussa yhdeksi meidät luotiin? Tämä on sääntö viimeinen.” Rakastuin, en voinut sille mitään. Itsepetos: säännöt rajoittavat rakkauttamme, mutta onneksi meillä on moraalinen alibi. Eli perinteinen pelkurin peitetarina.
Biisin loppu olisi kauniimpi, jos siihen sisäänlukisi ylimääräisen sanan: ”Entä jos sittenkin rakastumme (uudestaan)? Jos alussa yhdeksi meidät luotiin? Tämä on sääntö viimeinen.” Lopussa ei puhutakaan enää liehittelijälle, vaan käännytään katsomaan nuoruuden rakastettua – eli omaa puolisoa, joka luultavasti on yhtä yksinäinen. Entä jos me rakastumme toisiimme uudestaan? Lupasin kerran rakastaa. En hylkää sinua. Jään luoksesi.
Kuinka paljon viisautta onkaan näissä C. S. Lewis sanoissa: ”Kun kaksi ihmistä saavuttaa kestävän onnen, se ei johdu vain siitä, että he ovat taitavia rakastajia, vaan siitä – minun on pakko puhua suoraan – että he ovat hyviä ihmisiä; tasapainoisia, uskollisia, oikeudenmukaisia, sopeutumiskykyisiä ihmisiä. Hyvän rakastajan ja hyvän ihmisen hyveet lankeavat yhteen.”
Olen kuunnellut pari päivää Anna Puun kaunista laulua ”Säännöt rakkaudelle” (http://www.youtube.com/watch?v=Hy9sAoPekvE). Harvinaisen viehättävä melodia ja lauluääni. Ja ihailtavan monitulkintainen tarina. Mutta lopulta perusviesti on aika selvä. Kommentoijaa Tuutsi64 lainatakseni: ”Ihan ihana biisi, pidän Annan äänestä. MUTTA miksi haluat kannustaa pettämään ja kertoa, että se olisi kaunis asia?”
Tarina rakentuu kerroksittain, sääntö säännöltä. Järki ja omatunto ovat hetkittäin mukana, mutta lopulta annetaan vapaudu vankilasta -kortti: ”Entä jos sittenkin rakastumme? Jos alussa yhdeksi meidät luotiin? Tämä on sääntö viimeinen.” Rakastuin, en voinut sille mitään. Itsepetos: säännöt rajoittavat rakkauttamme, mutta onneksi meillä on moraalinen alibi. Eli perinteinen pelkurin peitetarina.
Laulu olisi kauniimpi – ja taatusti omaperäisempi – jos loppuun sisäänlukisi ylimääräisen sanan: ”Entä jos sittenkin rakastumme (uudestaan)? Jos alussa yhdeksi meidät luotiin? Tämä on sääntö viimeinen.” Lopussa ei puhuttaisikaan enää liehittelijälle, vaan käännytään katsomaan nuoruuden rakastettua – eli omaa puolisoa, joka luultavasti on yhtä yksinäinen. Entä jos me rakastumme toisiimme uudestaan? Lupasin kerran rakastaa. En hylkää sinua. Jään luoksesi.
Kuinka paljon viisautta onkaan näissä C. S. Lewis sanoissa: ”Kun kaksi ihmistä saavuttaa kestävän onnen, se ei johdu vain siitä, että he ovat taitavia rakastajia, vaan siitä – minun on pakko puhua suoraan – että he ovat hyviä ihmisiä; tasapainoisia, uskollisia, oikeudenmukaisia, sopeutumiskykyisiä ihmisiä. Hyvän rakastajan ja hyvän ihmisen hyveet lankeavat yhteen.”
Jari Sarasvuo totesi helmikuussa Ylen Puheessa: ”Rakkaus ei ole tunne. Se on päätös. Kun toinen on ensimmäinen, harvoin jää itse ilman tai edes tappiolle.”
Agreed. Well said, Jason. The other half is, for certain, just as lonely.