Kirja-arvio: Palveleva johtajuus

E. Olavi Salmisen ja Teuvo Toivasen Palveleva johtajuus. Miten johdan itseäni ja muita (Aikamedia 2011) on kirjoitettu etupäässä seurakuntakäyttöön, mutta sisältää kaikille hyödyllistä tietoa johtamisesta. Esimies on alaisia varten – eivätkä alaiset esimiehiä varten.

Johtamiseen liittyviä kirjoja on viime vuosina ilmestynyt paljon. Sekä johtajat että johdettavat myöntävät, että kysymys on vaativasta asiasta, jossa tehdään paljon virheitä. Toistuvat johtamisen virheet ovat usein kohtalokkaita, koska niiden seuraukset näkyvät pahimmillaan uupumuksena, poissaoloina, vaihtuvuutena ja työn tulosten heikkenemisenä.

Seurakunnat eivät ole paratiisimaisia saarekkeita kylmän ja kovan maailman keskellä, vaan johtamisen ongelmat koskettavat myös niitä. Palveleva johtajuus on kirjoitettu pastorien käyttöön, mutta sisältää paljon hyödyllistä tietoa myös muidenkin organisaatioiden johtamisesta. Kummallakin kirjoittajalla on seurakuntatyön lisäksi monivuotinen kokemus yritysten ja organisaatioiden johtamisen kehittämisestä.

Muotivillitykset ovat haitanneet johtamisen kehittämistä. Sellaisia tässä kirjassa ei tarjota. Tekijät korostavat, että esimies on alaisia varten eivätkä alaiset esimiehiä varten. Tämä itsestään selvä asia unohtuu usein. Tekijöiden arvoihin liittyvät lähtökohdat on helppo hyväksyä. Niissä korostuu kohtuullisuus, rehellisyys ja alaisten – eli työtoverien – kunnioittaminen. Salailu, kiertely, manipulointi ja johtajan eristäytyminen syövät nopeasti johtajan uskottavuuden ja auktoriteetin.

Monet ongelmat johtuvat johtajan puutteellisesta itsetuntemuksesta. Alaisille annetaan yhä enemmän palautetta, mutta mitä korkeammalla hierarkiassa johtaja on, sitä vähemmän hän itse saa palautetta ja sitä vähemmän hänen siitä tarvitsee välittää. Omaan johtamistyyliin tottuu nopeasti eikä sitä ole helppo muuttaa, vaikka kriittistä palautetta saisikin. Ihmiset ovat selitysautomaatteja ja selittävät omat virheensä parhain päin.

Johtajille asetetut vaatimukset ovat kasvaneet. Tämä näkyy kirjan alkuosassa, jossa näitä vaatimuksia kuvataan useiden luetteloiden avulla. Kirjan viimeisissä luvuissa myös vaatimusten kohtuuttomuus tulee esiin. Vaikka kukaan ei voi täyttää kaikkia vaatimuksia, millään organisaatiolla ei ole varaa pitää sellaista johtajaa, joka ei kykene tai halua toimia alaisiaan kunnioittavalla tavalla. Tämän kirjoittajan näkemys on, että automaattisesti eläkeikään jatkuvia johtajuuksia ei pitäisi olla, vaan työsuhteen kesto tulee voida tarkistaa esimerkiksi viiden tai kymmenen vuoden välein.

Seurakuntien ja kristillisten yhteisöjen näkökulmasta kirjan vahvuutena on sen nojautuminen kristinuskon eettisiin periaatteisiin. Tekijät perustelevat näkemyksiään luontevasti Raamatusta otetuilla lainauksilla. Nämä lainaukset ovat osuvia ja syventävät johtamiseen liittyviä periaatteita. Esimerkiksi Uuden testamentin ohjeet seurakunnan johtajalle (1. Tim. 3:1–7 ja Tiit. 1:6–9) ovat yhä käyttökelpoisia.

Vieroksun käsitteitä myönteinen ja kielteinen stressi, joita näkee usein käytettävän. Minusta olisi luontevaa käyttää sanaa stressi vain silloin, kun kokemus on kielteinen. Asia on vähän sama kuin puhuttaisiin myönteisestä aggressiivisuudesta. Tekijöiden johtopäätökset myönteisestä ja kielteisestä stressistä ovat sinänsä järkeviä. Olkoon tuo ”myönteinen stressi” kuitenkin innostusta, tarmokkuutta ja aktiivista panostusta työhön. Ilman niitä niin esimies kuin alaiset joutuvat pian vaikeuksiin.

Kirjan motoksi sopinee sivulla 116 esitetty ajatus, jonka mukaan ”ennen johtaja oli pomo, tänään hän on johdettaviensa palvelija. Nykyään johtajuus ei perustu aseman tuomaan valtaan, vaan se edellyttää ansaittua valtaa”. Kirjassa on useita osuvia pelkistyksiä huonon johtamisen seurauksista. ”On surullista, jos seurakunnassa on käytössä vain pastorin tai jonkun yksittäisen vanhimman aivot” (128).

Kirjoittajien mukaan Maslowin tarvehierarkian ylimmän askeleen eli itsensä toteuttamisen yläpuolella tulisi olla jotakin: ”Kristillisyyden näkökulmasta itsensä toteuttamisen yläpuolella voisi vielä olla palvelu, sillä autuaampaa on antaa kuin ottaa. Raamatun mukaan olemme kutsuttuja palvelemaan toisiamme” (132).

Koska palautteiden merkitys jatkuvasti kasvaa, siihen on kirjassa kiinnitetty paljon huomiota. Kirjoittajien antamat ohjeet ovat hyviä. Jos esimies toimii niiden mukaan, hän säästyy monilta ongelmilta. Kirjoittajien perehtyneisyys johtamiseen näkyy siinä, miten luontevasti he kuvaavat johtamisen ongelmia esimerkkien avulla.

Kirjoittajat tähdentävät seurakuntien jatkuvan uudistumisen tarvetta. Johtajan on rohkeasti valmistettava seurakuntaa ajan vaatimiin muutoksiin. Tämä on oikeastaan ainoa asia, josta tämän arvion kirjoittajalle herää halu väittää vastaan. Toisaalta juuri jatkuvat, nopeat muutokset synnyttävät stressiä ja uupumusta, toisaalta niitä tarvitaan, sillä seurakunnat eivät voi muodostaa yhteiskunnassa omaa saarekettaan. Kunpa seurakuntien vastuuhenkilöillä olisi viisautta muuttaa asioita, joita todella tulee muuttaa ja pitää kiinni niistä, jota tulee säilyttää.

Kuten edellä esitetyistä kommenteista käy ilmi, kirja on mitä mainioin työkalu niille seurakuntien viranhaltijoille, jotka ovat vastuullisissa johtamistehtävissä.