Kirja-arvio: Sydämen sivistys

Sydämen sivistys kosketti neljän lapsen isää syvästi. Kotien ja koulun kasvatuksessa on puutteita erityisesti sydämen sivistyksen alueella. Ongelmat eivät johdu tiedon puutteesta, vaan tunne-elämän ristiriidoista.

Kasvatuksen haasteet nyky-yhteiskunnassa ovat laajasti tunnustettuja. Mistä ratkaisu? Kiinnostavia näkökulmia esittää Timo Jantusen ja Eero Ojasen toimittama Sydämen sivistys: Kasvatuksen ytimessä (Aurinko kustannus, 2011).

Teos koostuu kahdesta kymmenestä artikkelista, jotka käsittelevät kasvatuksen arvoja, hyvän mahdollisuutta kasvatuksessa, miten leikki on lapselle totta, yhteisöllisyyteen kasvatusta ja kasvua sekä koulun asemaa ihmisyyteen kasvamisessa.

Kirjoittajat ovat suomalaisia kasvatuksen ja kasvatusfilosofian asiantuntijoita sekä käytännön kasvattajia, opettajia, päiväkotien johtajia, kasvatustieteilijöitä, sosiaalipsykologian ja sosiologian sekä lastenpsykiatrian asiantuntijoita.

Kirjoittajat peräänkuuluttavat perusteellista suomalaisen kasvatuksen ja koululaitoksen uudelleenarviointia. Viime vuosien uutiset ja tutkimukset lasten ja nuorten väkivallanteoista osoittavat, että kotien ja koulun kasvatuksessa on puutteita erityisesti sydämen sivistyksen alueella. Kirja korostaa, että ongelmat eivät johdu tiedon puutteesta, vaan tunne-elämän ristiriidoista.

Siksi opettamista ja suorittamista tulee selkeästi kehittää kasvattamisen ja eettisyyden suuntaan.

Mitä sydämen sivistys on?

Teoksen peruskäsitettä ”sydämen sivistys” ei määritellä yksiselitteisesti. Eri kirjoittajat valottavat omaa näkemystään muun muassa seuraavasti.

Jarno Paalasmaa (historian opettaja ja tietokirjailija sekä Steinerkasvatuksen liiton puheenjohtaja) toteaa, että perinteisesti sivistys on liitetty tietoon ja oppimiseen sekä ulkonaisiin tapoihin ja käyttäytymiseen. Lisäksi sivistys helposti samaistetaan läheisesti kulttuurin ja sivilisaation käsitteiden kanssa.

Paalasmaa kuitenkin korostaa, että koulun kehitystyössä olisi otettava vakavasti tunneäly ja sydämen sivistys. Tämä tapahtuu syventämällä keskustelua antiikin arvoihin: hyvyyteen, kauneuteen ja totuuteen. Eettisyys, esteettisyys ja totuudellisuus ovat ihmisen keskeisiä sivistysominaisuuksia.

Professori Reijo Wileniuksen mukaan sivistys on ensi sijassa ihmisen sisäinen tila ja tiettyjen inhimillisten kykyjen kypsyyttä. Filosofi Eero Ojanen puolestaan pitää sivistyksen idean kannalta olennaisena sydämen sivistystä, jolloin sivistys on ennen muuta sisäinen asenne, tapa suhtautua maailmaan ja elämään, eikä jokin tietty koulutustaso tai ulkoisen käyttäytymisen malli.

Sivistys tulisi nähdä sellaiseksi ihmiseksi tulemiseksi, johon sisältyy sopusointua ja yhteyden löytämistä maailmaan.

Aikuinen ohjaus ja hyveellinen ympäristö

”Lapsen matka egoismista empatiaan on koko lapsuuden ja nuoruuden kestävä”, toteaa varhaiskasvatuksen lehtori Raija Lautela, ja jatkaa:

Egoismi ei kehity sosiaaliseksi kyvykkyydeksi itsestään, vaan siihen tarvitaan ohjausta ja opetusta. Vastasyntynyt on kuningas, jonka vaatimukset alamaiset kyselemättä ilolla täyttävät päivin ja öin. Lapsen erottuminen ympäristöstä on kehitystapahtuma. Lapsen maailma on jakamaton, se ei ole vielä pilkkoutunut osiin, eiliseen ja huomiseen, sinun ja minun maailmaan. Nämä maailmanomistajat tarvitsevat kokopäivästä suojelijaa ja sovittelijaa, eivät saarnoja ja selityksiä.

Kasvatustieteen professori Simo Skinnarin artikkeli kasvusta kauneuteen käsittelee lapsen arvokasvatusta, jossa pelkkä tiedon prosessointi ei riitä, vaan lapsi on kasvatettava myös tuntemaan kauneutta. Lapsen maailman lähtökohtaa Skinnari kuvaa seuraavasti: ”Kun pieni lapsi syntyy maailmaan, hän kaipaa sitä, että maailma on hyvä ja turvallinen. Näin hän uskaltaa lähteä maiselle vaellukselleen. Hän odotaa hyvyyttä ulkoisen maailman kautta.”

Skinnari jatkaa: ”Oppilaat kaipaavat inhimillistä elämänasennetta omassa toiminnassaan noudattavia aikuisia.”

Näyttää siis siltä, että tie hyvään kulkee hyveiden kokemusten kautta, jolloin lapselle ja nuorelle tieto tulee eläväksi ja kokonaisvaltaiseksi ymmärtämiseksi.

Suorituskeskeisyyden ongelma

Useat teoksen kirjoittajista pitävät nykyistä suoritekeskeistä kilpailuyhteiskuntaa ja sen elämänfilosofiaa tuhoisana sydämen sivistykselle. Kasvatuksen kautta lapsi ja nuori sisäistävät kritiikittä yhteiskunnan elämänfilosofian. Kun suorittamisen ihanteesta muodostuu elämän perusarvo, työelämään astuva nuori ihminen kokee nopeasti itsensä välineeksi tuotantoelämän rattaissa. Tämä kokemus tekee hänestä rauhattoman ja masentuneen.

Skinnari kysyykin nasevasti:

”Onko arvokasvatuksemme metsässä vai pitäisikö meidän mennä metsään?” Ehkä pitäisi ”mennä metsään”. Kokemus luonnossa opettaa suoritekeskeistä ihmistä pysähtymään – olemaan. Luonto kysyy meiltä, minne meillä on kiire. Luonto ei suorita. Luonnossa kaikki kypsyy. Olisi hyvä mennä metsään, ettei kaikki menisi päin mäntyä.

Kirjoittajat korostavat lapsen oppimisessa ja sydämen sivistyksen kasvussa mielikuvituksen merkitystä. Leikki on lapselle totta – ja nimenomaan leikki kehittää lapsen mielikuvitusta. Mielikuvitus värittää lapsen maailman ja näin edistää lapsen kokonaisvaltaista oppimista ja kasvua. Kun lapsen ja nuoren ymmärrys kehittyy, tulee opittavista asioista hänelle merkityksellisiä.

Jo Uuno Cygnaeus totesi aikoinaan: ”Tieto, joka ei jalosta ihmistä, on tarpeeton.”

Paluu kasvatuksen perustehtävään

Kirjan vaikuttavimpia lukuja on kasvatustieteen professori Veli-Matti Värrin artikkeli ”Kasvatuksen välineellistämistä vastaan”. Värri kehottaa pohtimaan uudelleen kasvatuksen perustehtävää. Hän arvioi, että kasvatus ei tänä päivänä näytä olevan selvästi kenenkään tehtävä. Kasvatusongelmamme eivät ratkea pelkästään poliittisesti, hallinnollisesti tai juridisesti, sillä haasteet ovat pohjimmiltaan pedagogisia.

Kasvatuksen tehtävä on Värrin mukaan luoda lapsille ja nuorille toivoa, luottamusta elämän arvoon ja merkityksellisyyteen. Hyväksynnän ja tunnustuksen saaminen on merkityksellisen elämän ehto.

Keskeisenä haasteena on kilpailuyhteiskunnan logiikka. Korostamalla kilpailua yhteiskunnan perusperiaatteena kuvittelemme, että yhteiskunta on liikeyritys, jonka täysivaltaisia kansalaisia ovat vain menestyjät. Näin käyttäytyen luomme kasvatuksen ja koulutuksen kentälle rakenteita, jotka tuottavat eriarvoisuutta, syrjäytymistä, pettymyksiä, aggressioita ja vihaa.

Edessämme on väistämättä mielihalujen ja oikeuksien kohtuullistamisen aika. Värri kysyy osuvasti: ”Miten luoda sisäsyntyisiä pidäkkeitä pidäkkeettömälle kulutusmanialle?”

Optimistinen vai pessimistinen ihmiskäsitys?

Kirjoittajat jakavat keskenään useita kasvatukseen liittyviä näkemyksiä, mutta edustavat jossain määrin erilaisia ihmiskäsityksiä. Tämä tulee esiin erityisesti pastori ja kapteeni evp. Lars Karlssonin kirjoituksesta, jonka luterilainen ihmiskäsitys on muita pessimistisempi.

Tästä näkökulmasta katsottuna ongelmamme eivät johdu vain tunne-elämän ristiriidoista, vaan koko ihmisen ristiriitaisuudesta, käsittäen myös kognitiivisen ja väärien valintojen ulottuvuuden. Ihminen voi olla hyvää tahtova, mutta silti pahaa tekevä. Rakkautta janoava, mutta silti vihaa ja välinpitämättömyyttä kylvävä.

Ihmiskäsityksen optimistisuudesta riippuu, miten paljon toivoa voimme panna yksin pedagogiaan.

Näistä epäilyksistä huolimatta kirjaa on helppo suositella. Meidän ajassamme on korkeasta tiedollisesta sivistyksestä huolimatta suuri sydämen sivistyksen vaje, johon kirjoittavat tarjoavat rakentavia ratkaisuehdotuksia.