”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista.” Ja hitot. Robert Rodriguezin Sin Cityssä toiset ovat toistaan pahempia.
Frank Millerin sarjakuvaan perustuva elokuva Sin City: A Dame to Kill For jatkaa tyylillisesti ja tarinallisesti siitä mihin edellisessä osassa jäätiin. Syntisessä kaupungissa elää kituuttaa joukko ihmisiä, joista ei löydy juurikaan hyvää sanottavaa. Millerin sarjakuva on inhorealistinen: korruptio ulottaa lonkeronsa joka puolelle. Puhtaita sieluja ei ole. Nancyn (Jessica Alba) kertojanääni kertoo syyn: tämä kaupunki vetää jokaisen lokaan. Viattomuus on kuollut, koska sille ei ole elintilaa synnin keskellä.
Kaupungin ja yksilön hyvyyden tai pahuuden välinen suhde on tuttu ongelma alkaen ensimmäisistä meille säilyneistä filosofisista teoksista. Olennaisimpana tietenkin Platonin Valtio, jossa hyveellisen ihmissielun ja ihanteellisen valtion suhde kuvataan analogisena. Kaikkea johtaa järki (filosofikuninkaat), joiden alle alistuvat tahto (sotilaat) ja halu (työläiset). Jotta yksilön sielu ei kasva kieroon, tarvitaan tällainen yhteiskunnallinen järjestys.
Millerin Sin City on Anti-Valtio. Kaikkea johtaa halu. Halu valtaan. Halu naiseen. Halu kostaa. Halu omistaa. Halu näyttää. Järki seuraa vikisten perässä ja keksii jälkikäteen onnettomia perusteita himolle ja tahdon heikkoudelle. Tätä kieroa logiikkaa kuvataan hyvin Dwightin (Josh Brolin) ja komisario Mortin (Christopher Meloni) huuruisten valintojen kautta, kun paikallinen Troijan Helena, Ava (Eva Green), pyörittää heitä miten tahtoo.
Silmä silmästä
Millerin maailmassa eletään tilassa, jota Alasdair MacIntyren mukaan kuvataan herooisten yhteiskuntien runoteoksissa, kuten Iliaassa. Herooisten yhteiskuntien hyveet ovat tribaalisia; ne tähtäävät suvun tai heimon selviytymiseen. Yksilön kunniaa varjellaan ja omista pidetään huolta. Rikokset sovitetaan Hammurabin lain mukaan. Kuolema on jokaista koko ajan lähellä ja kaikki tietävät sen.
Yksinkertainen lihaskimppu Marv (Mickey Rourke) toimii jonkinlaisena oikeuslaitoksena, eli valamiehistönä ja teloittajana. Hänkään ei ole puhdas, mutta häntä ohjaa herooinen koodi. Naisia ei lyödä. Pahasta rangaistaan pahalla ja viattomia suojellaan. Omasta hengestä ei niin väliä. Marv haluaa kuolla sankarillisesti tehdessään jotain oikein. Millerin maailmassa tämä edellyttää aina väkivallan tekoja, kostoa. Kosto taas lokaa sielun ja synnyttää halun turmella senkin mikä on kaunista. Kostonkin palkka on lopulta laiha ja ontto. Hulluus.
Miller ei osoita tästä vankilasta mitään selvää pakotietä. Antiikin kreikassa yksilöiden ja heimojen väliset kiistat alkoivat vähitellen siirtyä kaupungin, poliksen, hoidettaviksi. Syntyi demokratia ja puolueettomuuteen pyrkivä oikeuslaitos.
Millerin mielikuvituksessa polis on jo kypsynyt – ja mädäntynyt. Kehitys on saavuttanut lakipisteen ja alkanut jälleen alusta. Demokratian jälkeen olemme palanneet jälleen heimojen aikaan. Viimeaikaiset tapahtuma USA:ssa, kuten Fergusonin mellakat ja IRS:n skandaalit, ovat esimerkkejä siitä, kuinka aito demokratia on edelleenkin tavoittamaton unelma ja synti sykkii länsimaisen poliksen sydämessä.
Asukkaat tekevät kaupungin?
Sin Cityssä tämän perversion inkarnaationa toimii konniakin konnempi kuvernööri Roark (Powers Boothe), jonka pokeripiirissä istuvat iltaa niin poliisi kuin rikollisetkin. Roark nousee esiin erityisen pahana hahmona, koska hän rikkoo sinänsä jo varsin alkeellisen herooisen yhteiskunnan ainoan koodin: hän toimii omaa perhettään vastaan. Oikeastaan vain tämä asia tekee hänestä piirun verran pahemman kuin muista kaupungin asukkaista.
Sin Cityn opetus tuntuu olevan: ihmiset tekevät syntiä, koska asuvat syntisessä kaupungissa. Vai onko kaupunki sittenkin syntinen, koska siellä asuu syntisiä ihmisiä? Ei kaupungissa ole muuta pahuutta kuin se pahuus jonka yksilöt sinne mukanaan tuovat. Rakenteet ja instituutiot koostuvat nekin vain ihmisistä.
Mutta jos yksinään haluat muuttaa maailmaa? Minkäs teet?
Korttihai ja pelimies Johnny (Joseph Gordon-Levitt) kohtaa silmästä silmään pahan ja on voimaton sen edessä. Siksi hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin laskea aseensa ja alistua teuraslampaaksi. Juoda myrkkylasi pohjia myöten kuin Sokrates. Tarina ei kerro muuttaako tämä teko mitään. Mutta se on ainut asia, joka edes hieman viittaa ulospääsyyn väkivallan kierteestä.
Rumaa ja kaunista
Rodriguez ohjaa rikosoopperansa napakasti. Sarjakuvamainen tyyli toimii yllättävän hyvin ja sydämen pohjasta vihaamani 3D toimii tällaisessa kontekstissa tavalla, joka ei suunnattomasti ärsytä.
Herkimmille en elokuvaa kuitenkaan suosittele. Sen katsominen ei ole erityisen puhdistava kokemus, vaikka se tarjoaakin kiitettävästi ajateltavaa. Rumassa maailmassa ruma voi tehdä jotain joskus oikein, mutta se ei tee hänestä vielä kaunista.
Sin City on julma ja verinen kuva maailmasta, jossa laittomuus on päässyt valtaan. Synnin seuraukset näytetään sellaisena kuin ne ovat, kaunistelematta ja selittelemättä. Sin City on nihilismissään vahvasti moralistinen.
Sin City ei ole Sex and the City.