Avengers-saaga etenee toiseen elokuvaansa ja meininki vain muuttuu tiukemmaksi – ja poliittisemmaksi.
Marvel-sarjakuvauniversumiin perustuvat elokuvat ovat järjestään olleet aika hyviä. Niin on tämäkin. On vaikeaa keksiä mitään kritisoitavaa, kun kaikki vain on yksinkertaisesti niin siistiä. Mutta mitäpä tämänkertainen kela nyt sitten pitää sisällään?
Joss Whedon on naputellut kasaan nerokasta ja hauskaa dialogia, joka taipuu myös itseironiaan: muutama dialogin pätkä ovat eräänlaista metadialogia, jossa hahmot kommentoivat tarinaa ikään kuin ulkopuolisen katsojan näkökulmasta. Esimerkiksi pahaksi äitynyt tekoäly Ultron (James Spader) toteaa, että ”tämä onkin se kohtaus, jossa paljastan kavalan juoneni”, viitaten tunnetun kerronnalliseen kliseeseen.
Dialoginsa puolesta Avengers (Kostajat) 2: Age of Ultron edustaa lajinsa terävintä kärkeä. Kuitenkin edelleen puhtaasti elokuvallisten ansioitten näkökulmasta ensimmäinen, varsin pienimuotoinen, Thor (jonka ohjasi Shakespeare-veteraani Kenneth Branagh) on ohittamaton. Kostajissa meininki on suurta ja äänekästä – kuitenkin tyylillä. Tällaista Michael Bay tekisi, jos lääkitys olisi kohdallaan.
Koska Whedon on yksi aikamme juonikkaimpia käsikirjoittajia ei liene suuri vääryys hieman kaivaa Kostajien maailmaa pintaa syvemmältä. Elokuvassa on useita suoria viittauksia toiseen maailmansotaan. Tony Stark (Robert Downey Jr.) pyrkii saamaan aikaan ”rauhan meidän ajaksemme” luomalla tekoäly Ultronin.
Historiantunneilla hereillä olleet muistavat, että kyseessä on lainaus brittipääministeri Neville Chamberlainilta tämän solmittua liiton Hitlerin kanssa vuonna 1938. Myöhemmin Kostajat taistelevat Ultronia vastaan Churchill -nimisessä laivassa, ja Starkin bileissä dokailee ryhmä Normandian maihinnousun veteraaneja.
Tapahtumien keskuksessa on fiktionaalinen Sokovian valtio, joka edustaa geneeristä itä-blokkia. Ultron siteeraa Stalinin kuuluisaa kokkausohjetta, jonka mukaan ”omelettia ei voi tehdä rikkomatta munia”. Mahtuupa mukaan ehkä kaikkein aikojen tunnetuin Nietzsche-sitaattikin. Eli meillä on nyt aika vahvaa evidenssiä sen puolesta, että Whedon haluaa nyt siis vihjata kuinka Ultron on siis hieman niin kuin… Hitler tai Stalin. Get it?
Maailmanrauha on ollut Marvel-elokuvissa teemana aiemminkin. Edellisessä Kapteeni Amerikassa luotiin isoveli-järjestelmä, joka Laplacen demonin tavoin kykeni valvomaan kirjaimellisesti kaikkea ja jopa ennustamaan henkilöiden tulevaisuuden. Näin mahdollisesti haitalliset yksilöt saataisiin karsittua ajoissa pois pelistä. Ultron on saman teeman paranneltu versio; persoonallinen tekoäly, joka valvoo ja kontrolloi kaikkea. Tony Starkin luoma ohjelma kuitenkin ottaa ohjat omiin käsiinsä ja tavara osuu potkuriin.
Toisin kuin persoonaton ohjelmisto, jota käyttävät pahat ihmiset, Ultron on itse persoona, eikä hän ole suoranaisesti paha. Ultron edustaa äärimmäistä oikeudenmukaisuutta. Hänen maailmassaan maailmanrauha saadaan aikaan poistamalla häiritsevät tekijät, ihmiset. Itseään hän pitää kehittyneenä ihmisyyden muotona, jota tavanomaiset ja takapajuiset perusjuntit inhottavat.
Vajavainen ihmisluonto on oiva kasvualusta riidoille, erimielisyyksille ja sodille. Kätevin tapa saada sodat loppumaan ei ole tietenkään käydä sotimassa yksittäisissä kahakoissa, vaan poistaa koko ongelman juuri.
Kiinnostavaksi Ultronin poliittisen näkemyksen tekee se, että se on muunnelma luojansa Tony Starkin ajattelusta: Hän tekee kaikkensa saadakseen asiat kuntoon. Ultron ei siis ole paha, vaan hänen käsityksensä hyvästä on liian rajoittunut. Hän on valmis uhraamaan kirjaimellisesti kaiken sen edestä, mitä hän pitää hyvänä. Ultronin ongelma on kuitenkin se, että hän tahtoo vain sitä hyvää, jota hän itse pitää hyvänä. Hän ei kykene näkemään oman kuplansa ulkopuolelle.
Ultronin poliittinen visio on yksinkertaisuudessaan häikäisevä. Hänen (kirjaimellisen) jytkynsä jälkeen meikäläisetkin hallitusneuvottelut sujuisivat todella nopeasti. Hallituksessa nimittäin istuisivat vain samanmieliset – eli hän itse klooneineen. Ultron on myös tasa-arvon vankkumaton kannattaja. Hallitusohjelmansa hän julistaa kaupungin keskellä sijaitsevassa kirkossa, jonka keskeinen arkkitehtoninen paikka on valittu siksi, että ”jokainen voisi olla yhtä lähellä Jumalaa”.
Ultron, ja hänen vastavoimakseen nouseva Vision (Paul Bettany), ovat erilaisten jumaluuksien metaforia. Molemmat hahmot siteeraavat Raamattua, mutta eri tavoin. Ultronin sitaattikokoelmassa korostuu tasa-arvo, joka rakennetaan väkivallan ja voiman kalliolle. Vision taas ilmoittaa nimekseen ”Minä olen”. Vanhassa testamentissa (2. Moos 3:14) tämä on Jumalan itsensä nimi, mutta tässä kontekstissa nimi viittaa enemmänkin Visionin olemassa olemisen, ajattelemisen ja toimimisen tapaan.
Vision ei ole idealisti; hän näkee asiat sellaisena kuin ne ovat. Hän näkee ihmisen vajavaisena, eripuraisena ja nurkkakuntaisena, ja rakastaa heitä juuri siksi ja siitä samasta syystä, josta Ultron heitä vihaa. Ultron pitää järjestystä ja kaaosta toisensa poissulkevina tekijöinä. Vision näkee inhimillisen elämän kaaoksen ja järjestyksen tanssina – ja siksi kauniina ja arvokkaana.
Tätä metafyysistä suhdetta kuvaavat elokuvassa Kostajien väliset ihmissuhteet, joita alleviivataan alituisten tiimin luonnetta koskevien viittausten avulla. Kostajat joutuvat taistelemaan sietääkseen toisiaan ja kyetäkseen yhteistyöhön. Kaiken ryskeen keskellä sankareista ja heidän taustoistaan kerrotaan asioita, jotka tekevät heistä tavallisia ihmisiä, joilla on tavallisten ihmisten ongelmat ja kokemukset.
Välillä he ottavat keskenään yhteen, syntyy naurettavia kilpailutilanteita, mutta silti halu tehdä jotain oikein, yhdessä, pitää porukan kasassa. Ryhmän jäsenten ideat ja kyvyt toisaalta synnyttävät paljon pahaa, mutta myös mahdollistavat sovituksen. Tätä Ultron ei siedä. Hän ei ole Visionin kaltainen tomisti, jolle oleminen on aina ei-olemista arvokkaampaa.
Erään arvion mukaan J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta –saagan hermeneuttinen avain on sen viimeinen lause: ”kotona ollaan.” Kaikkien seikkailujen ja retkien tarkoitus on mahdollistaa arjen, tavallisen elämän, toteutuminen. Elokuvassa tätä arkea tuodaan hienosti esiin Hawkeyen (Jeremy Renner) ja Mustan Lesken (Scarlet Johansson) hahmon kautta.
Supersankarielokuvissa ihmishahmot muuttuvat helposti epäkiinnostaviksi, mutta Whedon ei lankea tähän ansaan. Molemmat ”ihmiskostajat” löytävät oman paikkansa, kotinsa, kukin taholtaan, ja vaikka tarina jatkuu ja paisuu entisestään, tämä kerronnallinen ”arkistus” tarjoaa myös tulkinnallisena näkökulman koko tarinaan.
Vaikka kaaos ja järjestys jatkavat tanssiaan, väkivallan absoluuttisuus ei ole lopullinen totuus ihmiselosta. Sitäkin syvempää ovat ihmisten väliset, vajavaisetkin, rakkaus ja uskollisuus.