Uusi Mad Max: Fury Road on saapunut valkokankaalle. Aku Visala kertoo arviossaan, kuinka tiukan toimintaelokuvan kuoren alle on ladattu varsin paljon sisältöä. Mitä tapahtuu, kun maailma rikkoutuu?
Vanhana toimintaelokuvien harrastajana minua hirvittää aina, kun klassikkoja väen vängällä väännetään uuteen, 2010-luvun asuun. Uudelleenfilmatisointien historia on varsin surullinen, vaikka poikkeuksiakin on.
Australialaisen George Millerin Mad Max –elokuvat (1979, 1982, 1985) ovat toimintaklassikoita: rähmäisiä ja vauhdikkaita tykityksiä, jotka ovat enemmän b-elokuvia kuin tyyliteltyjä Hollywood kassamagneetteja.
Mad Maxit olivat kuitenkin enemmän kuin pelkkää toimintaa. Niiden postapokalyptinen visio puhutteli ihmisiä syvästi ja ne synnyttivät kokonaisen uuden genren. Tuhansien halpakopioiden lisäksi postapokalyptisesta rappiomaailmasta tuli ilmiö myös tietokonepelien maailmassa. Tuskin olisi olemassa esimerkiksi merkittävää Fallout–pelien sarjaa ilman Mad Maxia.
Nyt, 30 vuoden jälkeen, George Miller on jälleen ohjaimissa. Minun ei olisi tarvinnut olla huolissani.
Täydellistä toimintaa
Mad Max: Fury Road on melkein täydellinen toimintaelokuva. En sano näitä sanoja kevyesti. Olemme kärsineet jo pitkään aitojen toimintaelokuvien hitaasta mutta varmasta sukupuutosta. Tilalle ovat tulleet varhaisteineille tarkoitetut jättirobotti- ja supersankarileffat. Klassisen toimintaelokuvan muotokieli ja kerronta on rikki.
Millerin päätä ei kuitenkaan huimaa. Mies on 70-vuotias mutta hänen leffassaan on enemmän vimmaa, vihaa, rupea ja puhdasta liike-energiaa kuin Hollywoodin nörttipoikien, J. J Abramsin (Star Trek) ja Joss Whedonin (Avengers) elokuvissa yhteensä.
Pappa näyttää pojille, miten vanhan koulukunnan toimintaa tehdään. Ensin palkataan kunnon stuntmiehiä, rakennetaan tuhat (todella!) älytöntä kulkupeliä ja sitten ajetaan pitkin autiomaata älyttömän lujaa. Lopuksi räjäytetään, kaadetaan ja törmäytetään kaikki toisiinsa ja kuvataan koko tykitys kameralla paikan päällä ilman tietokone-efektejä, studioita tai vihreitä taustakankaita.
Leffan intensiteetti on niin korkea, että olin sen katsottuani hengästynyt vielä seuraavana päivänäkin.
Kuten aina hyvissä toimintaleffoissa, juoni on varsin yksinkertainen. Iso ja paha Immortan Joe (Hugh Keays-Byrne) pyörittää kahjoa yhteiskuntaa, joka pitää ihmisiä nälässä ja janossa, kouluttaa pojista kamikazeja ja pitää naisia Joen henkilökohtaisina synnytyskoneina.
Sotavoimien johtaja Imperator Furiosa (Charlize Theron) on kuitenkin salaa kyllästynyt Joen meininkiin, joten hän kaappaa Joen parhaat vaimot ja tekee naapurikaupunkiin suuntaavasta saattueesta pakoretken. Joe lähtee perään koko armeijansa voimin. Mukaan sotkeutuu myös Joen joukkojen vangitsema yksinäinen vaeltaja Max, joka päätyy lopulta Furiosan rekan kyytiin ja enemmän tai vähemmän tämän puolelle.
Juoni antaa elokuvalle rakenteen: se on käytännössä yksi pitkä takaa-ajo.
Raunioiden maailma
Olisi kuitenkin karhunpalvelus koko Mad Maxin maailmalle katsoa sitä pelkkänä toimintarymistelynä. Vaikka toiminta olisi kuinka hyvää, ei Mad Maxista olisi tullut maailmanlaajuista ilmiötä, jos se ei olisi koskettanut ihmisiä jollakin hyvin syvällä tavalla.
Pinnallisesti ottaen Mad Max on rytinää ja räimettä. Pinnan alla kuitenkin kuohuu selkeä idea. Elokuvan kaikki ulottuvuudet käsittelevät tavalla tai toisella rikkinäisyyttä.
Pinnallisesti ottaen Mad Maxin maailma on rikki, koska modernia länsimaista kulttuuria ylläpitänyt teknologinen infrastruktuuri on kokonaan tuhoutunut. Samalla ovat tuhoutuneet myös ne sosiaaliset sopimukset, instituutiot ja rakenteet, jotka sitä ovat pitäneet yllä. Tuloksena on maailma, jossa hulluus on ottanut vallan ja kaikki on kääntynyt päälaelleen.
Filosofi Alasdair MacIntyre aloittaa kuuluisan kirjansa Hyveiden jäljillä (1981, suomeksi 2004) metaforalla länsimaisesta kulttuurista, joka elää raunioiden keskellä. Nämä rauniot koostuvat menneiden sukupolvien eettisistä järjestelmistä ja filosofioista, joiden kokonaisuutta emme enää ymmärrä. Vain rippeitä, raakileita ja kiviraunioita on enää jäljellä.
Samalla tavalla voimme ajatella Mad Maxin maailmaa. Se on sattumanvarainen kokoelma menneen maailman ajatuksia, toimintatapoja ja käytäntöjä. Kenelläkään ei kuitenkaan ole mitään käsitystä siitä, miten nämä ovat liittyneet yhteen. Kukin keittelee oman soppansa vanhoista jämistä.
Immortan Joen armeijan, Sotapoikien, filosofia on sotku sankarillisia Valhalla-myyttejä. Toiset taas uskovat Vihreään maahan autiomaan tuolla puolen. Myös mitä hullunkurisimmat ajoneuvot on yhdistetty osista, jotka eivät alun perin kuuluneet yhteen: mersu muuttuu tankiksi, amerikanrauta puolitelavaunuksi.
Sukupuolten sota
Mad Maxin maailmassa myös sukupuolten välinen suhde on rikkoutunut. Lukuisat kirjoittajat ovat pitäneet Mad Max: Fury Roadia vahvasti feministisenä, koska siinä on vahvoja naishahmoja. Tämä on tietenkin totta: leffan päähenkilö on oikeastaan Imperator Furiosa, johon verrattuna Max on toisinaan melkein sivuhenkilö.
Naisilla on muutenkin keskeinen rooli elokuvassa. Loppupuolella tapaamme Furiosan vanhan jengin, joka koostuu pelkästään naisista. Miehille on pääosin jätetty barbaarin rooli. Jotkut maskulistit ovat tästä ärsyyntyneetkin ja syyttäneet elokuvaa miesten mollaamisesta.
En kuitenkaan näe Mad Maxia minään feminismin manifestina tai miesten mollaamisena vain siksi, että siinä on vahvoja naisia. Pikemminkin elokuva näyttää puhuvan sukupuolten keskinäisen riippuvuuden kuin autonomian puolesta. Mad Maxin sukupuoliroolit ovat varsin perinteisiä.
Tarinan ytimessä on jonkinlainen komplementaarisuuden, toisensa täydentämisen ihanne. Maailma on rikkoutunut myös siinä mielessä, että miehet ja naiset ovat kumpikin kadottaneet oman tarkoituksensa.
Miehillä on voima muuttaa maailmaa, muokata sitä. He voivat käyttää tätä voimaa joko suojelemaan tulevaisuutta tai tuhoamaan sen. Heistä voi tulla ritareita tai tyranneita. Mad Maxin maailmassa heistä on tullut lähinnä tyranneita tai heidän orjamaisia palvelijoitaan. He ovat luopuneet omasta tehtävästään naisten ja ympäristön vaalijoina ja taantuneet lähinnä tappamaan toisiaan resursseista.
Naisilla puolestaan on voima synnyttää ja kantaa tulevaisuus itsessään. He kultivoivat hyvää – myös sitä hyvää, mikä miehissä on. Sen lisäksi, että naiset synnyttävät uuden sukupolven, he kasvattavat elämää myös muussa mielessä.
Tätä Mad Max: Fury Road alleviivaa erään Furiosan jengiin kuuluvan vanhan naisen kautta. Hänellä on nimittäin kalleimpana omaisuutenaan kassi täynnä erilaisia siemeniä. Naiset kuitenkin tarvitsevat suojelua, eivätkä he pysty synnyttämään tulevaisuutta yksin. Naisten jengikin on vuosien varrella kutistunut muutamaksi yksilöksi.
Mad Maxin viesti on, että kumpaakin sukupuolta tarvitaan. Naisten rakkaus ja myötätunto nostattaa miehet heidän alhaisesta tilastaan ja opettaa heitä ymmärtämään oman roolinsa. Sotapoika Nux (Nicholas Hoult), joka puolet leffasta yrittää tappaa Furiosan, kääntyy hänen puolelleen, koska hän näkee, että tulevaisuus on suojelemisen arvoinen. Hän on valmis antamaan henkensä naisen tähden, joka osoittaa hänelle myötätuntoa. Myös Maxin epäluulo vaihtuu luottamukseen, kun hän huomaa, että Furiosa toimii oikein.
Furiosa tosiaan kyykyttää enemmän väkeä kuin Max. Pitää kuitenkin kysyä, miksi Furiosan pitää olla vahva nimenomaan tällä tavoin. Miksi hän on tehnyt itsestään tappajan? Furiosasta on tullut mies, koska miehet ovat kieltäytyneet hoitamasta hommaansa.
Hän on luopunut rakkaudesta, lapsista, perheestä ja tulevaisuuden kultivoinnista. Sen sijaan hän on tehnyt itsestään soturin, joka on valmis tekemään miesten työt. Tämä on tragedia, ei juhlimisen aihe.
Moraalin ehdottomuus
Vaikka Mad Maxin maailma on rikki, moraali on säilynyt. Elokuvan syvä pohjavirta on moraalin ehdottomuus ja persoonan koskemattomuus.
Max on mies, joka kantaa mukanaan menneisyyden haamuja. Hänellä on velvollisuus auttaa itseään heikompia mutta hän ei ole näin tehnyt. Hän näkee myös hereillä ollessaan hänen takiaan kuolleiden ihmisten kasvot. Koska hän ei ole hoitanut velvollisuuksiaan, hän on tuominnut itse itsensä, luopunut toivosta ja taistelee vain oman selviytymisensä puolesta.
Eräs moraalin ehdottomuutta ja persoonan koskemattomuutta korostanut filosofinen suuntaus on personalismi. Personalismi on sotien välillä ja niiden jälkeen Euroopassa syntynyt filosofinen ajattelutapa, jonka keskiössä ovat vapaat ja moraalisessa vastuussa olevat oliot, persoonat. Personalismi on inspiroinut sekä sekulaaria että teologista ajattelua. Teologian puolella edesmennyt paavi Johannes Paavali II tunnettiin personalismin puolustajana.
Personalismin perusajatus on, että moraaliset velvollisuudet, arvot ja vapaus eivät ole konstruktioita tai ihmisten luomuksia, vaan ne ovat objektiivisia, todellisia. Vaikka sosiaaliset rakenteet ja kulttuurit murtuvat, persoonan arvo pysyy.
Eräs Immortan Joen pakenevista vaimoista, The Splendid Angharad (Rosie Huntington-Whiteley) huutaa: ”ihmiset eivät ole esineitä”. Juuri tämä on koko jutun ydin: ihmisiä ei saa eikä voi kohdella vain välineinä omien päämäärien saavuttamiseksi. Me kaikki tunnemme tavalla tai toisella tämän totuuden, emmekä voi unohtaa sitä tekemättä samalla väkivaltaa omalle itsellemme, omalle ihmisyydellemme.
Jopa barbarismiin vaipuneet Immortan Joen sotilaat ymmärtävät tavallaan yksilön korvaamattomuuden. Kun (JUONIPALJASTUS!) Angharad saa surmansa ollessaan raskaana, yritetään hänen lapsensa pelastaa keisarinleikkauksella. Tämä ei onnistu, mutta Sotapojat kuitenkin iloitsevat: heillä oli pikkuveli, joka ”oli kaikin puolin täydellinen”.
On kiinnostavaa, että samankaltainen, yksilön ehdotonta arvoa korostava personalismi näkyy myös muussa postapokalyptisessä fiktiossa. Erityisesti tulee mieleen kirjallisuuden puolelta Walter Millerin scifiklassikko A Canticle for Leibowitz (1960), joka syntyi osaksi kirjailijan omista traumaattisista kokemuksista Monte Cassinon pommituksissa Toisessa maailmansodassa.
Ihmisenä olemisen taistelu koostuu moraalin tunnistamisesta ja sen seuraamisesta. Mad Max: Fury Roadin hahmot alkavat parantua rikkinäisestä tilastaan, kun he tunnistavat moraalisen vaatimuksen. Max pystyy hälventämään painajaisiaan auttamalla heikkoja, asettamaan itsensä alttiiksi muiden puolesta. Furiosa saa armahduksen synneistään samalla tavalla. Myös Nux löytää oman ihmisyytensä, kun hän ymmärtää, että kaikki – myös naiset ja hän itse – ovat arvokkaita.
