Bond on palannut. Dosentti Olli-Pekka Vainio kertoo, miksi Bond on vapaa-ajallaan lueskellut Nikomakhoksen etiikkaa.
Sam Mendesin toinen Bond-ohjaus jatkaa täsmälleen siitä, mihin edellinen Skyfall jäi. Skyfallin jälkeen odotukset ovat olleet korkealla, mikä on aiheuttanut pelon siitä, voiko tätä ultimaattista Bond-elokuvaa mitenkään ylittää.
Spectre yrittää kovasti, muttei aivan yllä edeltäjänsä tasolle. Mutta huono tämä elokuva ei missään tapauksessa ole; jälki on komeaa ja meininki railakasta. Toiseksi paras Bond, sanoisin. Siis teatteriin, hopi hopi ja mars mars.
Mutta mitäpä teos on syönyt? Skyfall sisälsi hienon draamallisen kaaren ja syvällisen sanoman, mitä ei voida sanoa monista aikaisemmista Bond-elokuvista. Spectren sanoma ei ole yhtä ilmeinen; nyt sidotaan loppuun joitakin lankoja joita edellisestä kerrasta jäi roikkumaan. Väitän kuitenkin, että ideologisessa fokuksessa on nyt agentin itsensä persoona.
Paheellinen Bond
Bond ei ole perinteisesti ollut erityisen moraalisesti ihailtava persoona. Hän juo, uhkapelaa, käyttää naisia hyväkseen ja toimii hyvin pukeutuvana teloittajana. Häneen kohdistettu ihailu on jotensakin infantiilia, vaikkakin melko viatonta sellaista. Liikutaan tarvehierarkian alimmilla portailla.
Aiemmissa Daniel Craigin Bondeissa tähän mieskuvaan tuli jo uusia sävyjä. Bond on hukassa oleva, maahanlyöty kehäraakki. Hänen sankaruutensa on kuitenkin siinä, kuinka hän kokoaa itsensä. Piruparka on sisukas.
”Hyvä ihminen on henkilö, joka tekee jotakin oikein, mutta hänen toiminnallaan on jokin välineellinen syy. Spectressä Bondista tulee ”jalo” (kr. kalokagathos); hän tekee hyvää sen itsensä takia.”
Spectressä tästä rikkinäisyydestä ei ole enää juurikaan jälkiä. Sukukartanosta pelastuneen jäämistön hän heittää hajamielisesti menemään, koska hän on taas työn touhussa eli tappohommissa. Elämä ja martini maistuvat.
Elokuvan paha on tällä kertaa kaikkialle lonkeroitaan tunkeva valvonta. Spectre (jonka symboli on mustekala) on rikosorganisaatio, jonka peilikuva löytyy Bondin omasta instituutiosta eli Brittien tiedustelupalvelusta. Sekä Spectre että eri maiden tiedustelupalvelut pitävät täsmälleen samanlaisia kokouksia, joissa suunnitellaan sitä kuinka kaikkea ja kaikkia voidaan valvoa ja hallita. Bondia vastassa on nyt siis kaksi korruptoitunutta organisaatiota, joissa ihminen katoaa koneiston rattaisiin kuin kätyri haitankkiin.
Ja niille jotka pelkäävät, että Austin Powersin jälkeen Ernst Stavro Blofeldtia ei voi enää ottaa vakavasti, voin kertoa, että pelkonne on turha. Hahmoa näyttelevä Christopher Waltz kiilaa Bond-konnien kiistattomaksi kuninkaaksi.
Muuttunut mies…
Noustessaan omaa järjestöään vastaan Bond ei pelaa sääntökirjan mukaan. Hän ei ole kuitenkaan huikentelevainen. Hän tekee sen, mitä käytännöllisesti viisas yksilö (kr. phronimos) tekisi.
Skyfallissa Bondia ohjasi velvollisuus isänmaataan kohtaan ja Aristoteleen kategorioiden mukaan Bond oli näin toimiessaan ”hyvä” (kr. kalos). Hyvä ihminen on henkilö, joka tekee jotakin oikein, mutta hänen toiminnallaan on jokin välineellinen syy. Spectressä Bondista tulee ”jalo” (kr. kalokagathos); hän tekee hyvää sen itsensä takia.
Tämän aristoteelisen ihanteen suuntaan Mendes nyt ohjaa Bondia. Bond joutuu tekemään useita vaikeita ratkaisuja, mutta hän valitsee oikein, vaikka hän rikkoo sääntöjä ja lakia. Elokuvan lopussa seisookin aristoteelinen hyve-eetikko ase kädessään.
Vai synkkä psykopaatti?
Koska Bondista halutaan nyt tehdä hyveellinen, klassiset naisseikkailut eivät oikein sovi tähän kertomukseen. Nämä kohtaukset hyppäävätkin kerronnallisesti esiin hieman outoina; ne eivät ikään kuin kuulu tarinaan laisinkaan. Nämäkin kohtaukset on kuitenkin ohjattu ja suunniteltu rautaisella otteella ja tietoisesti.
Väkivaltainen ja löyhämoraalinen sankari on aina vaarassa muuttua konnaksi. Mendes nostaa taidokkaasti tämän ristiriidan esiin.
”Onko Bondin kohtalo langeta ja antaa periksi ”vanhalle minälleen”, syleillä kuolemaa, joka pukee häntä niin hyvin?”
Sen perusteella, mitä me tiedämme oikeista agenteista, on helppo ymmärtää Bondin persoonaan liittyviä ongelmia. Kun on tutkittu esimerkiksi erikoisjoukkojen sotilaita ja tiedustelupalvelujen agentteja, on havaittu, että heiltä löytyy usein ”synkäksi triadiksi” kutsuttu ominaisuusjoukko.
Ensinnäkin heillä on vahva taipumus narsismiin. Toiseksi he eivät tunne pelkoa, ovat impulsiivisia ja erittäin päämäärätietoisia sekä etsivät mielellään riskaabeleja tilanteita. Kolmanneksi heillä on kyky suorittaa petoksia, valehdella ja käyttää ihmisiä eri tavoin hyväkseen ilman, että omatunto tai empatia mitenkään hidastaa heitä.
Lisähuomiona mainittakoon, että miehillä, joilla nämä ominaisuudet ovat vahvoja, käy hyvä flaksi naisten kanssa. Heidän suhteensa ovat lukuisampia (joskin lyhytkestoisempia) kuin niillä miehillä, joilla näitä ominaisuuksia ei ole. Kuulostaako tutulta?
Samaa eksistentiaalista painia on käyty esimerkiksi Christopher Nolanin Batmaneissa. Batman joutuu taistelemaan hulluutta vastaan, eritoten sitä ettei hän muutu Jokeriksi ja siksi pahaksi jota hän vastustaa. Bond joutuu samanlaisten haasteiden eteen, vaikkakin hienovaraisemmin.
Spectre tarkoittaa suomeksi ”pelottavaa kuvajaista tai aavetta”, ja semmoisen tyylitaituri Mendes ruudulle loihtiikin, useaan otteeseen ja eri muodoissa. Onko Bondin kohtalo langeta ja antaa periksi ”vanhalle minälleen”, syleillä kuolemaa, joka pukee häntä niin hyvin?
Erittäin mielenkiintoista ja virkistävän ei-kuivaa akateemista pohdiskelua.