Kesti pitkään ennen kuin uskalsin katsoa Terrence Malickin uusimman elokuvan. Pelotti monestakin syystä. Knight of Cups ei ole saanut kovin hyviä arvioita. Vaikka olen Malick-fani, hänen elokuvansa eivät ole helpoimpia katsoa, koska ne vaativat todella paljon keskittymistä ja energiaa. Niitä pitää osata lukea.
Knight of Cups on kaikista hänen elokuvistaan impressionistisin. Jos et oikein pitänyt Tree of Lifesta tai To the Wonderista, niin todennäköisesti vihaat tätä. Ikään kuin kaikki malickmaiset kliseet olisi heitetty tehosekoittimeen ja nautittu sellaisenaan. Mutta jos pidät Malickin tavasta kertoa asioita kertomatta asioita, niin pidät kyllä tästäkin. Suosittelen kuitenkin elokuvan katsomista hyvässä seurassa. Näin siitä saa enemmän irti. Dissailijoille kannattaa laittaa vaikka iPadilta pyörimään Ryhmä Hau ja ohjata heidät toiseen huoneeseen.
Joistakin elokuvista vitsaillaan, että niiden kohtaukset voisi katsoa missä tahansa järjestyksessä ja tarinassa olisi yhtä paljon järkeä. Jos muiden kohdalla tämä on herja, niin Knight of Cupsin kohdalla tämä on (lähes) totta. Mutta kuten aina, Terrencellä on tässäkin tietty pointti.
Elokuvassa seurataan pintaliitäjä Rickin (Christian Bale) elämää, joka koostuu hajanaisista episodeista ja kohtaamisista. Varsinaista juonta ei ole. Mistään ei lähdetä liikkeelle, eikä minnekään varsinaisesti päädytä, vaikka tie vilisee auton alla ja maisemat (ja naiset) vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Elokuvan merkitys nousee muutamista harvoista tekstuaalisista elementeistä, joita ovat alussa oleva sitaatti John Bunyanin teoksesta Kristityn vaellus, tarot-korteista lainattu elokuvan nimi sekä muutama harva vuorosana (elokuvassa puhutaan aika vähän).
Elokuva alkaa siis Bunyanin sanoilla: ”Vaeltaessani tämän maailman erämaita, jouduin kerran erääseen paikkaan missä oli luola. Siihen laskeuduin makaamaan ja maatessani näin unen.” Kristityn vaellus on unen muotoon puettu allegoria miehestä, joka matkaa maailman halki kohdaten houkutuksia ja muita vaikeuksia päätyen lopulta taivaalliseen kotiin. Rickin elämä on myös matka, mutta sillä ei näitä olevan päämäärää. Useimmissa kohtauksissa hän ei esiinny subjektina, vaan usein tiedostamattomana objektina, jolle vain tapahtuu asioita. Hän juhlii, muttei näytä nauttivan. Strippari/lifestyle-konsultti Karen (Teresa Palmer) sanoo hänen voivan olla aivan mitä hän haluaa olla – jopa jumala. Seuraavassa kohtauksessa hämmentynyt Rick lukitaan pieneen häkkiin.
Elokuvassa vilisee tunnettuja näyttelijöitä, mutta he kaikki vain tulevat ja menevät. Jopa Fabiokin vilahtaa kuvissa. Antonio Banderas isännöi ökyjuhlia. Väliin leikataan kuvia Richistä haahuilemassa Nevadan autiomaan kuoleman varjon laaksossa, Death Valleyssa. Ollaan matkalla, mutta horisontissa ei näy mitään. Suunta tuntuu yhdentekevältä.
Elokuvan impressionismi on kuitenkin luonteeltaan ikonista. Kuvissa välähtelee symbolisia tapahtumia ja jokainen satunnainenkin kuva on tarkkaan harkittu. Esimerkiksi se minkälaisessa talossa (kannattaa panna merkille myös keillä ei ole taloa ollenkaan) kukin hahmo asuu, kertoo mitä he edustavat ihmisinä. Ja kuka on se salaperäinen, kadoksiin joutunut helmi? Hahmot käyskentelevät jatkuvasti erilaisten aitojen ja esteiden vieruksilla ja katselevat toiselle puolelle. Kaikenlaisilla vastakohdilla leikitään jatkuvasti.
Tarot-korteissa kuppia kantava ritari on toisaalta hitaan matkanteon kuva (kuppi kädessä ei voi ratsastaa nopeasti). Toisaalta kortti kuitenkin kuvaa ailahtelevuutta, petettyjä lupauksia ja päämäärättömyyttä. Kokemusta siitä, että se mitä pidin joskus hienoa ja romanttisena, ei ollutkaan sitä. Rick on matkalle lähtenyt kuninkaan poika, ritari, joka on unohtanut tehtävänsä, hukannut perintönsä ja sotkeutunut sieluunsa. Samasta teemasta kertovat myös Malickin kaksi edellistä elokuvaa. Suhde naisiin, perheeseen ja isyyteen tuntuvat piinaavan miestä rajusti.
Yhden keskeisistä monologeista pitää katolinen pappi, joka selittää koettelemuksen roolia ihmisen elämässä. Koettelemukset on osattava ottaa vastaan lahjoina. ”Kärsimys sitoo sinut johonkin suurempaan kuin vain oma tahtosi. Vie maailmasta löytämään sen, mitä on sen ulkopuolella. Kärsimys on lahja, joka on arvokkaampi kuin oman onnen tavoittelu.” Lopulta Rick alkaa kyseenalaistaa vaellustaan. On jotenkin päästävä uuteen alkuun. Tultava lapseksi jälleen. Elokuvan viimeinen lause onkin vain yksi sana, käsky: ”Begin”. Kamera kiertää tavaroista tyhjennettyä kotitoimistoa, jonka nurkassa on enää yksinäinen pieni kasvi. Talossa on uima-allas, joka on ristinmuotoinen. Rick nousee sameasta vedestä rannalle. Taivaalla lentävät linnut. Erämaasta löytyy vuori ja Rick alkaa kavuta sen rinnettä. Uni on haihtunut. Vaellus alkaa.
