Onnelliset hetket tuovat hymyn kasvoille: kesähetki rannalla auringossa, ystävän kohtaaminen, häät, lapsi sylissä, onnistuminen tavoitteessa. Kun olet iloinen, etkö koekin olevasi myös onnellinen? Ja kun olet hyvin surullinen, koet olevasi onneton?
Onko onnellisuus niin yksinkertaista, onko onnellisuus tunne? Jos näin on, emmekö silloin ole tunteidemme vankeja, olosuhteiden vangitsemia? Menetykset, pettymykset, pelot ja kipu tekevät meistä onnettomia, elämää ei kuitenkaan voi elää kuin hetkittäin ilman ei-toivottuja tunteita, mielipahaa. Jos tarvitsemme iloa, mielihyvää ollaksemme onnellisia, ei elämällä ole sitä tarjolla usein edes alkupalalistalla, vaikka toivomme ja toivotamme ”kaikkea hyvää”.
Jos ”onnelliseen” elämään ei mahdu kuin korkeintaan mausteeksi surua, pelkoa ja kiukkua, olemme itseämme ja ihmisyyttä kohtaan tunnerasisteja.
Onnellisuutta on tuntunut vuosien varrella elämässä määrittelevän hetkellisen tunnetilan lisäksi mm. kehon paino ja pankkitilin saldo, vaikken toki ole halunnut tunnustaa näin olevan. Ja täsmälleen sama kilo- tai euromäärä on vaikuttanut onnellisuuteen aivan päin vastoin eri elämänvaiheissa. Olosuhteiden lisäksi ihmissuhde vaikuttaa onnellisuuteen, jos onnellisuus on tunne, puhumattakaan kiireestä.
Kuten kaikki meistä silloin tällöin, koin taannoin lähes taivaallista onnea ja sietämätöntä tuskaa peräti parin tunnin sisällä: Olin euforisen nautinnollisissa tunnelmissa matkalla fantastiselta heli-ski-matkalta pienkoneella kotiin. Lentokone ei päässytkään laskeutumaan Helsinkiin, lentokentällä oli ongelmia. Ja oli sietämätön pissahätä, mutta vessaan ei päässyt. Ajatukset siirtyivät puuterilumesta siihen, virtsaanko alleni ja sosiaalisesti kuolen häpeään, vai halkeaako rakko. Jos siis onnellisuus on tunne, olin valtavan onnellinen, kunnes lennonjohto päätti toisin!
Yksinäisyys. Ero. Luopuminen. Irtisanominen. Epävarmuus. Olemme oppineet, että nämä tarkoittavat onnellisuuden vähäisyyttä. Uskomme korkeintaan, että voimme olla niistä huolimatta onnellisia – ainakin jos pystymme käsittelemään tunteitamme. Niinkö? Voinko olla onnellinen silloin, kun elämä on aivan muuta kuin mitä valitsisin, jos pystyisin?
Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Eihän elämä suinkaan mene näin! Kun yksi ovi sulkeutuu, tuntuu kestävän usein aivan liian kauan, ennen kuin jossakin pilkistää jokin luukku. Eikä se kovinkaan usein ole kaipaamamme ovi. Seitsemää laihaa vuotta ei ehkä seuraakaan seitsemän lihavaa vuotta. Elämä ei ole reilua, oikeudenmukaista. Elämä on enimmäkseen arpapeliä, jossa juuri minä en ole keskeisessä roolissa.
Elokuvassa Hector and the search for happiness päähenkilö, psykiatri, lähtee etsimään onnellisuuden avaimia. Hänellä on elämässä kaikki liiankin hyvin, silti jotakin tuntuu puuttuvan. Aasiassa hän tapaa munkin, joka opettaa: ”Onnellisuus on sitä, että lakkaa pakenemasta onnellisuuden puutetta.”
Anthony de Mello on opettanut erään onnellisuuden salaisuuden: luovu mielipahasta. Elämähän on riittävän vaikeaa ilman sitäkin. Kun meille tapahtuu jotakin ikävää, eniten tuskaa aiheutuu tapahtuneen dramatisoinnista: ”Minulle ei olisi pitänyt käydä näin! Miksi juuri nyt, miksi juuri minä?” Etsiessämme nykyajassa kärsimättömästi tyydyttävää, antoisaa ja rikasta elämää annamme liian suuria emotionaalisesti latautuneita merkityksiä asioille. Lomaa ei saa pilata vatsatauti. Elämääni ei saa häiritä! Minulla on oikeus olla onnellinen! Ansaitsen onnellisuutta, kun kovasti tahdon ja yritän!
Yritämme kovasti ”elää hetkessä”. Sen kerrotaan olevan onnellisuuden salaisuus. ”Älä elä tulevaisuudessa, älä takerru menneisyyteen.” Entä nuo upeat muistot elämän varrelta, onko väärin pitää niistä kiinni? Entä tämän hetken tuska, kipu, pelko, väsymys, suru ja ahdistus? Onko oikein paeta sitä? Eikö se ole oikeutettua, peräti järkevää?
Uskon, että onnellisuuden avain on lineaariselta ja vertikaaliselta janalta poistuminen. Kun emme tarkkaile, mittaa ja analysoi, vapaudumme elämään ajattomuudessa. On mahdollista harjoittaa kiitollisuutta ja rakastaa saamatta toivomaansa palkintoa tai vastarakkautta.
Televisiossa esiintyy avoin, rento, elämäniloinen, reipas ja elinvoimainen ihminen – joka tosin salaa pelkää menettävänsä elämänilonsa. Ohjelmaa katsoo elämää mielestään jo liikaakin nähnyt, väsynyt ja varautunut, päihderiippuvainen, melankolinen antisankari. Heillä molemmilla on mahdollisuus olla onnellinen.
Onnellisuus ei nimittäin olekaan tunne. Se on pikemminkin hyväksymistä, antautumista kiitollisena kuuntelemaan, mitä asiaa elämällä – tai hengellisesti ajatellen Jumalalla – on minulle. Onnellisuus on malttia kuunnella ja odottaa vastausta, ja lopulta kiittää siitä, vaikkei se minua miellytä. Onnellisuus on nöyrtymistä sille totuudelle, että en itse voi tietää, mikä on minulle ja elämälle hyväksi, vaikka tiedän tarkkaan, mikä tekee minulle hyvää.
