Paha ihminen on paras puoliso

”Kun olisikin niin, että pahat ihmiset tekisivät pahojaan jossakin, ja me voisimme yksinkertaisesti vain eristää ja tuhota heidät. Mutta hyvän ja pahan välinen linja kulkee jokaisen ihmissydämen läpi, ja kuka haluaisi tuhota oman sydämensä?”
— Aleksandr Solzhenitsyn

Äiti herää yössä kaikuvaan huutoon. Lapsi sopertaa itkuisena, että jättihämähäkki on jälleen hiipinyt uniin. Pelko ei ole turhaa, sillä auton kokoista hämähäkkiä tuleekin pelätä.

Aamulla lapsi arkailee laskeutumista alakertaan, jossa ei vielä ole muita. Lapsi ei osaa selittää pelkoaan, mutta jokin paha siellä vaanii.

Vielä pari vuotta sitten pelko oli muodotonta. Kirjojen ja elokuvien ideat ovat kuitenkin alkaneet antaa hahmoja pahuudelle. Käärmeet ja hämähäkit. Hirviöt ja luurangot. Maailmassa on pahuutta, sitä tulee pelätä ja nyt lapsi alkaa nähdä sen myös konkreettisina asioina.

Aikuisille hirviöt eivät enää aiheuta vastaavia väristyksiä, mutta pahuus ei ole hävinnyt. Se on vain vaihtanut muotoaan.

Pahuus näkyy televisiossa ja sanomalehdissä, se näkyy muissa ihmisissä. Se näkyy parisuhteissa. Uutiset pahoinpitelyistä ja pettämisistä ovat räikeässä ristiriidassa turvallisuudentarpeemme kanssa. Toivomme rauhaa ja rakkautta, mutta pahuus ei lakkaa väijymästä meitä.

Ensin muodoton pahuus, sitten monsterit, ja lopulta muut ihmiset ovat kaikki erilaisia käsityksiä pahuudesta. Ne ilmenevät ihmisen kasvun eri aikoina, mutta niitä yhdistää yksi tärkeä asia. Ne ovat näppärästi oman itsen ulkopuolella.

Parisuhteessa tämä alitajuntainen oletus, pahuuden ulkoistus, aiheuttaa nopeasti kitkaa. Pahansuopaisuus tai ilkeys ei ole minussa, ja silti suhteessamme on kitkaa tai kärsimystä. Mitä voin tästä päätellä?

• Minä tahdon hyvää, mutta sinä…
• Minä yritän parhaani, mutta sinä…
• Minä olen valmis keskustelemaan, mutta sinä…
• En minäkään täydellinen ole, mutta sinä…

Kärsimyksen syyn ulkoistus on salamannopea, itsestään tapahtuva reaktio. Kahvikuppini putosi ja vaikka et ole paikalla, niin se on sinun vikasi.

Mutta vaikka jokin on helppoa ja nopeaa, ei se välttämättä ole hyödyllistä. Ennen kaikkea, se ei välttämättä ole oikein tai totta. Muiden syyllistäminen vääristää todellisuutta.

Nöyryys on totuuden hyväksymistä. Se on sen hyväksymistä, että myös minä osaan olla (ja myös olen!) vaikea ja ärsyttävä. Pahuus ei ole vain sinussa. Kärsimys ei ole vain minun osani.

Myös minä teen järkyttäviä virheitä. Toisinaan vahingossa, mutta toisinaan myös — tämä on vaikeampi hyväksyä — loukkaan tieten tahtoen. En ole pelkästään näitä tekoja, mutta olen myös niitä.

Vaikka samaistun helposti uutisten uhrien osaan, voin myös samaistua lyöjän tai pettäjän osaan. Se on kivuliaampaa, mutta se on yhtä totta. Minussa on pahan potentiaali ja toisissa olosuhteissa se olisi jo realisoitunut.

Minä olen paha.

Voisin olla paljon pahempi, mutta voin myös olla paljon parempi.

Samaistuminen pahaan aiheuttaa kärsimystä, mutta se myös piirtää tarkkaa karttaa todellisuudesta. Siten helpottaa matkaani kohti paratiisia, kohti suurinta hyvää. Myös parisuhteessa.

Kun tunnistan rehellisesti sen, mikä minä olen, voin alkaa myös hahmottaa niitä asioita mihin kykenen, mitä minun tulisi tehdä ja mitä tulisi välttää.

Niin, mitä minun tulisi juuri nyt tehdä? Se, mikä on minulle nyt hyväksi. Mutta se mikä on hyväksi nyt, ei välttämättä ole hyväksi huomenna, viikon tai vuoden päästä. Huikeasta nautinnosta juuri nyt voi seurata vielä valtavampi tuska hieman myöhemmin.

Enkä ole paratiisissa yksin. Minun tulisi siis tehdä se, mikä on meille kahdelle hyväksi. Ja sen tulisi olla meille hyväksi nyt, huomenna ja pitkälle tulevaisuuteen. Vaikeaa, mutta ei mahdotonta.

Mitä kaikkea paratiisi voisi olla ja miten sinne pääsemme? Tiedän osan ja osan kenties arvaan. Mutta suuri osa on vielä hämärän peitossa.

Kenties yhdessä, kohdaten rehellisesti itsemme ja toisemme, saamme raotettua verhoa, joka vielä peittää yhteistä onneamme.