Taide yleensä herättää vahvoja tunteita. Onko se hyvä vai paha asia? Hyveteorian mukaan se riippuu tapauksesta.
Vuosia sitten luin erään taidehistorioitsijan väittävän, että Pablo Picasson taide kulki käsi kädessä hänen moraalisen elämänsä kanssa.
Etenkin kun hänen ihmissuhteensa – erityisesti avioliittonsa – olivat kunnossa, hänen taiteensa oli lähes perinteistä ja realistista (Picasso osasi myös maalata). Mutta hänen suhteidensa rikkoutuessa ja hänen langetessaan elostelijan elämään, Picasso turvautui kubismiin ja surrealismiin.
En osaa arvioida väitteen todenmukaisuutta. Mutta on helppo kuvitella, että taiteesta voi tulla keino paeta todellisuutta ja ikään kuin pakottaa todellisuus omaan, väärentyneeseen visioon asioista sen sijaan, että mukautuisi itse todellisuuteen.
Tunteet ja moraalinen valinta
Taide yleensä herättää vahvoja tunteita. Onko se hyvä vai paha asia? Hyveteorian mukaan se riippuu tapauksesta. Tunteet – passiot – voivat ohjata ihmistä hyvän toteuttamiseen ja auttaa voittamaan vastuksia. Mutta ne voivat myös ohjata väärään suuntaan.
Hyvä ihminen pyrkii hyödyntämään tunteitaan hyvän toteuttamiseen. Se vaatii viisautta. Mikään tunne sinänsä ei ole hyvä tai paha, vaan ratkaisevaa on tunteiden suuntautuminen oikein. Aggressiivisuus on tarpeen silloin, kun pitää reagoida nopeasti jonkin uhkaavan pahan torjumiseksi. Samoin pelko voi opastaa tarpeelliseen pakenemiseen. Mutta suuttumus ja pelko eivät saa ottaa minua valtaansa niin, etten enää hallitse tekojani.
Toisaalta mikään tunne ei ole aina ja kaikkialla hyvä – ei edes rakkauden tunne. Tunne-elämän ilmiönä se on tuhoisa, jos se johdattaa minua rikkomaan muiden kanssa tekemiäni sitoumuksia tai loukkaamaan toisten henkilöiden välisiä ihmissuhteita.
Tunneviisauteen kuuluu myös kyky ohjata tunteiden herättämistä. Siksi viisauden hyve vaatii minua valitsemaan, millaisia tunteita haluan itsessäni herättää ja missä tilanteissa. Jos en halua olla tunteideni orja, enhän tahdo myöskään olla tunnemanipulaattorien orja.
Taide ja kauneuden voima
Taiteella on kyky mennä syvälle ihmisen sisimpään – sieluun, sydämeen. Siinä piilee sen poikkeuksellinen voima. Ihminen etsii luonnostaan kauneutta, eikä voi oikeastaan olla onnellinen ilman sitä.
On mielenkiintoista huomata, että sekä edellinen että nykyinen paavi ovat olleet taiteilijoita. Karol Wojtyla (Johannes Paavali II) oli tuottelias runoilija ja näytelmäkirjailija. Ei olekaan yllättävää, että hän kirjoitti kuuluisan Kirjeen taiteilijoille (1999), jossa hän pohtii syvällisesti taiteen, kauneuden ja uskonnon suhdetta.
Paavi Benedictus XVI on puolestaan lahjakas pianisti ja suuri musiikin ystävä, joka on usein puhunut taiteen merkityksestä kulttuurille ja ihmiskunnalle. Hänen mukaansa musiikki on eräänlainen hengellinen ja universaalinen kieli, joka tarjoaa ymmärryksen ja ykseyden keinon ihmisten ja kansojen välillä.
Musiikki on kaikkien kulttuurien peruselementti. Se antaa muodon tunteille, joita emme osaa pukea sanoiksi. Se on myös lähtökohtaisesti hengellinen – ei-materiaalinen – asia. Suuri musiikki johdattaa sielua ylöspäin ja voi jo itsessään olla rukousta. Ranskalainen filosofi Simone Weil totesikin joskus, että ensiluokkainen taide on perusluonteeltaan uskonnollista.
Vaarallinen kauneus
Taide ja kauneus ovat kuitenkin ’vaarallisia’ asioita. Platonin mukaan todellinen kauneus voi terveellisellä tavalla sokeerata ihmistä. Se herättää hänet itsekeskeisyydestään ja tylsistymiseen piiloutuvasta epätoivostaan. Se avaa sielulle odottamattomia näköaloja.
Mutta kauneutta voidaan käyttää myös hengellisen manipulaation keinona. On olemassa petollista ja illusorista kauneutta, joka ei vapauta sydäntä, vaan saatuaan sen valtaansa, kahlitsee sen nautinnonhaluihin, vallanhimoon ja haluun dominoida muita.
Tällainen valhekauneus on tuhovoimaista, koska sen pinnallinen houkuttelevuus voi avata pahaa aavistamattoman sydämen portit tavalla, joka ei muuten olisi mahdollista.
Mutta on myös eräänlainen välimuoto, jossa taide ei ole syvästi hyvää eikä pahaa, vaan banaalia, mitätöntä, yhdentekevää. Sellaista näyttää olevan valtaosa nykyisestä viihdekulttuurista. Taiteesta on tullut hetkellisen hyvänolon ja pinnallisten tunteiden herättäjä – sekä valtavien tulovirtojen ja ihmismassojen manipulaation väline.
Tavallaan sellainen ’taide’ on vaaratonta: se ei sokeeraa ketään. Mutta tavallaan se on kaikista vaarallisinta taidetta, koska se turruttaa ihmisen luontaisen kauneudenkaipuun ja jähmettää henkiset näköalat lapselliseen mukavuudenhaluisuuteen ja toistuvaan kulutusvimmaan, jonka loisteen himmetessä käteen jää vain palanut tähtisadetikku.
Luettavaa aiheesta
John Paul II, Letter to Artists (1999)
Benedict XVI’s Address to Artists (2009)
Artikkeli jäsentää hyvää ja pahaa kauneuden näkökulmasta. Tällainen näkökulma täyttää aiheen tyhjiötä. Picasson kubismin merkityksestä vähempiarvostettava osaamisena maalata on minulle erilainen käsitys. Kubismia pidän realismia kehittyneempänä ilmaisun lajina. On jokin toinen syy, että henkilöhistoria oli muuttunut kubismin aikana.