Miksi vapaus on hyvää?

Tosi vapaus ei ole oikeutta tehdä mitä haluamme, vaan sitä, että voimme tehdä sen, mitä meidän tulisi tehdä.

Keskustelimme ystävien kesken vapaudesta. Miksi vapaus on arvokasta? Vai onko se aina hyvää? Miten se pitäisi määritellä?

Aiheesta on kirjoitettu miljoonia sivuja. Erityisen hyödylliseksi olen kokenut Lord Actonin (1834-1902) kuuluisat sanat: Liberty is not the power of doing what we like, but the right of being able to do what we ought.

Vapauden käsitettä on perinteisesti eritelty muun muassa jakamalla se toisaalta negatiiviseen ja positiiviseen, toisaalta ulkoiseen ja sisäiseen. Negatiivinen vapaus viittaa esimerkiksi erilaisten oikeudellisten esteiden puutteeseen. Positiivisella vapaudella sen sijaan tarkoitetaan toimintavapautta laajemmassa mielessä; sanotaan, että se ei ole oikeasti vapaa, jolla ei ole esimerkiksi ruokaa.

Ulkoinen vapaus puolestaan viittaa henkilön ulkopuolisiin tekijöihin, jotka voivat koskea sekä rajoitteita että mahdollisuuksia. Sisäinen vapaus taas on pikemminkin henkilön luonteen ominaisuus; sisäinen vapaus on mahdollista, että ulkoiset toimintamahdollisuudet olisivat hyvin rajallisia.

Lord Actonin määritelmä keskittyy vapauden negatiiviseen ja ulkoiseen ulottuvuuteen, vapauteen haitallisista ulkoisista rajoitteista. Kyse on ennen kaikkea poliittisesta vapaudesta klassisen liberalismin hengessä. Mutta kiinnostavaa on se, että Actonin mukaan vapauden arvo on alisteinen moraalilaille eli hyvälle.

Valinnan vapaus sinänsä ei siis ole absoluuttinen hyvä, vaan sen arvo riippuu vaihtoehtojen hyvyydestä. Oletetaanpa, että minulla on ”ulkoinen vapaus” ampua naapurini, jos hän metelöi yöllä. Sellainen vapaus on pikemminkin haitallista, koska se voi johtaa minut tekemään suuren vääryyden, joka vahingoittaa meitä molempia. Ja jos minulla on vapaus vahingoittaa lähimmäisiäni useilla eri tavoilla, siitä ei ole minulle mitään hyötyä.

Poliittinen vapaus on kuitenkin välttämätöntä, jotta ihmiset voisivat tehdä hyvää sekä itselleen että muille – tai kuitenkin voitaisiin perinteisemmin sanoa, jotta he voisivat täyttää velvollisuutensa sekä ihmisiä että Jumalaa kohtaan ilman keinotekoisia (muiden ihmisten asettamia) esteitä.

Käytännössä se tarkoittaa, että ihmisille pitää jättää myös vapautta toimia tyhmästi eli väärin. Laki on nimittäin kömpelö instrumentti, ja yritys rajoittaa ihmisten toimintavapautta yksinomaan hyviin tekoihin on alusta asti tuhoon tuomittu.

Niinpä jo Tuomas Akvinolainen totesi, että poliittisten lakien ei tule pyrkiä kieltämään kaikkia paheita. Sen tulee keskittyä vakavampiin vääryyksiin, jotta elämä yhteiskunnassa ei kävisi mahdottomaksi. Luonnollisesti oikea rajanveto vapauden ja tarpeellisten rajoitteiden välillä vaatii huomattavaa viisautta.

Vapauden rajoitteet voivat tietysti osaltaan johtaa velvollisuuksien rajoittumiseen: ought implies can, eli jos en voi tehdä tiettyä asiaa, minulta ei voida sitä velvoittaakaan. Mutta juuri sellaiset tilanteet paljastavat sen, miksi vapauden rajoitteet ovat pahoja: velvollisuuden perimmäinen syy on aina jokin hyvä – jonkin hyvän toteuttaminen tai pahan välttäminen.

Oletetaan vaikka, etten voi huolehtia lapsistani, koska totalitaristinen valtio on minun epäoikeudenmukaisesti vanginnut. Laiminlyöntini ei ole omaa syytäni – mutta lapseni jäävät vaille tarvitsemaansa huolenpitoa. Virheellinen vapauden rajoite tarkoittaa, ettei olekaan mahdollista tehdä sitä hyvää (tai välttää sitä pahaa), johon muuten olisi velvollisuus.

Actonin määritelmää voitaisiin kuitenkin laajentaa yleisempään muotoon siten, että se pitäisi sisällään myös sisäisen vapauden: Tosi vapaus ei ole oikeutta tehdä mitä haluamme, vaan sitä, että voimme tehdä sen, mitä meidän tulisi tehdä.

Tuossa määritelmässä on sisäänrakennettuna viittaus sekä ulkoiseen että sisäiseen vapauteen: toisaalta vapauteen ulkoisista rajoitteista, jotka estävät meitä tekemästä hyvää, toisaalta vapauteen sisäisistä rajoitteista – paheista, riippuvuuksista, tahdon heikkoudesta jne. – jotka estävät meitä tekemästä hyvää. Hyveet ovat sisäisen vapauden perusta.