Johtaja, joka ei harjoita muilta vaatimaansa totuudellisuutta, on organisaation suurin riskitekijä. Rehellisyys alkaa pienistä asioista.
Totuudellisuus.
Todellisuus.
Oletko huomannut totuudellisuuden ja todellisuuden läheistä suhdetta?
Katso vaikka: to[tuu]dellisuus.
Toden totta
En ole kielitieteilijä, joten en osaa sanoa, onko sanojen etymologinen yhdennäköisyys sattumaa. Mutta niiden metafyysinen suhde on perustavanlaatuinen.
Yhtäältä kaikki, mikä on todellisuutta, on totta.
Toisaalta ajattelumme, puheemme, tekomme ja muistimme suuntautuu todellisuuteen.
Kun ajatuksemme ovat yhtä todellisuuden kanssa, sitä kutsutaan viisaudeksi. Kun sanamme ovat yhtä todellisuuden kanssa, sitä kutsutaan totuudellisuudeksi tai rehellisyydeksi. Kun tekomme ovat yhtä todellisuuden kanssa, sitä kutsutaan suoraselkäisyydeksi. Kun muistimme on yhtä todellisuuden kanssa, sitä kutsutaan hyväksi muistiksi tai totuudelliseksi muistiksi.
Asia ei toki ole oikeasti näin yksioikoinen, sillä ajatteleminen, puhuminen, tekeminen ja muistaminen eivät ole puhtaasti omia toimintojaan. Yleinen periaate lienee kuitenkin selvä.
Todellista päätöksentekoa
Viisauden hyve, jonka ytimessä on todellisuuden hahmottamiskyky, ja totuudellisuuden hyve, toimivat yhteydessä toisiinsa.
Viisas päätös on päätös, joka tehdään todellisuuden pohjalta. Päätös, joka ei perustu todellisuuteen, on puolestaan luultavasti huono. Se on ainoastaan sattumalta oikea. Totuudellisuus – eli totuuden ajatteleminen ja puhuminen – tukee todellisuuden hahmottamiskykyä ja päätöksentekoa. Tämä pätee sekä yksilötasolla että organisaatiokulttuurissa.
Jos valehtelen, luon epätotuuteen perustuvan mallin. Jos uskon oman valheeni, saatan tehdä päätöksiä tämän epätodellisuuteen perustuvan mallin pohjalta. Tällöin päätökset ovat ainoastaan sattumalta hyviä. Todennäköisesti ne ovat katastrofaalisia. Jos muut uskovat valheeni, joka liittyy myös heidän elämänsä tai työnsä perusteisiin, hekin tulevat kärsimään.
Palauta mieleesi tilanne omasta perhe- tai työelämästä, jolloin päätös on osoittautunut huonoksi johtuen misinformaatiosta. Valheen dynamiikka ei ole pelkkä teoria.
Valehtelun sudenkuopat
Johtaja, joka ei itse johdonmukaisesti aina ja kaikkialla harjoita muilta vaatimaansa totuudellisuuden hyvettä, on organisaation suurin riskitekijä. Luultavasti koko organisaatio on tämän seurauksena korttitalo. On oikein, että valehtelusta useamman kerran narahtanut saa kenkää.
Valehtelulla on nimittäin arvaamattomia seurauksia.
Kuin ampuisi haulikolla kattoon. Tiedän, että kattopaneelit menevät uusiksi. Mutta en tiennyt, oliko yläkerrassa ketään. En myöskään tiedä, miten laukaus vaikuttaa talon perusteisiin. Lopuksi kattokruunu tippuu niskaani.
Valehtelulla on myös arvattavia seurauksia.
Se vahingoittaa valehtelijaa itseään. Toistuvat epärehelliset teot ja sanat ovat yhtä kuin epärehellinen ihminen. Se vääristää todellisuudentajua, kuten oli puhetta. Se voi kehittyä jopa patologiseksi, jolloin todellisuudentaju hämärtyy niin vakavasti, että läheiset ihmissuhteet kärsivät tai muodostuvat sietämättömäksi. Itsearvioinnin kapasiteetti tyrehtyy (yhteys ylpeyden paheeseen, joka sokaisee syväluotaavan itsearvioinnin).
Valehtelu vahingoittaa myös toista osapuolta. Oli kyseessä sitten ihminen, organisaatio tai valtio. Valehtelemalla ikänsä voi päästä baariin, valehtelemalla siviilisäätynsä voi päästä petiin, valehtelemalla varallisuutensa voi päästä EU:hun.
Toinen osapuoli kärsii, koska se tekee omat päätöksensä ja linjauksensa valheen muokkaaman (epä)todellisuuden pohjalta. Ravintola menettää ratsiassa anniskeluoikeutensa. Paljastuessaan syrjähyppy viiltää puolison itsetuntoa, avioliitosta tulee avohaava, ja tietämättömän petoskumppanin sydän tulehtuu. EU ja jäsennaapurit voivat pahoin, kun ouzo-laastarin alta paljastuu mätäpaise.
Luonteenheikkous
Valehtelu on aina merkki heikkoudesta. Amerikkalaisen psykiatrin Scott Peckin mukaan totuudelle omistautuvat uskaltavat kohdata sen tuomat haasteet. Valehtelija on puolestaan pohjimmiltaan pelkuri.
Politiikassa ei saa puhua ”vähemmän kuin totta”. Olisi hyvä, jos poliitikot eivät myöskään lupailisi mitään ”vähemmän kuin todellista”. En osaa tuomita ihmisiä, jotka halveksivat epärehellisiä poliitikkoja. He ovat kuin koreita fasaaneja, joiden pöytätavat ovat kanan luokkaa. Vaadimme johtajilta ja esimiesasemassa olevilta esimerkillisyyttä, ja niin pitääkin.
Samalla on totta, että jokainen saa mokata. Erehtyminen on inhimillistä. Erehtyminen on luonnollista.
Emme kuitenkaan voi käyttää tätä keppihevosena heikkoutemme oikeuttamiseksi. Latteudesta ei saa tulla turvakotiamme. Moni asia on ”inhimillistä” ja ”luonnollista”, kuten housuunsa paskominen. Mutta ihmisinä meidät on kutsuttu ylittämään itsemme. Tässä mielessä teemme joka päivä ”yliluonnollisia” tekoja. Paradoksaalisesti juuri yli-inhimilliset teot tekevät meistä ihmisen.
Eikö tunnukin hyvältä huomata, kun toinen puhuu totta? Ei ainoastaan silloin kun kysytään dramaattisesti ”Teitkö sinä sen?” vaan myös tavallisessa kanssakäymisessä, kuten ”Mitä teit viikonloppuna?” Ehkä jo tiesimme, mitä hän teki viikonloppuna. Silti tulemme onnelliseksi kun tarinaa ei (liikaa) väritetä.
Valehtelu on rumaa, sanotaan. Tämän vastapainoksi on sanottava: Rehellisyys on kaunista. Ehkä erityisesti juuri pienissä asioissa, sillä ne luovat ihmisen perusluonteen.
Valehtelemisen opas
Valkoiset valheet ovat näin usein destruktiivisempia kuin mustat valheet. Tästä huolimatta on tilanteita, jolloin pitää rajoittaa tietonsa, mielipiteidensä tai tunteidensa jakamista muille.
Scott Peck tarjoaa listan periaatteita, ikään kuin valehtelemisen muistilistan. Sitä seuraamalla voi välttää sekä valehtelemisen että tunteettomille ihmisille tyypillisen ”Olen tunteellinen, sanon asiat suoraan” -peitetarinan.
Tässä, lopuksi, johtajan valehtelemisen opas:
1. Älä koskaan valehtele.
2. Muista, että päätös olla jakamatta jotain, on aina potentiaalisesti valhe. Se pitää ottaa vakavasti.
3. Totuuden rajaaminen ei saa koskaan perustua itsekkäisiin syihin, kuten vallantahtoon, turhamaisuuteen (haluun näyttää hyvältä muiden silmissä) tai itsetutkiskelun ja kasvun haasteen välttämiseen.
4. Päinvastoin: totuuden rajaamisen täytyy perustua aina toisen osapuolen intresseihin eli sen, jolta totuus evätään.
5. Toisen intressien arvioiminen on aina vaikeaa, eikä sitä pidä yrittää ilman aitoa rakkauden henkeä.
6. Toisen intressien arvioimiseen kuuluu olennaisesti myös se, onko hän kykenevä hyödyntämään totuutta oman henkisen kasvun prosessissaan.
7. Meillä on tapana pikemmin aliarvioida kuin yliarvioida toisen kapasiteettia vastaanottaa totuus ja hyödyntää sitä henkisessä kasvussaan.
(The Road Less Travelled: A New Psychology of Love, Traditional Virtues and Spiritual Growth. London: Arrow Books, 1990, s. 64-65.)
Kiitos, Jason! Olipas jämäkkää kamaa – täyttä asiaa.
Luin pari vuotta sitten Josef Pieperin klassikkoteoksen ”Prudence”, jossa pohdittiin samoja teemoja. Se jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Huomasin toimineeni yllättävän usein tunteiden heittelemänä. Se taitaakin olla nykyihmisen suurimpia kiusauksia: panna ”fiilis” järjen ja harkinnan edelle. Sillä on kohtalokkaita seurauksia niin työelämässä kuin parisuhteissakin.
Totuuden ja todellisuuden välinen linkki on auttanut minua myös kasvamaan nöyryydessä. Kun korostamme tunnetilojamme ja omia tulkintojamme, olemme itse asiassa äärimmäisen itsekeskeisiä. Sen seurauksena yritämme saada todellisuuden näyttämään siltä, millaisen toivoisimme sen olevan. Viisaus sen sijaan johtaa meidät sopeuttamaan tunteemme ja tulkintamme todellisuuteen. Siinä todellisuudessa niillä on oma asemansa, jonka merkitys on varsin rajallinen.
Hieno kirjoitus!
Rehellisyys on tosiaan kaiken ihmisten välisen yhteistyön ehdoton kulmakivi. Viestittämällä valheellisesti voi kyllä saavuttaa lyhyen tähtäimen hyötyä, mutta laittaa alulle lähes väistämättä sellaisia prosesseja, jotka tuottavat pitkässä juoksussa ongelmia. Korttitalovertaus oli osuva – rehellisyys rakentaa tukevalle pohjalle tiili kerrallaan.
Totuudesta puhuttaessa on nähdäkseni kylläkin syytä huomioida, että totuus on ensi sijassa semanttinen käsite. Se on siis suhteellinen kielen käyttöön nähden. On siis olemassa monenlaisia tapoja puhua totuudellisesti, vieläpä niin, että kaksi totuudellista väittämää voi olla keskenään ristiriitaisia.
Valheellisuus ei siis ole suoranaisesti totuudenvastaisuutta, vaan tarkoitushakuista totuuden vääristelyä.
I enjoyed this.
I believe that ’truth without mercy is violence’ (Mami’s life, 1993) and violence has no place in truth. Truth can contain a severe mercy that, at face value, looks and even feels like violence, but yet is not the same at all.
As I was reading this, I was reminded of ’the truthful truth vs. the lying truth’. The lying truth was a saying the kids of my old neighborhood would say, if we were exaggerating terribly or telling half truths to look good. Truthful truth is static (staattinen?), permanent…lying truth is a verb, an action that demands a thought before the deed.
We need family members, friends, and leaders (political of proffesional) to be more constant and static in this fundamental area of being human.
Oskari: kiitos palautteestasi! Josef Pieperin Prudence on kyllä aivan loistava teos – klassikko, johon yritän palata aina uudelleen ja uudelleen. Pieperin käsialaa on myös syvällinen Temperantia. Näiden kahden hyveen – viisauden ja itsehillinnän – yhteispeli on kovaa kamaa työelämässä ja elämässä yleensäkin.
Lauri: sinä sen sanoit, valheellisesti voi saavuttaa lyhyen tähtäimen hyötyä. Joskus kysytään, onko oikein tekeminen helppoa vai vaikeaa? Minusta kysymys on väärin asetettu. Väärin tekeminen on helppoa lyhyellä tähtäimellä mutta vaikeaa (=vaikeuttaa elämää) pitkällä aikavälillä. Oikein tekeminen on taas (joskus) vaikeaa lyhyellä tähtäimellä mutta helppoa (=helpottaa elämää) pitkällä aikavälillä.
Sanoit, että totuus on suhteellista kielen käyttöön nähden. Osaatko antaa vaikka työelämästä jotain käytännön esimerkkejä, jossa tämä näkyisi?
Lori/Mami: thanks for recommending Scott Peck’s book to me. It took me years to finally read it, but better late than never! The saying ‘static truth’ sounds very much like virtue, which by definition means an aquired habit or permanent disposition.
Eräs blogimme lukija lähetti minulle sähköpostin, jossa oli seuraava tarina. Olen sensuroinut firman ja toimarin nimen.
Jason,
Totuuden kielellisestä suhteellisuudesta nopea hatusta vedetty esimerkki:
Sanotaan, että sinulla on työkaveri Pasi, jonka Powerpoint-kungfu on ilmiömäistä tasoa, mutta joka puhuu hiljaa ja mutisten. Nyt Risto, jolle presentaatiossa tärkeintä ovat huikeat diat, on sitä mieltä, että Pasi on loistava esiintyjä. Pena puolestaan arvostaa vain puheenlahjoja, ja hänelle Pasi on suorastaan pohjasakkaa. Näin lause ”Pasi on loistava esiintyjä” saa Ristolle ja Penalle vastakkaiset totuusarvot. Kumpainenkin lause on kuitenkin on tosi suhteessa siihen, mitä Pasi osaa, ja mitä Risto ja Pena arvostavat.
Esimerkki on hieman kömpelö, mutta toivottavasti valottaa edes hieman näkökulmaa.
(Sivumennen sanoen, semanttinen perspektivalismi, johon perustan kantani on aika mutkikas ja erittäin kiistelty filosofinen positio.)
En semanttiseen perspektivalismiin ole perehtynyt, mutta siltä osin kun sen selitit, niin vaikuttaisi siltä että totuus riippuu omasta mielipiteestä. Ja se on ihan passeli toteamus. Monet asiat ovat tällaisia.
Itse näen totuudellisuudessa oleelliseksi kolme asiaa:
– totuus
– motiivi sen viestimiseen
– tapani viestiä
Eli pelkkä totuus ei ole riitä tarkasteltaessa kommunikaation oikeutta/hyvyyttä. Oma mielipiteeni, semanttisesti kvalifioitu perspektiivinen totuuteni tms, voi olla viestin vastaanottajan mielipiteestä poikkeava, mutta ollessani hyveellisesti totuudellinen eli pyrkiessäni omaan sen viestin vastaanottajan kasvuun, ja muotoillessani viestini sen mukaisesti, ei mielipide-erosta ole niin suureksi konfliktin aiheeksi kuin voisi luulla.
Näin ollen merkittävin kysymys ei ehkä ole ”kuka on oikeassa?”, vaan ”kuinka voimme kasvaa hyväksyen eri mielipiteemme?”.
Jussi,
Mielenkiintoinen näkökulma. Olen johtopäätöksestäsi täysin samaa mieltä: kielen rikkaudesta johtuen ’totuus’ ja ’oikeassa oleminen’ ovat aina eräässä mielessä suhteellisia käsitteitä.
En kuitenkaan allekirjoita ajatusta totuudesta mielipiteenä. Ennemminkin näen asian niin, että asioilla on kyllä jokin tietty laita, ja tämän ilmaiseminen mahdollisimman selkokielisesti on totuudellisuutta. Ongelmana on, että saman asian voi ilmaista lukemattomin eri tavoin.
Otetaan esimerkkinä asemointi: jos lääkäri sanoo, että 80% hoidon saajista jää henkiin, melkein kaikki hyväksyvät sen. Jos hän sen sijaan sanoo, että 20% hoidon saajista kuolee, juuri kukaan ei suostu hoitoon. Tosiseikka on sama – ilmaisu eri. Kummassakin tapauksessa ilmaistaan kuitenkin totuus.
Mutkikkaammaksi kysymys muuttuu, kun puhutaan kokonaan erilaisista käsitejärjestelmistä. Tämä on tyypillistä esimerkiksi uskontojen välisessä keskustelussa, uskonnollisista ja ateistisista vastakkainasetteluista puhumattakaan. Sanat tarkoittavat eri tahoille niin valtavan erilaisia asioita, että yhden puolen totuudet ovat vastapuolelle lähes täyttä puuta heinää.
Esimerkki valaisee kenties tässäkin asiaa. Otetaan Joseph Jastrow’n kuulu ankka-jänis -kuva:
http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/4/45/Duck-Rabbit_illusion.jpg
Kuvan voi nähdä joko vasemmalle katsovana ankkana tai oikealle katsovana jäniksenä.
Kuvitellaan nyt kaksi kieltä: toisesta puuttuu ankan käsite, ja toisesta jäniksen. Ensimmäisessä kielessä lause ”kuva esittää jänistä” on tosi. Jälkimmäisessä taas ”kuva esittää ankkaa” on tosi. Kummassakin tapauksessa yhdessä kielessä esitetty lause on käsittämätön toiselle kielelle. (Kuvitellaan vertailun vuoksi vielä kolmas kieli, josta puuttuu molemmat käsitteet, mutta jossa kuva tulkitaan gugugu:n käsitteellä – meille gugugu ei tarkoita mitään, mutta kuvitteellisessa kielessä se tarkoittaa sitä, mitä kuva esittää.)
Kyse ei siis ole mielipiteestä, vaan kielen käytäntöjen ja vallitsevien tosiseikkojen suhteesta. Siksi totuus on tavallaan paradoksaalisesti yhtä aikaa suhteellista ja muuttumatonta.
Ajatuksia herättävää…
Mistä sen kirjan saa hankkia itselleen? Jokaisen pitäisi sen lukee
Kirjoja on kaksi. Alexandre Havardin teos Hyvejohtajuus (2009) löytyy edullisesti täältä: http://bit.ly/ZWIg6b. Scott Peckin klassikko The Road Less Travelled (1978) täältä: http://amzn.to/Y7Euct.
Kirjoja on kaksi. Alexandre Havardin teos Hyvejohtajuus (2009) löytyy edullisesti täältä: http://bit.ly/ZWIg6b. Scott Peckin klassikko The Road Less Travelled (1978) täältä: http://amzn.to/Y7Euct.
Tästä tähän päivään =)
Sekä totuudellisuus että totuus pohjautuvat sanaan tosi (vartalo tote*). Samaa alkuperää ovat.
Toisen intressien arvioiminen avoimuuden ajurina ei tosiaankaan ole kovin arvostavaa.
”Ihmisinä meidät on kutsuttu ylittämään itsemme.” Johtajan valehtelemisen opas — Hyvejohtajuus.fi http://t.co/kd4a7DE1jC