Maija-Riitta Ollila, Johtajan parempi elämä (Helsinki: WSOYpro, 2010). 289 sivua.
Hyvän elämän etsintä on muodissa, ja se näkyy myös johtamiskirjallisuudessa. Maija-Riitta Ollilan Johtajan parempi elämä (WSOYpro, 2010) osuu tähän saumaan. Tosin paikoitellen tuntuu siltä, että filosofikonsultin teos iskee ohi.
Johtajan parempi elämä ei edusta tyypillistä amerikkalaista johtamiskirjallisuutta. Se on pikemminkin filosofinen retki kuin käytännöllinen opaskirja. Siinä on teoksen vahvuus ja heikkous.
Hyvää kirjassa on se, ettei se tyydy pinnallisiin sloganeihin, vaan pyrkii pureutumaan aiheeseensa syvällisemmin. Ollila puhuu etiikasta sen klassisessa mielessä, joka toisinaan unohtuu nykymaailmassa. Etiikassa ei ole ensisijaisesti kyse säännöistä ja niiden perustelusta, vaan hyvän elämän etsimisestä. Kirja edustaa kantaa, jonka mukaan mikään ei ole niin käytännöllistä kuin etiikka.
Teoksen nimen taustalla on hauska oivallus. Ollilan omin sanoin:
”Kirjan nimi ei ole Johtajan hyvä elämä, koska ilmaisussa on jotakin staattista ja samalla hyvin vaativaa. ’Hyvä elämä’ vihjaa siihen, että hyviä elämiä on vain yhdenlaisia, ja kun ne kerran on saavutettu, ihminen jäätyy niille sijoilleen. Parempi elämä sisältää ajatuksen jatkuvasti, mutta vähittäisestä liikkeestä.”
Kirja muistuttaa tekijänsä kuvausta hyvän elämän tavoittelusta. Helppoja ratkaisuja ei tarjota, vaan useiden eri näkökulmien kautta pyritään edistymään kohti suurempaa ymmärrystä, joka kuitenkin jää aina epätäydelliseksi. Ollila harrastaa virkistävää ajatusten ja näkökulmien tuulettamista – tai suorastaan lennättämistä kuin leijaa tuulisäällä. Tekstissä vilahtelevat vuoroittain brittiläiset lakimiehet peruukkeineen, kymmenottelun filosofia ja psykologinen taloustiede.
Teoksesta on vaikea löytää selvää argumenttia tai punaista lankaa. Kyse on pikemminkin filosofisesta seikkailusta tai kirjallisesta aivoriihestä, eräänlaisesta tekijänsä ajatuspäiväkirjasta. Aihepiirien moninaisuuden vuoksi teoksesta on vaikea tehdä tiivistelmää, joten tyydyn muutamiin sekalaisiin havaintoihin.
Hyve-etiikka saa teoksessa paljon huomiota osakseen. Tekijä kirjoittaakin, että ”viime aikoina on tullut tavaksi kuvata johtajuutta hyveiden avulla” (s. 34). Ollila kritisoi kuitenkin yltiöyksinkertaisia malleja, jotka eivät tee oikeutta tosielämän moninaisuudelle. Tosin kritiikki tuntuu osittain olkinukkeargumentilta, eikä se tunnu pätevän tunnettuihin hyveteoreetikoihin.
Ollila pohtii oivaltavasti ryhmäajattelun ongelmia (s. 82-84). Aiheesta on ehkä suomalaisilla erityisesti opittavaa – ainakin mikäli pitää paikkansa, että olemme konformismin luvattu kansa. Kuten Timo Soini kuuluisasti letkautti: ”Suomessa saa olla mitä mieltä tahansa, paitsi eri mieltä.”
Teoksessa paneudutaan myös julkisiin moraalikohuihin (s. 155-169). Ollila arvostelee osuvan ironisesti tiedotusvälineiden kohukampanjoiden logiikkaa:
”Vanhatestamentillisen Aabrahamin aikoina ongelma oli vanhurskaitten puuttuminen: edes kymmentä vanhurskasta ei löytynyt suureenkaan tarpeeseen. Moraalisen ajojahdin aikana vanhurskaista on ylitarjontaa. Raamatullisessa terminologiassa pysyäksemme voisimme todeta, että heitä on perkeleellisen paljon. Virtuaalinen lynkkausjoukko kertyy vaatimaan rangaistusta moraalin rikkojalle. Syntyneen raivon tunnelmissa on vaikea pitää mielessä, että menossa on prosessi, jossa yhteisö etsii parempaa elämisen mallia. Paheksunnan kohdetta voi lähestyä tavoilla, jotka riisuvat tämän kaikista ihmisoikeuksista. Toisin sanoen: moraalia kohennetaan moraalittomin keinoin. Oikeuslaitos tarjoaa syytetylle suojan väkijoukon raivolta, mutta moraalin uhria ei pelasta mikään.”
Kirjan loppupuolella Ollila pohtii muun muassa karisman olemusta. Huomiota saa osakseen Harold Aldermanin paradigmaattisten yksilöjen teoria, joka korostaa hyveiden merkitystä. Ollilan analyysistä on tosin vaikea löytää selvää johtopäätöstä.
Siinä onkin teoksen heikkous, jonka vuoksi en voi estottomasti suositella Johtajan parempaa elämää. Ollila siteeraa itsevarmasti filosofian, käyttäytymistieteiden ja liiketaloustieteiden nimiä klassikoista uusimpiin. Usein on kuitenkin vaikea saada kiinni siitä, mitä hän todella haluaa sanoa. Väitteitä ei yleensä perustella, vaan ne esitetään ja siirrytään ylimielisesti eteenpäin. Lukijassa herää ajatuksia, mutta ei todellista keskustelua kirjoittajan kanssa.
Teos on täynnä hyviä pieniä ajatuksia, mutta kokonaisuutena se on aikamoinen sekametelisoppa, josta on vaikea löytää alkua ja loppua. Kutsu filosofiseen seikkailuun on tervetullut, mutta matkan aikana huomasin usein olevani epävarma siitä, mihin ollaan menossa. Joka matkaan lähtee, olkoon tästä varoituksesta tietoinen.
