Mitä on kutsumus? Omakohtainen kertomus erään kutsumuksen löytymisestä.
Huomasin kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaana, että osasin piirtää. Siis oikeasti osasin. Riipustukseni olivat poikkeuksellisen taidokkaita sen ikäiselle. En ollut harjoitellut: minulla oli lahja. Lempipiirustusaiheitani olivat alusta alkaen eläimet ja ritarit ja – hiukan vanhempana – kauniit naiset. Joskus nämä kolme teema yhdistyivät, kuten taulussa, jonka annoin kämppikselleni hänen 18-vuotispäivänään: aseistettu ja vähäpukuinen Amazon-soturi yhdessä kahden hänelle uskollisen terävähampaisen tiikerin kanssa. Olen allerginen psykologisoinnille, mutta teemat eivät liene mitenkään epätyypilliset tuon ikäiselle nuorukaiselle.
Suunnittelin monta vuotta taitelijan uraa. Pyrkisin Taidekorkeakouluun lukiosta päästyäni. Harkitsin myös arkkitehdin uraa, mutta luovuin siitä pian, sillä kymmenvuotinen tutkinto ei innostanut. Tämä ei estänyt minua suunnittelemasta tulevaisuuden ihannekotiani, johon kuului luonnollisesti kolme asuinkerrosta läpäisevä tropiikin värejä kuhiseva akvaario.
Jossakin vaiheessa kuitenkin luovuin taiteellisista pyrkimyksistäni, ainakin uran muodossa, kokonaan.
Pelkäsin, että taiteelliset intohimoni kuihtuisivat, jos sijoittaisin ne perustoimentulon arkisiin haasteisiin. Nautin piirtämisestä sen itsensä vuoksi – kämppikseni oli vain yksi monista, joka sai minulta lahjaksi yksilöllisen taulun. Ajatus tilaustöistä sen sijaan oli ahdistava. En muista koskaan piirtäneeni mitään maksusta.
Minua alkoi kiehtoa ajatus lakimiesurasta. Hyvä lakimies, ei ainoastaan taitava vaan oikeasti hyvä lakimies, oli verrattavissa jaloon ritariin, joka taisteli heikompien puolesta. Näin itseni pro bono -juristina ristiretkellä hyvän puolesta. Ajatus lakimiespestistä jossakin kasvottomassa suuryrityksestä sen sijaan viehätti yhtä paljon kuin ajatus prostituutiosta.
Paljon väärää kunnianhimoa ja lapsellisuuttakin, myönnän, mutta johtavin motiivini oli vilpitön. Näin ainakin uskon. (Omista motiiveistaan ei voi koskaan olla täysin varma. Tahratonta epäitsekkyyttä tuskin on olemassakaan – mutta ei myöskään puhdasta itsekkyyttä.) Aloittaessani asepalvelukseni Uudenmaan prikaatissa kesällä 1999 päällimmäisenä mielessäni, ammatin näkökulmasta, oli oikeustieteellisen tiedekunnan pääsykokeet.
Mutta lakimiestä minusta ei koskaan tullut. Miksi?
Erään viikonloppuloman aikana hyppäsin kotipysäkiltäni Espoon Matinkylässä bussiin numero 132, niin kuin niin monesti aiemmin. Olin menossa Helsingin keskustaan, mitä lie tekemään. Nojasin bussin ikkunaan ja katselin ohikulkevia, Länsiväylän suurkuluttajille niin tuttuja, kauniita merimaisemia. Mieleeni pulpahti kysymys, johon vastaaminen tulisi muuttamaan elämäni suunnan. Kysymys oli seuraava.
Jos vanhempani olisivat monimiljonäärejä ja lupaisivat minulle loppuelämäkseni ylelliseen elämään riittävän kannatuksen sillä ehdolla, että olisin jossakin – ihan missä vain – töissä, mikä tämä työ olisi?
Toisin sanoen:
Mitä työtä tekisin silkasta ilosta ja kiinnostuksesta, rahasta riippumatta?
Pyörittelin kysymystä mielessäni ja pohdin vastausta. Se valkeni minulle yllättävän nopeasti.
Olisin opettaja.
Uskonnon ja filosofian opettaja. Opiskeluni ja työni puolesta joutuisin – saisin – lukea kirjoja, joita lukisin intohimonani muutenkin, lopullinen työtoimenkuvani sisältäisi paljon ihmisläheistä kanssakäymistä työtovereiden ja opiskelijoiden kanssa ja paljon keskustelua elämän ihmeellisyydestä.
Selvä. Näin tekisin. Ymmärsin, että kuukausipalkkani kuihtuisi yhteen kolmannekseen, mutta sillä ei ollut suurta väliä. (Erään ystäväni isä, menestynyt liikemies, joka oli nähnyt minussa lahjakkuutta, sanoi kuultuaan opiskelevani opettajaksi: ”Ai. Haluat siis olla köyhä?”) Ennen kuin satakolmekakkonen saapui Kampin bussilaiturille, jota nykyään peittää ostoshel…paratiisi, olin päättänyt toteuttaa vastaukseni.
Otin vaihtoehdoistani selvää. Niitä oli kaksi: joko filosofian opiskelu humanistisessa tiedekunnassa tai opinnot teologisessa tiedekunnassa. Näistä valitsin jälkimmäisen periaatteella ”kaksi kärpästä yhdellä iskulla”. Armeijan jälkeen luin pääsykokeisiin, luin hyvin, ettei tarvitsisi kahdesti hakea, ja aloitin opintoni syksyllä 2001.
Tästä on yli kymmenen vuotta. En ole kertaakaan katunut päätöstäni. Työtoimenkuvani on sittemmin tarkentunut – tai pikemmin laajentunut, sillä mukaan on tullut uusia teemoja, kuten hyvejohtajuus ja väitöskirjatyö, mutta kutsumukseni punainen lanka, sen kestävä ydin, on säilynyt: pedagogiikka, sosiaalisuus, elämän ihmettely.
Aristoteleen sanotaan sanoneen, että kutsumuksesi on siellä, missä taitosi ja intohimosi kohtaavat maailman tarpeet. Ehkä tässä on jotakin ajatonta, sillä sen viisaus kaikuu esimerkiksi Jim Collinsin tutkimusryhmän kehittelemässä siilikonseptissa, tosin puettuna yritysmaailman jargoniin. Alexandre Havardin mukaan kutsumus on ”kokonaisvaltainen ohjenuora ja perusta, joka antaa elämälle ykseyden” (Hyvejohtajuus, s. 20). Jokaisella on ainutlaatuinen kutsumus tehdä jotakin tai olla jotakin.
Sen löytäminen onkin sitten toinen juttu. Olen tietoinen siitä, että kuulun niihin harvoihin onnekkaisiin, joiden ei tarvitse kipuilla kutsumuksensa kanssa. Millään en voi leuhkia, en edes sanoa, että löysin kutsumukseni, sillä se näytti löytäneen minut. Tiedän, että monet ovat ”levottomia, kunnes vastaavat myönteisesti kutsumukseensa” (s. 20).
Kysymyksestä, jota pyörittelin Länsiväylällä, ei varmastikaan ole kaikille hyötyä. Mutta tämä on vain toinen tapa sanoa, että siitä voi olla joillekin hyötyä.
Onko sinulla neuvoja kutsumuksen kanssa kipuilevalle? Miten itse löysit kutsumuksesi?
Olen samaa mieltä Aristoteleen sanoista. Olisi hienoa, että yhä useampi meistä työnteon sijasta toteuttaisi tarkoitustaan. Itselleni on ollut pitkään selvää miten tulisi missäkin elämäntilanteessa toimia. Tämän takia olen ottanut riskejä, mm. jättänyt opiskelut kesken siirtymällä yrittäjäksi. Sivusta tämä on saattanut näyttää suurelta riskiltä, mutta minusta se oli silloin oikea päätös ja samaa mieltä olen edelleenkin.
Jos kutsumus ei ole selvillä, niin neuvoisin kuuntelemaan itseään tarkemmin. Kutsumuksen kanssa kipuilevaa taas neuvoisin olemaan rohkea ja seuraamaan kutsumustaan. Alkuvaiheessa tämä toki voi vaatia sen, että tekee kahta hommaa päällekkäin. Tässä hyvä video asiaan liittyen: http://www.youtube.com/watch?v=EhqZ0RU95d4
Palkasta puhuttaessa vieläkin joidenkin mielestä enempi on parempi ja kova palkka statussymboli. Itselleni tärkeintä on se, että palkka on riittävän suuri. Kannustaisin muitakin miettimään, paljonko riittävä palkka omalla kohdalla on. Entä voisiko kuluja karsia tulojen lisäämisen sijaan? Useinhan käy niin, että työn aiheuttamaa stressiä lievittämään kuluu paljon rahaa, joka johtaa noidankehään. Uskon monen yllättyvän huomatessaan, kuinka pienellä rahamäärällä voi elää laadukasta elämää.
Itse arvostan todella paljon sitä, että voin hoitaa kutsumustani kotoa (vrt. etätyö). Työmatkattomuus omalla kohdallani johti myös siihen, etten tarvinnut enää autoa. Pelkästään tämä on iso kustannussäästö. Voin myös säädellä itse aikatauluni ja pitää vapaata halutessasi. Oleellista on juuri tietoisuus mahdollisuudesta lepäämiseen, josta seuraksena on usein se, että tuleekin tehtyä hommia perinteisen viiden päivän sijasta seitsemän. 🙂 Väitän myös olevani paljon tuottavampi, mitä olisi tuntitöissä.
Antti, kommenttisi oli loistavia ajatuksia täynnä. Tässä yksi: Entä voisiko kuluja karsia tulojen lisäämisen sijaan? Useinhan käy niin, että työn aiheuttamaa stressiä lievittämään kuluu paljon rahaa, joka johtaa noidankehään.
Pointtisi siitä, että unelman toteutuminen voi vaaita aluksi sitä, että joutuu tekemään ”kahta hommaa päällekkäin”, herättää tärkeän kysymyksen ”kutsumuksen” ja ”palkkatyön” suhteesta. Jätin sen tarkoituksella kirjoituksestani pois. Oletko pohtinut tätäkin?
Yksinkertaistaisin ajatusmallini seuraavasti:
Kutsumus + aikaa = osaamista = toimeentulo.
On siis vain ajan kysymys, milloin voi elättää itsensä seuraamalla kutsumustaan. Aluksi kannattaa siis palkkatyöajan jälkeen kehittää itseään. Vähitellen voi sitten pienentää palkkatyön osuutta esimerkiksi siirtymällä osa-aikaiseksi, samalla tienaten hieman kutsumuksestaan.
Asia on mielenkiintoinen, taidan itsekin kirjoittaa aiheesta. 🙂
Luettuani kirjoituksesi Kutsumuksesta, muistui mieleeni Tampereen YO:n psykologian laitoksen emeritus professorin Markku Ojasen Hyvinvoinnin käsikirja (Kirjapaja, 2009).
Kirjassaan Ojanen referoi lyhyesti tekemäänsä tutkimusta (2008, julkaisematon tutkimus), jossa tutkittiin suomalaisten suhtautumista työhön.
Suhtautumisessa työhön voidaan nähdä, että työn luonne vaikuttaa työhön sitoutumiseen ja sitoutuminen taas siihen, millaiseksi työnsä kokee. Työhön voidaan suhtautua monin eri tavoin:
– kutsumuksena, jolloin työ on itsessään tärkeätä ja arvokasta
– vahvuutena, jolloin halutaan tehdä hyvää työtä itsekunnioituksen vuoksi
– urana, jolloin työn avulla hankitaan arvostusta ja asemaa
– välineenä, jolloin työn avulla saa jokapäiväisen elantonsa
– taakkana, jolloin työ on rasittavaa ja stressaavaa
– riistona, jolloin työnteko hyödyttää muita, ei niinkään itseä
Tutkimuksessa edellä olevat vaihtoehdot näyttäytyvät suomalaisten kohdalla seuraavasti: vahvuutena 32%, kutsumuksena 22%, välineenä 19% Työn huonoja puolia kuvaavat vaihtoehdot saivat 11%:n osuuden.
Ojanen kirjoittaa: ”Kun työ on kutsumus, työtyytyväisyys ja työstä nauttiminen ovat myös kansainvälisten tutkimusten mukaan suurinta. Henkilöt, jotka kokevat työnsä kutsumuksena tekevät eniten työtä. He kokevat työnsä tärkeämmäksi kuin vapaa-ajan ja he ovat elämäänsä tyytyväisempiä kuin muut ryhmät. Heille on tyypillistä optimismi, elämänhallinta ja vastuullisuus.”
Sudenkuopaksi mielestäni etenkin kutsumustyötä tekevälle voi muodostua työn imu, koska protestanttiseen työn etiikan mukaan työ tulee tehdä hyvin, koska omatunto sitä vaatii. Jos antaa työssään periksi, on vastassa syyllisyys. Näistä syistä johtuen kutsumustyön tekijälle voi tulla sisäisiä ristiriitoja, kun kokee tunteen siitä, että mikään ei riitä. Kutsumustyössä erilaiset tunnetilat vaihtelevat kaikkein voimakkaimmin, jolloin kutsumustyön tekijällä ainakin pitkässä juoksussa myös kokemukset tarmokkuudesta ja uupumisesta, ilosta ja surusta ovat merkittävää oman mielen kokemuspääomaa.
Kiitos Jason kirjoituksestasi, joka motivoi miettimään ja toteuttamaan omaa kutsumusta.
Jätin 56-vuotiaana kiivaan työelämän konsulttina ja kouluttajana. Vaikka työni oli koko ajan haasteellista ja mielenkiintoista, ymmärsin, että rajansa kullakin. Tämä raja tarkoittaa työn määrää ja siihen käytettyä aikaa. Nyt olen kohta 8 vuotta toiminut edelleen konsulttina ja kouluttajana, mutta toteuttaen pääsääntöisesti työtäni vapaaehtoistyönä, ei enää yritysmaailmassa. Eipä taida olla liioittelua todeta, että nämä viimeiset vuodet ovat olleet laadukkaimpia vuosiani, ei rahallisesti, mutta kutsumustani ajatellen.
Miten Jason olet onnistunut oman kutsumuksesi mielenliikkeissä säilyttämään vireytesi?
Teuvo, kiitos todella, todella kiinnostavasta kommentistasi.
Itse asiassa se on niin kiinnostava, pitkälle mietitty ja keskusteleva, että se ansaitsisi ihan oman julkaisuslottinsa. Pienellä muokkauksellahan tuosta vääntyy vieraskynä?
Olen yhteydessä sähköpostitse.
Mattimyöhäinen osallistuu tähänkin teemaan : ) Näin syksyn alkaessa teema on varsin ajankohtainen monille. Teimme töissä (ei-kaupallisen) tutkimuksen, jossa selvisi, että n.2/3 suomalaisista työssäkäyvistä pohtii työnsä mielekkyyttä ja työmotivaation riittävyyttä vähintään kuukausittain (Suomalaiset 2011).
Nuo Markku Ojasen saamat luvut ovat siihen nähden iloisesti yllättävän korkeita! Peräti viidennes on siis kutsumustyössä! Ehkä työn mielekkyyden kyseenalaistamisessa on sittenkin kyse työolosuhteista, kulttuureista, heikosta johtamisesta ym. ongelmista enemmän kuin sisäisestä motivaation heikkoudesta.
Itse olen käynyt nuo portaat kaikki läpi: 15-vuotiaana tein kesätyötä lapsenvahtina, koska isä pakotti. Se oli aivan hirveää. Sen tonnin jonka tienasin, käytin suoraan kompensoidakseni vankilaa.
Taakka- ja välinevaihe seurasivat opiskeluaikana: oli jälleen ”pakko” tehdä työtä, jotta voisi maksaa opiskelijakämpän vuokran ja syödä muutakin kuin Porthanian eväitä ja pikanuudeleita. Välineeksi työ kohosi, kun sen avulla pääsi matkustamaan ja harrastamaan. Itse työn sisällöllä ei juuri ollut merkitystä ja pohdin esim. palomiehen tai vahtimestarin uraa – palkka juoksee ja työajan voisi enimmäkseen käyttää vaikka kuntoiluun, lukemiseen ja kirjoittamiseen!
Opintoihin lähdin kahden tavoitteen strategialla: 19-vuotiaana halusin psykologiksi. Mutta työ olisi rankkaa ja siitä maksettiin huonosti. Jos on erinomainen koulussa, on tapana pyrkiä korkeimmalle tasolle, jolle pääsee. Eli oikikseen. Arvostusta ja asemaa siis, luonnollisesti!
Mutta jo silloin tunsin, että se on vain välivaihe ja päätin, että viimeistään kun täytän 40 vuotta, aloitan ”uran” jälkeen kutsumusuran, joka on ”Norman Vincent Pealen oppipoika”. Hänen kirjansa ja Positive Thinkers Club koskettivat minua erityisellä tavalla lukioaikana. Edelleen Pealen kirjat ovat Ihmeiden Oppikirjan vieressä kunniapaikalla kirjahyllyssäni. Ja erikoisella tavalla taisin toteuttaa tätä kutsumustyötä jo opiskeluaikana, nimittäin lähetin ansaitsemistani roposista kirjekuoressa säännöllisesti Amerikkaan Pealen yhdistykselle rahaa, kymmenyksiä.
Niin kuitenkin kävi, että jollen olisi käynyt läpi tuota koko portaikkoa, en voisi tehdä tätä työtä nyt (olen siis 40+ : ), vaan selittelisin naiveja, tiedollisia ohjeita harvoille kuulijoille ja tuskin kenellekään, joka kävi sen oikiksensa loppuun. Kokemus ”kadotuksesta” puhuu tänään ja kiitän siitä!
Samalla toivon, että tyttäreni löytäisi aikanaan suoraan tiensä kutsumusammattiin – vai onkohan se mahdollista lainkaan? Voiko kutsumuksen tunnistaa kutsumukseksi, jollei käy läpi jonkinlaista kiirastulta, vaihtoehtojen puntarointia, tai peräti kokeilua? Ehkä. Moni mies on suudellut vain naisia ja tietää silti haluavansa palavasti suudella nimenomaan naisia, vaikkei ole koskaan kokeillut suudella miestä!
Hienoa kuulla elämäntarina, jossa oma suhtautuminen työhön jalostuu vuosien mittaan. Muutos ei aina ole parempaan. Toiset aloittavat läheltä sydäntä mutta ajautuvat lopulta tekemään vääriä asioita tai asioita väärin.
MTV3:n nettisivuilla oli hiljattain todella mielenkiintoinen artikkeli saattohoitajasta, joka kertoi mitä elämänvalintoja potilaat katuivat. Suosittelen, jos et ole lukenut.
http://www.mtv3.fi/helmi/kuudesaisti/artikkeli.shtml/2011/08/1377836/saattohoitaja-kertoo-naita-elamanvalintoja-potilaat-katuvat
Olet varmasti oikeassa siinä, että työn mielekkyyden kyseenalaistaminen palautuu ehkä useammin työolosuhteisiin ja heikkoon johtamiseen kuin vain sisäisen motivaation puutteeseen. Paljonkohan huono johtaminen maksaa yhteiskunnalle vuosittain? Enkä nyt puhu etupäässä edes rahasta.
Norman Vincent Peale. Hävettää myöntää, mutta minulle entuudestaan tuntematon kaveri. Täytyypi siis tehdä parannus ja tutustua hänen tuotantoonsa.
Kiitos isa omien kokemustesi reflektiivisistä hedelmistä.
Ajattelen puoleltani, että ainakaan mikään sellainen työ, joka oikeasti haastaa laittamaan peliin omat tiedot ja taidot, koko persoonan ei ala luontumaan ilman ”kiirastulta”. Mikään muodollinen koulutus, ei edes mikään kutsumustietoisuus anna tässä mielessä oikotietä onneen. On helppo haihatella kaikenlaista niin kauan, kun asioista puuttuu käytännön kokemus. Vasta eletty elämä testaa myös kutsumuksen, sillä kutsumustietoisuuden vahvistuminen on merkittävällä tavalla kokemukselisen oppimisen tulosta. Ps 25:12 mielestäni vahvistaa edellä manittua.
Rohkenenpa jakaa työtä kutsumuksena oppimisen näkökumasta tarkastellen erään voimakkaasti mieleeni painuneen kokemukseni myötä konsulttiuraltani.
Vuonna 1987 alkoi telelaki vapautumaan Suomessa. Näin murtui samalla silloisten puhelinlaitosten maantieteelliset monopoliasemat ja tilalle tuli todellista kilpailua. Niinpä sain konsulttina toimeksiannon pitää eräässä hyvin tuntemassani puhelinyhtiössä asian tiimoilta valmennustilaisuuksia yhtiön asentajille. Sovittuani yhtiön tj:n kanssa, että hän tulee avaamaan tilaisuuden, tapahtui seuraavaa:
Puhelinyhtiön tj saapui sovittuun valmennustilaisuuteen noin 15 minuuttia myöhässä. Avauspuheenvuorossaan tj valitti kiireisyyttään, mutta ehti kuitenkin todeta: ”Ottakaa sitten miehet kaikki irti tästä konsultista, sillä tämä koulutus ei ole ilmaista puuhaa. Tämä maksaa talolle todella paljon.” Tämän sanottuaan tj poistui nopeasti paikalta.
Sitten eräs asentajista totesi kaikkien kuullen: ”Antaa tulla, kyllä me kaksi päivää kestämme kuunnella yhtä konsulttia. Me ollaan vain piuhanvetäjiä”. Muistan hyvin, kuinka vaikeaa oli löytää tuossa tilanteessa mitään fiksua sanottavaa. Menin fläppitaulun luokse ja kirjoitin taululle sanat ”vain piuhanvetäjä”. Kerroin, että en ole vetänyt piuhaa päivääkään, mutta minua kiinnostaisi tietää, mitä nämä kirjoittamani kaksi sanaa tarkoittavat.” Omat avaussanansa lausunut asentaja ja talon pääluottamusmies hermostui ja antoi tulla: ”Voit häipyä välittömästi tuosta ovesta ulos, jos sinulla ei ole muuta sanottavaa”, Vastasin: ”Itse juuri lupasit, että kestätte minua täällä jopa kaksi päivää, ja nyt olet heti heittämässä ulos.” Kun kukaan asentajista ei ollut halukas kertomaan, mitä sanat ”vain piuhanvetäjä” tarkoittavat, päätin kertoa asentajille tarinan kaupungin suuresta vanhainkodista: “Tiedän, että kaupunkinne vanhainkodissa on suuri joukko dementoituneita, Alzheimerin tautiin sairastuneita vanhuksia, joista monet eivät enää kykene juuri minkäänlaiseen järkevään sosiaaliseen kanssakäymiseen. Kun ruoka tuodaan vaikeasti dementoituneelle vanhukselle, niin hän saattaa vielä reagoida ruuan hajuun. Mutta mitä voikaan tapahtua, kun hoitaja laittaa vanhuksen korvalle puhelimen! Hetkessä vanhuksen ilme muuttuu aurinkoiseksi. Hän kuulee puhelimesta puolisonsa tai lapsensa äänen. Vanhus ei vastaa välttämättä puhelimeen ymmärrettäviä lauseita, mutta kasvonilmeet kertovat paljon. Tiedän, että ihmisten välinen tunnetason viestintä välittyy vahvasti äänenvärien ja sävyjen kautta. En ole kuitenkaan tekniikan ihmelapsi ja siksi minua kiinnostaa, miten tällaista voi puhelimen avulla tapahtua jopa syvästi dementoituneelle vanhukselle?”
Äkkiä huomasin, kuinka kahden asentajan silmälasien alta alkoivat kyyneleet valua. Toinen asentajista ei voinut olla hiljaa: ”Lopeta, minun äitini on siellä.” En suostunut, vaan jatkoin vastausten odottamista. Kun mitään vastauksia ei tullut, jatkoin: ”Voitteko kertoa edes joitakin sellaisia ammatteja, joista voi oikeasti olla ylpeämpi kuin siitä, mitä te teette? Olen valmis kirjoittamaan tähän fläpille kaikki ne ammatit.” Mitään kirjoitettavaa ei tullut. Viimein vedin paksulla punaisella tussilla viivan vain-sanan yli todeten: ”Tämän jälkeen näiden kahden päivän aikana yksikään läsnäolevista ei saa sanoa tätä ”kirosanaa” itsestään eikä työkavereistaan.
Ennenkuin voi oikeasti oivaltaa työnsä kutsumuksena, joka kantaa vaikeinakin hetkinä, on tärkeää oppia näkemän oma työnsä riittävän monipuolisesti, syvästi ja laajasti! Vain ymmärtämällä niitä merkityksiä, joita omaan työhön liittyy, ihminen pääsee nauttimaan tekemästään työstä ja sen mielekkyydestä.
Emme Isa tunne toisiamme ja siksi haluaisin kysyä sinulta: ”Mitä arvokkaita merkityksiä sinä löydät omasta nykyisestä työstäsi? Haluan vielä todeta, että kaikki rehellinen työ on arvokasta ei vain itselle, vaan myös niille ihmisille, joita työlläni saan palvella.
Ystävyydellä
Teuvo (Teve) T.
Teuvo, niin totta! Tuo puhelinasentajaesimerkki oli kerrassaan upea kuvaus taidokkaasta valmennustyöstä! Ihmisiä voi herättää etsimään kutsumustaan ja jopa siis tarjoilla sitä : ) Jotkut kokevat, että mikään ei oikein huvita ja etsivät jotain helpompaa, mukavampaa, ideaalisia ulkoisia olosuhteita, vaikka ongelma on sisäpuolella.
Tuli mieleen eräs huippujohtaja, jonka olen tuntenut pitkään. Hän vaihtoi työtä isolle teleoperaattorille. Mietin miten kukaan voi pitää mielekkäänä työnä teleoperaattoribisnestä, mutta kun tapasin hänet, hän puhui täynnä intoa ja paloa siitä, että hän on itse asiassa ekologisuuden ja perhearvojen edistäjä – etäpalaverit lentämisen ja autoilun sijaan säästävät luontoa ja antavat lisää aikaa perheille olla yhdessä!
Enpä tätä kulmaa ollut ajatellut, mutta sytyin itsekin siitä. Nykyinen työni on yritysjohtajien valmentamista henkisen kasvun, ennen kaikkea luonteen jalostamisen, siis hyveiden tiellä ja johtajina sekä toisaalta ihmisten motiivien ja asenteiden tutkimista. Koen sen äärettömän tärkeäksi työksi, sillä ymmärrys itsestä ja kanssaihmisestä johdattaa jatkuvasti kohti suurempaa viisautta ja se taas kohti parempaa maailmaa. Ehkä myöhemmin myös nuorten keskuudessa.
Eli kun heittelen siemeniä, joita olen elämän varrella monilta viljelmiltä eli kokemuksista ja hyviltä opettajilta keräillyt ja jotkut niistä itävät, olen todella kiitollinen ja valmis tekemään tätä puutarhurin työtä kunnes joskus vanhainkodissa ehkä sekavien juttujen höpöttäminen kielletään : )
Oivallusten täyteistä syksyä toivottaa Isa
Kiitos ”puutarhurille” kommenteistasi
Eiks puutarhurin työ ole sitä, että istuttaa, kastelee, kitkee, lannoittaa ja odottaa satoa. Vuodesta toiseen toistuu tämä sama kuvio. Revi siitä mielekyyttä ja merkityksiä itsellesi.
Hyvä psykiatriystäväni totesi vuosia sitten eräässä yhteisessä koulutustilaisuudessa läsnä oleville johtajille: ”Se, mitä sinä olet, ratkaisee sen, mitä muut saavat olla”. En ole päässyt tuosta lauseesta irti sen jälkeen. Kuinka paljon ihminen omalla rajallisuudellaan rajoittaakaan ei vain omaa elämäänsä, vaan vaikutuspiirissään toimivien ihmisten elämää.
Tarvitsemme edelleen kipeästi hyviä ihmismielen ”puutarhureita”, sillä muutoin rikkaruohot tukahduttavat hyveiden kasvun.
Kärsivällisyyttä ja menestystä Isa puutarhurin työhösi.
Teve
Oman kutsumuksen pohtiminen kannattaa… missä tahansa elämänvaiheessa.
Oman elämäni polussa on enemmän kuin muutama yhteneväisyys Jasonin tarinaan. Itse en ole kuitenkaan hetkeäkään joutunut pohtimaan mitä tulen isona tekemään. Sen verran varhain tunnistin kutsumukseni. Jollen nykyisin tekisi työssäni mitä teen, joutuisin luultavasti tekemään tuplasti töitä jotta voisin harrastaa samoja asioita joita nykyisin teen työkseni.
Niinpä arvioisin, että edetäkseen kutsumuksensa suuntaan on pyrittävä tekemään harrastuksestaan työ. (Yhteiskunta tuskin toimisi jos kaikki tekisivät työkseen vain harrastustaan.)
Taisi Matti sinullakin olla artistin vikaa?
Erottelusi kutsumuksen, työn (ammatin) ja harrastuksen välillä on tosi hyvä. Kutsumus on siellä, missä omat intohimot ja taidot kohtaavat maailman tarpeet. Harrastus on sitä, mitä tykkää tehdä – ihan sama, onko siinä hyvä tai hyödyttääkö se ketään. Työ on se, mistä saa elantonsa. Näiden välille vodaan kuvitella erilaisia yhdistelmiä.
Esimerkiksi: Kutsumus, työ ja harrastus yhdistyvät. Onko tämä ihannetilanne?
Toinen esimerkki: Kutsumus ja työ ovat erillään. Kuten sanoit, on vaikea kuvitella, että yhteiskunta voisi toimia, jos kaikki vaan tekisivät sitä mistä tykkäävät eivätkä mitään muuta. On paljon ihmisiä, jotka tekevät palkkatyötä paikassa X, jotta voivat toteuttaa kutsumustaan paikassa Y. Jos kutsumuksesta saa palkkatyön, hyvä niin, mutta aina tämä ei mahdollista.
Kiitos hienosta tekstitä. Olen miettinyt tätä kutsumusteemaa noin puolet elämästäni, luennoinut, valmentanut, kirjoittanut siitä artikkeleja ja yhden loppuunmyydyn kirjankin (Luova kutsumus). Olen päätynyt siihen, että elämä on parhaimmillaan kutsumuksen etsimistä, löytämistä ja tarkentamista. Elämä tuppaa vetämään meitä sivuraiteelle. Alamme serurata muiden unelmia. Kutsumuksen timantti alkaa peittyä pöly- ja rasvakerrosten alle. – Ammatillinen kutsumukseni syntyi lukiossa jonkinlaisena ahaa-elämyksenä. Yrittäjäksi ryhtyminen oli sekin pitkän kutsumusprosessin tulos, johon kuului jatkuva refelktio, päiväkirjojen kirjoittaminen ja itsensä kuuntelu. Entä mistä tiedän löytäneeni kutsumukseni. Ainakin siitä, että löytöni tuottaa minulle jatkuvaa iloa.
Valitettavasti kaikki eivät voi nähdä työtään kutsumuksena. Martti Lutherin ajatus, että kaikki työ on lähimmäisen ja näin viime kädessä Jumalan palvelemista, on kuitenkin kannustava kaikissa tehtävissä. Itse kuulun niihin etuoikeutettuihin, jotka ovat työssään voineet toteuttaa kutsumustaan. Työ on ollut samalla harrastus, joka jatkuu nyt luontevasti eläkkeelle jäätyänikin.
Niinpä. Kun joutuu tekemään työtä, joka ei mitenkään vastaa omaa unelmaa eikä siitä saa revittyä esiin isompaa kuvaa, niin se on siinä vaiheessa hyväksyttävä. Kutsumusta on tietenkin on siinä, että lapset on ruokittava ja asuntovelka maksettava. Mutta se ei muuta sitä, että itse työstä ei löydä kipinää.
Voi olla, että etsimme kutsumusta yksipuolisesti vain palkkatyöstä. Yhtä hyvin omaa timanttiaan voi ja kannattaakin etsiä elämän kokonaisuudesta. Mikä antaa juuri nyt minulle parhaiten tarkoituksen kokemuksen? Tai jollen tunnista mitään, voin ajatella eläväni juuri nyt tätä vaihetta, mutta käännän katseeni elämäni seuraavaan vaiheeseen. Kysymyksesi on iso ja monille täysin todellinen.
Kutsumustehtävässäkään ei tietenkään kaikki ole kutsumusta. On työvaiheita, jotka ovat pakkopullaa. Kutsumustietoiseen elämään kuuluu harmaus ja vastoinkäymisetkin.
Kutsumus on hyvä juttu. Istsellänikin sellainen on. Sen mukaan ojentautuminen mahdollistaa keskittymisen johonkin ja tekee ajan myötä vahvaksi. Se auttaa rajaamaan ja laatimaan asioille tärkeysjärjestyksen. Samalla se vastaa kysymykseen, mitä varten minä olen olemassa. Kutsumusta kannattaa etsiä kunnes löytää.
Kiitos Tapio ajatuksistasi. Teema tuntuu olevan ajankohtainen lähes kaikissa elämän vaiheissa… tämä mainitsemasi etsiminen, löytäminen ja tarkentaminen 🙂
Olen tullut siihen tulokseen henkilokohtaisesti etta kysymykset:Olenko oikeassa tyossa? Olenko onnellinen? eivat ole oleellisia vaan; Olenko tanaan tyollani tehnyt muita onnelliseksi?Olenko auttamassa muita tyollani?
Kiitos palautteestasi, @[1053611129:2048:Tapio]. Erityiskiitos omista ajatuksistasi kutsumukseen liittyen. En tiennyt, että olit kirjoittanut siitä kirjan. Mutta se kyllä näkyy – kertakaikkiaan hyviä pointteja. Voisin mainita useamman, mutta tässä kaksi ajatustasi, joista voi olla usealle meille paljon apua:
”Olen päätynyt siihen, että elämä on parhaimmillaan kutsumuksen etsimistä, löytämistä ja tarkentamista.”
”Voi olla, että etsimme kutsumusta yksipuolisesti vain palkkatyöstä.”
Myös Helina Pakolan huomio on tärkeä.
Jos joskus koet, Tapio, että sinulla voisi olla jotakin uutta sanottavaa kutsumuksesta, olethan yhteydessä. Julkaisisimme siitä mielellämme vieraskynän.
Tosi hyvä keskustelu kommentteineen!. Pohdin vähän itsekin. Teema, jota jokainen pohtii elämässään eri tasoilla ja eri vaiheissa läpi elämän. ”Kutsumusjärjestelmä” on ollut suurta viisautta Luojalta: kiinnostuksen ja ilon kautta ihmiset palvelisivat toisiaan. Yhteys itseemme, toisiimme ja Luojaamme on kuitenkin siinä määrin mennyt rikki, että järjestelmä käyttäjineen ei toimikaan enää optimaalisesti.
Aristoteleen ajatuksessa (mielestäni hieno kuvaus) kutsumuksesta painottuvat: intohimo, osaaminen ja tarve. Mielellämme otamme nuo kaksi ensimmäistä ja tarve jätetään syrjemmälle tai sen painoarvo ainakin on pienemoi kuin oma intohimomme. MIksi ei ole ”muodissa” luopua, vapaaehtoisesti ja aikuismaisesti valittuna, omasta intohimosttaan toisten hyväksi – ja luultavasti lopulta kuitenkin löytää iloa ja kutsumusta myös sen kautta.
”Pelkäsin, että taiteelliset intohimoni kuihtuisivat, jos sijoittaisin ne perustoimentulon arkisiin haasteisiin. ” This book talks about this very point! (http://www.amazon.com/Ignore-Everybody-Other-Keys-Creativity/dp/159184259X)
”Aristoteleen sanotaan sanoneen, että kutsumuksesi on siellä, missä taitosi ja intohimosi kohtaavat maailman tarpeet.” The trick here is gathering enough money to survive while doing that! Sometimes your profession supports your calling. Of course – there is the global calling of going to the ends of the earth (or your back yard)…making disciples, etc… This transcends all specific callings; making said profession your calling.
I have also found that, as ”WorkWise” suggests as a good thing, this is a question I continually ask myself.
Thank you Jason for this article. I am personally benefitted by your choice.
(PS. When we were talking about you visiting, Guy (or maybe it was John) asked, ”Was Jason the one who drew really well?”
I apologize to my non-bilingual friends. (Finnish and English)
@[758644166:2048:Beth], I am really glad for your comment. What a gift to know two languages like you do! If I were a friend of yours who doesn’t understand Finnish, I would be very proud of you – and bit jealous. I know many foreigners in Finland who’ve lived here longer than you did (and it’s been 20 years since you set foot in this country!) and have not made the same effort.
Thanks for pointing out that book to me. I had not heard of it before. @[1053611129:2048:Tapio Aaltonen], have you? Beth, Tapio has written a book on ”vocation” in Finnish, hence my question.
As for your point about the relationship of one’s vocation and (paid) profession, I recommend reading through the comment thread begun by Tapio. Also @[1381020957:2048:Matti Finnilä] touched upon that question in his comment.
PS. So glad Guy (or John) remembered me for that. How sad is it that I haven’t drawn anything since 2005? Thanks again for commenting, and please do so again!
Oh, and Antti Hoppania, in his comments before we switched to Facebook-commenting, has lost of practical advice too.
@[639671071:2048:Jason] – I haven’t played trombone for, well, ummmmm…. 10 years or so. It is sad, but some things fall by the wayside for other things (hopefully more important / fulfilling) 🙂
ihanaa …..