Ensimmäinen nopeasti hankittu rippipuku roikkuu päällä liian väljänä, toinen ylioppilaspuku kiristää sieltä jos täältä. Niin hyveetkin. On syytä käydä vähintään oman pääkopan sisällä hyveräätälillä valitsemassa se parhaiten istuva hyve tämänhetkiseen elämän juhlaan.
Ensimmäinen rippipukuni, hyve, josta inspiroiduin tietoisesti, oli 90-luvulla rohkeus. Se oli jo silloin muodissa. Kävin amerikkalaisten menestysvalmentajien ja Jari Sarasvuon kursseja ja luin kirjoja, joissa osallistujia rohkaistiin olemaan rohkeita, haastamaan rohkeasti itsensä rikkomaan rajoja.
Innostuin olemaan entistäkin rohkeampi, olin nimittäin jo entuudestaan rohkea. Minulle on siunaantunut rohkea luonne, temperamentti jo syntyessäni. Niinpä sain paljon mielihyvää siitä, että harjoitin ja peräänkuulutin entistä uljaammin ja äänekkäämmin tätä yritysmaailmassa erityisen arvostettua piirrettä, jota minulla sattumoisin oli jo tarpeeksi – itse asiassa paikoin liikaa, kuten myöhemmin opin. Rohkeus oli se löysä puku: helppo vetäistä päälle, mutta ei tuonut esiin minusta parhainta.
Muoti alkoi hiukan muuttua ja rohkeus, kuin punainen olkatoppauksin varustettu nahkajakku, ei ollutkaan enää yhtä trendikäs kuin ennen. Muotiin alkoi nousta vihreä, pehmeän silkkinen rakkaus. Siitä puhuivat Esa Saarisen lisäksi jo iso joukko yritysvalmentajia. Se oli jotain, jota ei toden totta löytynyt vaatevarastostani, luonteestani. Olen itsenäinen aikaansaaja, en huolta pitävä kuuntelija. Mutta koska olin rohkea, halusin luonnollisesti panostaa juuri tämän hyveen kehittämiseen, siinähän olisi varmasti riittävästi haastetta! Rakkauden puvussa on syytä kävellä rauhallisesti, etteivät pieteetillä käsin ommellut hennot saumat ratkea.
Opettelin pienenpienin askelin kuuntelemaan muita, tunnistamaan ja harjoittamaan empatiaa, ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja heidän motiivejaan, välittämään. Antamaan, saamisen sijaan. Se oli ja on edelleen rankkaa, äärettömän vaikeaa, välistä lähes mahdotonta. Rakkauden hyveen opettelu ja harjoittaminen on samalla aina palkitsevaa ja kuitenkin paikoin jopa epätoivoista, minä ainakaan en voi tulla siinä mestariksi. En syntynyt sairaanhoitajaksi. Joudun yhä muistelemaan aivan perusasioita jatkuvasti. Nostinkin tietoisesti elämäni tärkeimmäksi merkitykseksi rakastamisen. Vedin vihreän, tiukasti istuvan puvun päälleni joka päivä.
Elämä eteni koskettavana, hentona, syvällisenä ja merkityksellisenä, kunnes hyveräätäli Elämä seuraavien vuosien aikana heitti selkeän yliannostuksen tämän hyveen harjoittelua suoraan suoneen. Tuin kahta läheistä ihmistä heidän elämänsä kriiseissä. Tiesin, että apua, tukeani ja aikaani antamalla voin auttaa, helpottaa heidän elämäänsä, pehmentää kriisejä, vaikken voinut niitä ratkaista.
Ensimmäiset vuodet menivätkin rakastamisen euforiassa. Minulla ja elämälläni on todella merkitystä, sillä voin auttaa! Sen sijaan että olisin etsinyt, mistä voisin saada rakkautta, keskityin antamaan sitä niin hyvin kuin pystyin. Rakkaus on tekoja, ei tunne. Minä tein tekoja niin hyvin kuin pystyin.
Rakkauden vihreä puku kuitenkin kiristi ja hiosti jatkuvasti. Välistä toivoin, että tämä juhla jo loppuisi. Vuosien kuluessa elämäni alkoi muodostua päivänsäde ja menninkäinen –tarinaksi. Tunsin itseni päivänsäteeksi, joka päivittäin riensi menninkäisen luolaan, häikäisi peikkokullan silmät liialla reippaudellaan ja itse kärsi pimeydestä.
Rakastaminen alkoi käydä todella työstä, rakastin kädet rakoilla. Aloin epäillä, että vihreä ei sittenkään ole minun värini. Tämän metsänvihreän jakun kaulus puristi kaulaani, puku hiosti ja kutitti. Rakkauden harjoittelun yliannostus herätti ärtymystä ja vihaa, jota purin iltaisin nyrkkeilysäkkiin, jotta jaksaisin taas aamulla rakastaa.
Eräänä päivänä sain sähköpostia. Juha Olavinen oli nähnyt minut televisiossa ja kutsui perustettavalle Klubille, jossa oli tarkoitus harjoittaa filosofiaa. Jälleen rohkea perusluonteeni päätti heittäytyä kokeilemaan tätä ovea, vaikka filosofiassa olin Maalaisjärjen Yliopiston dropout. Filosofia oli opiskeluaikana liian pitkäveteistä ja abstraktia, joten tyydyin pakolliseen oppimäärään.
Klubilla ymmärsin heti, kuinka äärettömän vähän ymmärrän pukeutumisesta ja räätälin työstä, hyveiden suhteesta ihmisluontoon, erilaisiin vartaloihin, erilaisiin sieluihin. Olin seuraillut pintamuotia löytämättä omaa tyyliäni. Ja ymmärsin, kuinka viisastumalla vähän, ymmärtämällä edes hiukan enemmän, osaisin myös rakastaa paremmin, mukavammin. Löytäisin myös sellaista rohkeutta, jota ei selkäytimestä vetäistä; esimerkiksi rohkeutta olla antamatta, vaan ottaa, ja rohkeutta jättää leikki kesken.
Tämä peiliin katsominen oli tuskallinen ja puhdistava havainto. Vihreä pukuni näytti todella nukkavierulta verrattuna vierustoverini hillityn tyylikkäisiin vetimiin, jollaisia en ollut koskaan aiemmin huomannut olevan olemassa. Rakastuin sinä iltana filosofiaan, viisauden etsintään, investoin rohkeasti ja elämää janoten uuteen, yllättävän hyvin istuvaan pukuun ja lähetin hakemuksen räätälikouluun. Sillä tiellä olen yhä, mestariksi on kuitenkin sitä enemmän matkaa, mitä enemmän harjoittelen ja opiskelen.
Kun taas pian juoksen arki-iltana töiden jälkeen vastatuuleen Bulevardia pitkin Klubille, viisauden pukuni ei kiristä mistään. Kun pääsen perille, se on siisti. Vesisateen jälkeenkin se istuu mainiosti. Juoksen Bulevardia pitkin puhtaasta innosta sukeltaa viisastumisen lampeen virkistymään. Viisauden rakastaminen, klassinen tai moderni malli, on aina muodissa, sopii juhlaan kuin juhlaan ja on siksi vaatekaapissani joka aamu odottamassa.
Isona haluan räätäliksi, jotta joku muukin löytää juuri itselleen sopivan puvun. Jollekulle se on juuri se vihreä, josta minä luovuin, tai se rohkean punainen. Toiselle juuri nykyinen puku on lähes oikea, mutta räätäliä tarvittaisiin saumojen säätöön.
Tärkeintä on katsoa peiliin avoimin, uteliaan tutkiskelevin mielin. Mitä väriä ja mallia en ole koskaan kokeillut? Mille hyveelle minä eniten omistaudun? Mitä siitä seuraa? Liian suuri ja liian vanha vaatevarasto joutavat kirpputorille, joten tee viisas ja rohkea inventaario!
Todella mielenkiintoinen tarina! Kiitos, Isa!
Lukijoille vinkiksi: Amelie Liehrmannin vieraskynä hyveiden tilanneriippuvuudesta, jossa pohditaan kuinka konteksti, ihminen ja hyveet vaikuttavat toisiinsa.
Kirjassaan Hyvejohtajuus Alexandre Havard tekee omasta mielestään tärkeän erottelun luonteen (character) ja temperamentin (temperament) välille.
Temperamentti on jotakin myötäsyntyistä, synnynnäisten ominaisuuksien summa. Luonne taas on oman harjoituksen tulos, hyveiden ja paheiden summa.
Temperamenttia ei voi vaihtaa kuin sukkia, mutta työstäessään luonnettaan johtaja voi jossain määrin hioa temperamenttinsa terävimpiä piikkejä. Luonne ikään kuin painaa leimansa temperamenttiin.
Mitä ajattelet tästä erottelusta?
Loistokuvaus, Jason, tuo terävimpien piikkien hiominen – juuri näin on, uskon! Aktiivinen ja rohkea temperamentti voi tarkoittaa hyperaktiivista ja levotonta johtajaa, joka ei osaa pysähtyä ja kuunnella, joka räväyttää jotain uutta joka käänteessä viemättä aloitettua asiaan koskaan loppuun.
Jos hän työstää luonteeseensa mausteeksi reilun hyppysellisen kärsivällisyyttä, tulos voi olla loistava yksilö.