Kuvittele, että saavut hautajaisiin, ja arkussa makaat sinä itse. Millaisia muistopuheita sinusta pidetään? Ajatusleikki auttaa kysymään, mikä on elämämme tavoite.
Teoksessaan 7 Habits of Highly Effective People (suom. Tie menestykseen) Stephen Covey esittää seitsemän toimintatapaa, joita hän pitää aidon tuloksellisuuden olennaisina osina. Toinen toimintatapa kuuluu: Aloita tavoite mielessäsi.
Se voi kuulostaa itsestään selvältä, mutta on kaikkea muuta. Covey tekee lukijalle ajatuskokeen: kuvittele, että saavut hautajaisiin, ja arkussa makaat sinä itse… Miten toivoisit muistopuheita pitävien henkilöiden kuvailevan sinua? Millainen aviopuoliso ja vanhempi olit? Millainen poika tai tytär? Millainen ystävä? Millainen työtoveri?
Tämä ajatusleikki ei ole Coveyn oma keksintö. Lukuisat pyhimykset ovat pitäneet kuolemaa – ja tuonpuoleista elämää – mitä hedelmällisimpänä mietiskelyn aiheena. Se auttaa kysymään, mikä todella on elämämme ja toimintamme tavoite. Eikä kyse ole siitä, mitä haluaisit muiden ajattelevan sinusta, vaan siitä, millainen todella haluaisit olla.
Mietiskele kuolemaa, niin elät paremmin
Kuoleman ajatus palauttaa meidät todellisuuden peruskysymysten äärelle. Siksi kuolemaa ei saisi keinotekoisesti sulkea arkisen elämän ulkopuolelle, yksinäisiin laitoksiin ja kliinisiin leikkaushuoneisiin.
Kun olin lapsi, äitini kertoi, miten hänen Alma-mummunsa lähti tästä maailmasta: riittävään iän ja ruumiin heikkouden saavutettuaan tuo arvokas ja syvästi rakastava ihminen kannettiin sängyssään pihalle, sukulaisten keskelle, ja hän lausui: ”Nyt minä lähden.” Ja hän nukkui pois.
Kysymys elämämme todellisista tavoitteista ei ole vain teoreettista pohdiskelua tai retriittien rukousaihe. Se on suoraan yhteydessä tavallisen elämämme arkisimpiin kysymyksiin: kiireeseen, ajanhallintaan, väärän uteliaisuuden hallitsemiseen – ja kaikkiin niihin liittyviin lieveilmiöihin, kuten stressiin, unettomuuteen, riitelemiseen jne.
On mentävä asioita juurille, jotta voisi ratkaista todellisia ongelmia. Covey kirjoittaa:
”On uskomattoman helppoa sokaistua omasta toimeliaisuudestaan, uurastaa yhä enemmän ja enemmän ja kivuta menestyksen tikkaita vain huomatakseen, että ne nojaavat väärään seinään. Voimme olla kiireisiä – hyvin kiireisiä – olematta erityisen aikaansaavia.” (Tie menestykseen, s. 104, suom. Raimo Salminen)
Velvollisuus vs. hyvä
Skotlantilais-amerikkalainen filosofi Alasdair MacIntyre esittää teoksessaan After Virtue, että moderni etiikka – ja sitä myötä moderni ihminen – ovat kriisissä, koska ne ovat hukanneet ja unohtaneet klassisen, hyvekeskeisen vision ihmisestä.
Moderni etiikka etsii vastausta kysymykseen, mikä on oikein tai väärin, sallittua tai kiellettyä. Siinä on sisäänrakennettu oletus, että moraali koskee kieltoja ja käskyjä, jotka rajoittavat ihmisen vapautta.
Lisäksi modernissa etiikassa moraali on ikään kuin ihmiselle ulkoinen asia: moraali koskee sitä, mitä ihminen tekee muille, ei sitä, mitä hän on. ’Yksityisasiat’ eivät kuulu moraaliin. Moderni ihminen uskoo ja toimii ikään kuin onnellisuus syntyisi siitä, että saa toteuttaa mielihalujaan tiettyjen välttämättömien peruskieltojen rajoissa.
Klassinen hyve-etiikka sitä vastoin piti moraalia ja onnellisuutta erottamattomina. Moraalin lähtökohta ei ole velvollisuus, vaan hyvyys. Hyveellisyys on ihmisen täydellisyyttä, hyvyyttä ihmisenä. Moraalin ja yhteiskuntaelämän pelisäännöt ovat olemassa ennen kaikkea sitä varten, että ne auttavat ihmisiä toimimaan hyvin, käyttämään vapauttaan hyveen – ihmisen järjellisen luonnon – mukaisesti.
Ihminen ei synny valmiina pysyvälle onnellisuudelle, eikä hän voi onnellisuutta itse itselleen rakentaakaan. Lasten pienet ilot ovat eräänlaisia kutsuja onnellisuuteen ja sen esimakua, mutta sitten ihmisen on kasvettava ja opittava käyttämään vapauttaan viisaasti, ymmärrettävä mikä elämässä on arvokasta.
Mikä on minulle oikeasti tärkeätä
Sitä kannattaakin miettiä. On vaikea kuvitella mitään tärkeämpää kysymystä. Mikä on elämän tarkoitus? Mikä on minun elämäni tarkoitus?
Aristoteles aloittaa Nikomakhoksen etiikkansa toteamalla, että kaikki toiminta pyrkii johonkin päämäärään, johonkin hyvään. Niinpä kaikki ovat samaa mieltä siitä, että inhimillisen toiminnan ylin hyvä ja päämäärä on onnellisuus – mutta ihmisillä on eri käsityksiä siitä, mitä onnellisuus on, mistä se koostuu, mistä sen löytää.
Aristotelesta seuraten Tuomas Akvinolainen selittää, että ihminen ei edes voi – milloinkaan – olla tavoittelematta hyvää, ja sitä kautta siis omaa onnellisuuttaan. Tahtomme on ikään kuin ’ohjelmoitu’ siten, että se etsii hyvää ja aktivoi meitä sen saavuttamiseen.
Mutta hyviä on monenlaisia, eivätkä kaikki johda aitoon, pysyvään, todelliseen onneen. Näennäisten hyvien perässä juokseminen johtaa turtumiseen, turhautumiseen, kyynisyyteen, masennukseen… Mutta ulospäin se ilmenee mitä moninaisimmin tavoin – aktiivisena touhotuksena tai aggressiivisena kriittisyytenä – jotka kaikki yrittävät hillitä ja kätkeä sisäistä epätoivoa.
Epätoivo on itse asiassa ylpeyden hedelmä. Tarvitaan nöyryyttä, jolla ihminen tunnustaa olevansa mitätön olento, kyvytön näkemään selvästi ja tekemään itsestään onnellista. Vain tämä nöyryys johtaa meidät luottamaan Hänen johdatukseensa, joka on hyvä ilman ehtoja, itse Hyvyys, bonum simpliciter.
Kaikkien hyveiden äiti
Konkreettisen teon valinta konkreettisessa tilanteessa kuuluu käytännöllisen viisauden (prudentia) hyveeseen. Moraalinen paha – ja siitä aiheutuva onnettomuus – liittyvät aina jollain tavalla älylliseen virheeseen: ihminen kuvittelee (virheellisesti), että hänen valitsemansa teko on hyvä ja sovelias, vaikka se on sitä vain näennäisesti, ei todellisesti. Eihän kukaan tieten tahtoen valitse huonosti.
Mutta prudentiaa ei voi erottaa varsinaisista moraalisista hyveistä: itsehillinnästä, rohkeudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Klassisen hyve-etiikan mukaan eri hyveiden välillä vallitsee lähtemätön ykseys. Ei ole yhtä hyvettä ilman toista. Tai tarkemmin sanottuna: taipumustemme täydellisyys on kokonaisuus, jossa hyveet nojaavat toinen toisiinsa.
Ilman viisautta ei ole muita hyveitä. Tarkemmin sanottuna: viisauden puute vääristää kaikkia muita taipumuksia, tekee niistä epätäydellisiä. Josef Pieper selittää:
”Käytännöllinen viisaus [prudentia] on kaikkien moraalisten hyveiden syy, juuri, äiti, mitta, käsky, opas ja prototyyppi; se toimii niistä jokaisessa, täydellistäen niitä todellisen luonteensa mukaisiksi; kaikki ne osallistuvat siihen ja tämän osallistumisen ansiosta ne ovat hyveitä.” (Prudence, luku 1)
Itse Hyvä
Miksi emme aina toimi viisaasti? Mikä meitä estää? Ennen kaikkea kiintymyksemme vääriin asioihin, turhuuksiin, joita virheellisesti pidämme aitoina hyvinä ja onnemme lähteinä, vaikka ne eivät sitä ole. Kuuluisia lehtimies Malcolm Muggeridge kirjoittaa:
”Kun tutkailen mennyttä elämääni, kuten joskus teen, eniten huomiotani herättää se, että se mikä silloin tuntui kaikkein tärkeimmältä ja houkuttelevimmalta, näyttää nyt turhimmalta ja järjettömimmältä. Otetaan esimerkiksi menestys kaikissa eri muodoissaan: se että on tunnettu ja ylistetty, näennäiset nautinnot, kuten rahan kääriminen tai naisten vietteleminen tai matkustelu, jatkuva maailman kiertäminen itse saatanan tavoin, kaiken sen löytäminen ja kokeminen, mitä turhuuden markkinoilla ikinä on tarjottavanaan. Menneitä muistellessa nämä kaikki riennot tyydytyksen saamiseksi näyttävät puhtaalta fantasialta…” (A Twentieth-Century Testimony)
Ei ihme, että pyhimykset pitävät kuolemaa niin hedelmällisenä mietiskelyn aiheena. Mikä todella on kaiken toimintani, olemiseni ja elämäni tavoite? Mikä todella on hyvää, arvokasta, ilman ehtoja, itsessään?
Sitä kannattaa miettiä. Sitä kannattaa tavoitella. Sen puolesta voisi antaa vaikka koko elämänsä.
hyvä Oskari. peruspointti oikein osuva. Sama tulee ilmi myös Gregory Popcakin hyvissä kirjoissa avioliitosta ja vaikeiden ihmisten kanssa pärjäämisestä.
Mutta en tiedä kuinka oikeassa on ajatus siitä etteikö kukaan tekisi pahaa tai valitsisi huonosti tahallaan, vaan että kyseessä olisi aina virheellisen hyvän etsintä. Augustinus kuvaa tunnustuksissaan pitkästi päärynänvarastustaan ja analysoi kaikki syyt ja päätyy lopulta siihen että hän halusi tehdä pahaa vain siksi että tiesi sen olevan pahaa. Samoin Paavali Room. 7:ssä puhuu kuoleman ruumiista joka tekee sitä minkä tietää pahaksi eikä sitä minkä tietää hyväksi.
Kiitos, Emil, kommentistasi.
On kuitenkin tehtävä tiettyjä erotteluja sanojen kanssa. Kun kirjoitin teon olevan toimijan mielessä ”hyvä”, tarkoitin sillä subjektiivista arviota teon hyvyydestä hänelle itselleen, eli sen sopivuudesta hänen onnellisuuden tavoittelulleen, tai ainakin epäonnen välttämiselle.
Klassisen käsityksen mukaan luonnollisen moraalilain lähtökohta on ”bonum faciendum, malum evitandum”. Kyse ei ole vain laista ”käskynä”, vaan laista periaatteena, jota ihminen ei voi paeta (siinä mielessä ihminen on ”deterministinen”). Tämä periaate on kaiken inhimillisen toiminnan lähtökohta ja moottori.
Kun viittaat ”virheellisen hyvän etsintään”, ilmaiset saman ajatuksen toisin sanoin. Mutta nähdäkseni on eri asia sanoa ”valita huonosti tahallaan” ja ”tehdä pahaa tahallaan”. Jälkimmäinen tuntuu viittaavan moraaliseen pahaan, käsitykseen oikeasta ja väärästä. Henkilö voi ajatella, että ”teko X on väärin (moraalisesti paha), mutta se on minulle hyvä, se tekee minusta onnellisemman (tai vähemmän onnettoman”.
Miksi joku valitsisi tietoisesti ja tahallaan teon, jota pitää (moraalisesti) pahana? Augustinuksen päärynävarkaus osoittaa, että henkilö voi todella tahtoa pahaa. Mutta mikä häntä motivoi siihen? Toisin sanottuna: miksi hän pitää sitä itselleen hyvänä ratkaisuna (eli tekona, joka antaa hänelle jotain hyvää tai auttaa häntä välttämään jotain pahaa)?
Arvelisin, että yleensä on kyse juuri siitä, mistä Genesis puhuu: ”teistä tulee Jumalan kaltaisia”. Tottelemattomuus lienee aina tavalla tai toisella pyrkimystä olla Jumalan kaltainen – riippumaton, rajoitteista vapaa. Ja ne ovat ”hyviä”! Mutta tottelemattomuus Jumalaa kohtaan perustuu ”virheeseen”, koska se ei johda paholaisen lupaukseen, vaan päinvastoin alkuperäisen vapauden ja pyhyyden menettämiseen. Kristinuskon mukaan ihminen ei oman luontonsa perusteella voi olla riippumaton ja rajoitteeton, vaan voi saavuttaa ne ja onnellisuutensa vain valitsemalla Jumalan yli kaiken muun – Jumalan, joka on Rakkaus ja jolle kaikki on mahdollista.
Myös mainittu Genesis-teksti paljastaa tämä ”intellektuaalisen” ulottuvuuden, joka on aina läsnä tottelemattomuudessa. Käärme sanoi: ”Ei, ette te kuole. Mutta Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia…” (1. Moos. 3:4-5). Toisin sanoen käärme kylvi ensin ihmisen sydämeen epäilyksen Jumalan hyvyyttä ja totuudellisuutta kohtaan.
(On muuten syytä korostaa sitä, että kun puhutaan moraalisesta pahasta sekä tottelemattomuudesta, valinnan tasolla kyse on aina henkilön subjektiivisista käsityksistä, jotka voivat olla enemmän tai vähemmän virheellisiä. Tämä on keskeistä, kun halutaan ymmärtää esimerkiksi vahvasti – ainakin näennäisesti – uskonnollisesti mutta rakkaudettomasti kasvatetun henkilön ”kapinoivaa” käyttäytymistä. Samoin se lienee hyvin relevantti islamilaisen uskonnollisen käyttäytymisen dynamiikan ymmärtämiseksi.)
Intellektuaalisen puolen korostaminen ja analysoiminen ei tietenkään tarkoita sitä, että se olisi ainut tekijä. Ihminen on ykseys, ja konkreettisessa valintakäyttäytymisessä yhtyvät kaikki järjen, tahdon ja tunteiden vaikuttimet, joita ei voi reaalisesti täysin erottaa toisistaan. Siksi klassinen hyve-etiikka katsoo, että prudentian hyve edellyttää moraalisia hyveitä: ihminen, joka esimerkiksi takertuu aistillisiin hyviin (eli jolta puuttuu itsehillinnän hyvettä), ei näe selvästi, ei hahmota todellisuutta objektiivisesti. (Miten muuten viisaus voi edellyttää moraalisia hyveitä ja toisaalta moraaliset hyveet voivat edellyttää viisautta? Aion kirjoittaa siitä pian enemmän.)
Tähän liittyy Ángel Rodríguez Luñon mielenkiintoinen toteamus: kun henkilö uskoo rajoittamattoman vapauden sekä materiaalisten ja aistillisten hyvien olevan onnellisuutensa lähde, hän kokee tiettyä ”konnaturaalista vastenmielisyyttä” sellaista maailmankatsomusta kohtaan, joka perustuu käsitykseen Jumalasta kaiken luojana, lainsäätäjänä ja päämääränä. Tämä tarjoaa selityksen sille perinteiselle käsitykselle, että ateismin (ainakin tietoisen, aggressiivisen ateismin) juuret ovat usein (myös) moraaliset, eivätkä (vain) intellektuaaliset.
Mahtava kirjoitus. Huikea loppu:
Huomasin myös tämän:
Tuskin maltan odottaa. Hyveiden ykseys ja yhteys on loputon, ja loputtoman kiinnostava, teema. Upeaa, että joku jaksaa pohtia syy-yhteyksiä enemmän.
Matti Finnilä summasi tämän myös omassa kommentissaan aiempaan kirjoitukseen:
Mun mielestä se on edelleen loistavasti sanottu.
Hei. Löysin tämän sivuston pari päivää sitten ja olen täysin sekaisin laajuudesta. Niin paljon mielenkiintoista ja hyödyllistä tietoa, jota olen etsinyt jo jonkun aikaa.
Nytkin on 6 välilehteä auki ja tämän sivun takia aukeaa vielä kaksi…
Huomasin, että kirjoititte Tie Menestykseen -kirjasta(omistan itsekin sen), niin ajattelin, että oletteko lukeneet/kertoneet mitään seuraavista kirjoista;
Johtajan Ajatuksissa (Peter F. Drucker & Joseph A. Maciariello),
Onnistut – tuli mitä tuli (Lisa Nichols)
Alitajuntasi Voima (Joseph Murphy)
Nämä kirjat ovat vaikuttaneet vahvasti elämääni ja ajattelutapaani, joten lukisin mielelläni teidän mielipiteitänne, analysointejanne näistä kirjoista. 🙂
Hei Mark!
Kiitos palautteesta! En itse ole lukenut Nicholsin tai Murphyn kirjoja, mutta mainitsemasi kokoomateos Druckerin kirjoituksista on omasta mielestäni erinomainen, ehdottomasti useamman lukukerran arvoinen!
Toistaiseksi näistä kirjoista ei ole kirjoitettu, joskin Druckerin kommentteja löytyy aika lailla lainauskokoelmastamme, joka pyörii oikean laidan palkissa. Vastaavasti muutama lainaus on sivulla, joka sisältää lainauksia johtajuudesta.
Tämä on todella kaunista ja iloinen tavoite, nimittäin viisaus ja terveys ja toivo ja tämä kaikki löytyy Jeesuksen sanomassa, mistä voi ammentaa aina uutta jokaiselle päivälle. Kun itse on saanut paljon, voi jakaa itsestään muille ja hoitaa lähimmäisen rikkinäiset haavat ja kokemukset Jerikon tien matkalta. Siunausta ja kiitos ja paljon menestystä, Keijo Södertälje