Torstaiaamu, 15. tammikuuta 2009, näytti New Yorkissa hyvin tavalliselta. Illalla ihmiset puhuivat ihmeestä. He saattavat olla oikeassa. Mutta tarinalla on myös toinen puoli.
Lento 1549 kohti Pohjois-Carolinaa nousi matkaan klo 15.26 ja kapteeni Chesley Sullenberger III teki normaalit tarkistukset. Airbus A320 oli kaikilta osin kunnossa.
Kunnes, kaksi minuuttia nousun jälkeen, kone lensi kanadanhanhiparveen.
”… mutta ei huolta: aiomme nimittäin tehdä pakkolaskun ihan tuohon lähelle.”
Yksi hanhi moottorissa on vakava asia. Kokonainen parvi tekee jo varmaa tuhoa. Molemmat moottorit rikkoutuivat lähes välittömästi. Sillä hetkellä kone oli matkalla pohjoiseen tiheästi asutun Bronxin yläpuolella.
Kapteeni Sullenberger miehistöineen saattoi nähdä pari pientä lentokenttää jonkun matkan päässä, mutta mitään varmuutta perille pääsystä ei ollut. Bronxin yläpuolella ei onnistuta ”melkein”. Vastaavasti ajatus laskeutumisesta vilkkaasti liikennöidylle moottoritielle suljettiin nopeasti pois.
Jäljelle jäi yksi vaihtoehto: Hudson-joki.
Hätälasku veteen on vaikeaa. Pienikin virhe, esimerkiksi nokan tai siiven osuminen veteen liian aikaisin, saa koneen heittämään voltin toisensa perään ennen lopullista pirstoutumistaan.
Sullenbergerillä ja kakkospilotilla oli kolmisen minuuttia aikaa valmistautua laskeutumiseen. Moottorit sammutettiin. Koneelle asetettiin sopiva nopeus, jotta sillä saattoi liitää mahdollisimman pitkälle. Koneen nokka piti laskea, jotta nopeus säilyisi. Autopilotti sammutettiin. Tuuletusaukot ja venttiilit tehtiin mahdollisimman vesitiiviiksi.
Ennen kaikkea, heidän piti lentää jyrkästi vasempaan, jotta joelle voitaisiin laskeutua sen virran mukaisesti. Ja koska moottorit oli sammutettu, piti kaikki tehdä käyttäen hätävoimanlähteitä. Jyrkän kaarroksen jälkeen kone piti suoristaa, jotta se kohtaisi vedenpinnan täysin vaakatasossa. Lopulta koneen nokkaa piti nostaa (mutta ei liikaa!), jotta kone osuisi oikeassa kulmassa veteen.
Laskeutuminen onnistui!
Ennen koneesta poistumistaan Sullenberger käveli käytävät lävitse pari kertaa varmistuakseen, että kaikki olivat pelastautuneet. Päästyään pelastuslautalle matkustajien kanssa kapteeni antoi vielä paitansa yhdelle matkustajista, joka kärsi kylmyydestä tuona hyytävänä tammikuun iltapäivänä.
Hieman reilu seitsemän vuotta syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen New Yorkilla oli vihdoin juhlan arvoinen lentokonetarina.
Mitä ihmettä?
Kuten sanottua, monet ihmiset puhuivat ihmeestä. Ihme tai ei, taustalla on aina tapahtuneen luonnollisia toteuttajia ja tämä tarina paljastaa asioita, jotka monet ovat unohtaneet tai joista on kenties oltu täysin tietämättömiä.
Tapahtunutta voisi kutsua oikeiden tapojen voimaksi. Voisi sanoa, että se oli tulosta vuosien harjoittelusta ja kokemuksesta. Tätä voisi kutsua ”luonteeksi”.
Ja tätä antiikin filosofit tarkoittivat, kun he puhuivat hyveestä.
Tässä mielessä hyve ei ole vain ”hyvyyttä”. Toisinaan sanaa käytetään tuossa lässähtäneessä merkityksessä, mutta se ei ole hyveen tarkka määritelmä. Hyve on sitä, kun joku keskittyen ja vaivaa nähden tekee tuhat pientä valintaa saavuttaakseen jotain, joka on hyvää ja oikein. Siitäkin huolimatta, että nuo valinnat eivät ”tule luonnostaan”.
Ja sitten, 1001. kerralla, valitaan oikein ”automaattisesti”.
Tuolla viimeisimmällä kerralla tapahtunut näyttää tosiaan tapahtuneen ”kuin itsestään”, mutta ymmärrämme, että se ei tapahtunut ”kuin itsestään” aivan niin helposti.
Jos minä olisin lentänyt tuota lentokonetta ja olisin tehnyt valintoja, jotka ”tulevat luonnostaan” tai antanut asioiden lutviutua itsestään, niin lentoreitillä olevilla Bronxin asukkailla olisi ollut aika kiire alta pois.
Hyve on mitä tapahtuu, kun viisaista ja rohkeista valinnoista on tullut osa luonnettamme. Tuo luonne ei todennäköisesti olisi muotoutunut sellaiseksi luonnollisesti. Alkuperäinen luontomme ohjaa meitä usein varsin toiseen suuntaan.
Sullenberger ei syntyessään osannut lentää saatikka hallinnut hätälaskua virtaavaan jokeen. Tuon lyhyen lennon aikana hän kuitenkin osoitti rohkeutta, itsehillintää, kylmähermoista päätöksentekokykyä ja kykyä välittää muista.
Nämä ominaisuudet eivät kuulu syntyessämme saatavaan pakettiin. Niiden eteen on tehtävä työtä.
Hyve tulee tottumuksesta. Tottumus syntyy toiminnan toistamisesta. Hyve on harjoitettava tottumukseksi … arjessa: työssä, kotona, vapaa-ajalla.
Ei ole parempaa hetkeä hyveen harjoittamiseen kuin tavallinen päivä. Vain harjoitus auttaa kohtaamaan yllättävän, haastavan päivän.
—
Lähde: T. Wright: Virtue Reborn. SPCK. Lontoo 2010.
Pakkolaskumahdollisuutta oli varmasti mietitty etukäteen monta kertaa. Johtajan tulee miettiä äkkitilanteita etukäteen, ettei tarvitse tehdä vääriä päätöksiä silloin kun siihen ei ole aikaa.