Politiikan retoriikka, osa 2: Puolueiden puheenjohtajat luupin alla

Keskustan Mari Kiviniemi saa minulta pohjanoteerauksen. Se on vähän sääli – ja sääliksi kieltämättä käy puheenjohtajaa, joka sai hetken verran johtaa maata ja joutuu nyt kiskomaan ilmeisesti pysyvästi keskisuurten kastiin pudonnutta oppositiopuoluetta.

Kiviniemen kiistaton vahvuus on logos. Hän on hyvin älykäs, hän tuntee faktat ja osaa argumentoida. Paradoksaalisesti Kiviniemen logos kääntyy kuitenkin häntä itseään vastaan. Kuiva ja nopea puhetyyli yhdistettynä kitkerään piikittelyyn ja kepulaiseen juonitteluun herättää lähinnä negatiivisia tunteita ja saa epäilemään puhujan hyväntahtoisuutta. Jääkuningatar on valitettavan osuva nimitys.

Ei olekaan yllättävää, että keskustan pudottua oppositioon Kiviniemi on jäänyt Mauri Pekkarisen varjoon. Arvosanani asteikolla 0-5: logos 5, pathos 0, ethos 2. Kokonaisarvosana: 1 (sillä Kiviniemen logos ei saa tukea muista elementeistä).

Sosialidemokraattien Jutta Urpilaista arvosteltiin toistuvasti hänen suorituksestaan viime kevään vaalipaneeleissa. Viime aikoina hän näyttää kehittyneen huomattavasti. Urpilainen on saanut itsevarmuutta ja kehittänyt puhetaitojaan. Kuitenkin hänen asiaosaamisensa tuntuu usein heikolta ja hän välttelee vaikeita kysymyksiä (logos 2).

Pathos-elementti ei myöskään kehuja ansaitse. Urpilainen vaikuttaa usein väsyneeltä ja kielteiseltä, ja hymyillessäänkin hän tuntuu jotenkin opettajamaisen mestaroivalta. Yritykset nostattaa sosialistien yhteishenkeä ja vaatia oikeudenmukaisuutta tuntuvat hieman teennäisiltä tämän nuoren naispoliitikon suussa (pathos 1).

Uskottavuus on kehittynyt esimerkiksi siinä mielessä, että Urpilainen ei hallitusneuvotteluissa helposti taipunut kokoomuksen ohjastettavaksi, mutta Kreikan lainojen vakuusjärjestely sai ekonomistit ihmettelemään, ymmärtääkö valtiovarainministeri mitään talousasioista (ethos 3). Kokonaisarvosana: 2.

Vihreiden Ville Niinistöä on vaikea arvioida, sillä hän ei ole vielä päässyt näyttämään kynsiään. Tekisi oikeastaan mieli arvioida Anni Sinnemäkeä, mutta diplomaattisista syistä jätän väliin. Alustava vaikutelmani on siis seuraava.

Niinistö on fiksu ja asiallinen (logos 4), mutta tunteita hän ei oikein nostata ja hänestä huokuu tiettyä vihreille ominaista ylihuolestuneisuutta, minkä vuoksi huumori jää vähiin (pathos 1). Poliitikkona hän on selvästi kokematon, ja lisäksi hän tuntuu liian kärsimättömältä poliittisten vihollistensa kanssa, mikä saa epäilemään luonteen jaloutta (ethos 2). Kokonaisarvosana: 2.

Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki sijoittuu retoriikan keskikastiin.

Järkipuolella hän on kohtalaisen pätevä (logos 3), eikä tunnepuolikaan ihan huono ole, vaikka sitä heikentää Arhinmäen negatiivisuus ja huumorintajuttomuus (pathos 3). Yleinen uskottavuus on kuitenkin heikkoa; hallitusneuvottelujen yhteydessä Arhinmäki ehti ensin perusteettomasti syyttää Soinia takinkäännöstä, minkä jälkeen hän itse pyörsi kantansa useissa asioissa ja sai alkunperinkin pienen ryhmänsä hajoamaan entistä pienemmäksi (ethos 2). Kokonaisarvosana: 3.

Ruotsalaisten Stefan Wallin on outo lintu. Hän yrittää olla hauska, mutta ei yleensä tunnu sanovan oikein mitään. Ehkä se on tietoinen valinta; puolueen tavoite on ajaa ruotsinkielisten oikeuksia ja myöntyä kaikessa muussa. Karkea arvioni on: logos 4, pathos 2, ethos 3. Kokonaisarvosana: 3.

Kristillisdemokraattien Päivi Räsäsellä on huonompi maine kuin hän mielestäni ansaitsee. Puolueen ja sen puheenjohtajan arvokonservatiiviset linjaukset ovat tuoneet hänelle kielteistä julkisuutta, mutta Räsänen on itse asiassa erinomainen esiintyjä.

Hän puhuu selkeästi ja argumentoi vahvasti (logos 5), tosin hänen tunneviestinnällinen osaamisensa on vain keskinkertaista (pathos 3). Luonteeltaan hän on kokenut ja pätevä, ja hän vaikuttaa aina iloisen hyväntahtoiselta (ethos 5). Kokonaisarvosana: 4.

Perussuomalaisten Timo Soini jakaa mielipiteitä. Selvää on, että tunteiden herättäjänä hän on aivan omassa luokassaan. Hän osaa heittää huumoria tiukassakin paikassa, ja toisaalta tietää miten vedotaan äänestäjien oikeudentuntoon (pathos 5).

Myös ihmisenä hän on luotettu ja arvostettu jopa niiden keskuudessa, jotka ajattelevat asiakysymyksistä aivan päinvastoin. Soinia voikin pitää poikkeuksellisena poliitikkona siinä mielessä, että hän kertoo suoraan ja selvästi mitä ajattelee, eikä ole pyörtänyt kantojaan edes ministerinsalkun vuoksi (ethos 5).

Soinin heikko puoli on tietenkin logos, eikä hän pidä itseään järjen jättiläisenä. Toisaalta hän on viimeisen vuoden aikana kunnostautunut julkisissa väittelyissä ja yllättänyt esimerkiksi EU-asiaosaamisellaan niin, että hän on toisinaan pannut Kataisellekin jauhot suuhun (logos 3). Kokonaisarvosana: 4.

Voittaja on kuitenkin kokoomuksen Jyrki Katainen. Vaikka en pidä hänen politiikastaan, joudun myöntämään, että retorisesti hän on vahva joka suhteessa. Taustalla on ilmeisesti myös tietoisesti rakennettua imagonhallintaa.

Eräs ystäväni toi joskus esille, että toimiessaan valtiovarainministerinä Katainen pyrki välttämään julkista esiintymistä, kun kyse oli negatiivisista talousuutisista. Asialle pantiin valtiovarainministerin virkamies, millä vältettiin negatiivisten tunteiden liittymistä Kataisen persoonaan. En tiedä, oliko tämä totta vai pelkästään yhden henkilön vaikutelma. Mutta uudessa hallituksessa pääministeri Katainen on päässyt kuin koira veräjästä, koska valtiovarainministeri Urpilainen joutuu vastailemaan vaikeisiin kysymyksiin eurokriisistä ja budjettileikkauksista.

Joka tapauksessa Kataisen retorisia kykyjä ei sovi vähätellä. Hän puhuu asiallisesti, vastaa kysymyksiin selkeästi ja perustelee kantansa hyvin (logos 5). Soinimainen sutkauttelija hän ei ole, mutta ei toisaalta tosikkokaan, vaan hän osaa ottaa rennosti ja samaistua yleisön tunteisiin (pathos 4). Olemukseltaan Katainen suorastaan huokuu auktoriteettia, mitä vahvistaa sekä hänen kärsivällisyytensä että hänen matala rintaäänensä (ethos 5). Kokonaisarvosana: 5.