Sade kuuluu meille

Sade kuuluu meille (También la lluvia, 2010, ohjaus Icíar Bollaín) kertoo, kuinka helposti typeriä alkuasukkaita voi vedättää. 50 merten takaa tullutta miestä riittää orjuuttamaan kokonaisen intiaaniheimon – oli vuosi sitten 1500 tai 2000.

Sebastián (Gael Garciá Bernal) on espanjalainen elokuvaohjaaja, joka on kuvaamassa elokuvaa Kristoffer Kolumbuksen saapumisesta Amerikkaan. Hänen tuottajansa Costa (Luis Tosar) on valikoinut kuvauspaikaksi Bolivian sen köyhyyden vuoksi, sillä vain 2 dollarin päiväpalkalla paikalliset ovat valmiita työskentelemään pitkiä päiviä. Sillä saadaan elokuvayhtiölle useiden kymmenien tuhansien dollareiden säästöt.

Kuvausten aikana ryhmä kuitenkin huomaa, että kuvauspaikkakunnalla tapahtuu kummia. Paikalliset ovat kurkkuaan myöten täynnä vesiyhtiötä, joka tulee lukitsemaan paikallisten ostaman kaivon ja muutenkin kontrolloi kaupungin vedenjakelua.

Ongelmia mutkistaa vielä se, että vesiyhtiötä vastaan suunnatun mielenosoitusliikkeen johtohahmo Daniel (Juan Carlos Aduviri) esittää Kolumbus-elokuvassa intiaanipäällikkö Hatueytä ja on siksi kuvausporukalle tärkeä.

Kun mielenosoitukset yltyvät mellakoiksi ja Daniel joutuu poliisien pahoinpitelemäksi, Costa käy tekemässä Danielin kanssa sopimuksen. Danielin tulee pysyä poissa mellakoinnista, kunnes elokuva saataisiin kuvattua loppuun. Naama murjottuna on paha näytellä.

Kuten arvata saattaa, voimakastahtoinen Daniel ei suinkaan lopeta mellakointia, minkä vuoksi tämä pidätetään. Sebastián ja Costa käyvät lahjomassa poliisin, jotta Daniel saadaan ulos vankilasta. Ongelmat eivät suinkaan lopu tähän, vaan mellakat sen kuin yltyvät ja elokuvan loppuunsaattaminen alkaa vaikuttaa yhä epätodennäköisemmältä…

Sade kuuluu meille on Cochabamban vesimellakoihin pohjautuva mielenkiintoinen, monitasoinen elokuva.

Ensinnäkin Sebastiánin Kolumbuksesta kertova elokuva kertoo siitä, miten Kolumbus aikoinaan orjuutti ja riisti Taíno-intiaaneja. Meno ei kuitenkaan ole juurikaan muuttunut Kolumbuksen ajoista, sillä ylikansallinen vesiyhtiö riistääkin paikallisia asukkaita veloittamalla näiltä vedestä 20 dollaria kuussa – maassa, jossa keskipalkka on 80 dollarin pintaan ja jonka asukkaat kuluttavat ruokaankin alle 20 dollaria/kk.

Näiden ilmiselvien tasojen lisäksi elokuvassa on kuitenkin vielä kolmas taso: se, että myös kuvausporukka kohtelee bolivialaisia toisen luokan väkenä. Elokuvan rahoittajalle puhelimessa englantia puhuessaan Costa jopa nauraa räkäisesti sille, miten halvalla bolivialaiset työskentelevät. Costan epäonneksi keskustelua seurannut Daniel kuitenkin ymmärtää englantia ja huomaa, mikä on homman nimi.

Elokuvan päähenkilöksi nousevat Costa ja Daniel. Pääteemana taas on varsinkin Costan kasvu ihmisenä. Aluksi hän suhtautuu paikallisiin halveksuen, mutta oppii sitten kunnioittamaan ja arvostamaan näitä muutenkin kuin vain helposti hyväksikäytettävänä halpatyövoimana.

Tällaiset halpatyövoiman käytöstä kertovat elokuvat ovat usein hyvinkin saarnaavia, mutta Sade kuuluu meille onnistuu kuitenkin välttämään tämän loukon. Vesiyhtiö kyllä esitetään ahneena riistäjänä, mutta toisaalta elokuvasta on pääteltävissä myös se, että Costan maksama 2 dollaria päivässä on paikallisille suhteellisen hyvä raha, vaikkei se kuulostakaan paljolta. ”Ylikansalliset riistoyhtiöt” voivat kuin voivatkin tuoda paikallisille myös parannusta elintasoon, kunhan kaikki menee oikein.

Toisaalta elokuva ei myöskään kerro, suostuiko Costa lopulta maksamaan bolivialaisille enempää. Se ei ehkä kuitenkaan ole elokuvan päätarkoitus, vaan tärkeämpää on Costan kasvaminen ihmisenä ja se, että tämä todellakin oppii kohtelemaan muita ihmisinä, ei pelkästään halpatyövoimana.

Costan ja Danielin välisen suhteen lisäksi elokuvassa tärkeää on Costan ja Sebastiánin suhde. Kun Costa esitetään elokuvassa ensin kovana, lähinnä rahaa arvostavana miehenä, Sebastián taas esitetään kaikille hyvää haluavana ja jokseenkin idealistisena.

Elokuvan edetessä Costan ja Sebastiánin roolit kuitenkin sekoittuvat ja jopa kääntyvät päälaelleen, kun Costa haluaa auttaa paikallisia ja toisaalta saada koko kuvausryhmän turvaan mellakoiden keskeltä, kun taas Sebastián tahtoo vain saattaa kuvaukset loppuun hinnalla millä hyvänsä.

Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa hyvin, mutta se aiheuttaa joitain ongelmia.

Esimerkiksi Columbuksen näyttelijä Antón (Karra Elejade) esittää elokuvan alkuvaiheessa joitain kommentteja siitä, onko ihan oikein käyttää halpatyövoimaa ja käytännössä riistää bolivialaisia. Toisaalta tämä juo viinaa niin paljon, että Costan täytyy puuttua asiaan. Ylipäätään katsojalle annetaan ymmärtää, että tämä on elokuvan kannalta tärkeä hahmo, jonka merkitys elokuvalle on syvempi kuin miltä näyttää. Antónin rooli jää kuitenkin suurin piirtein tähän, eikä hänellä sittenkään tunnu olevan elokuvassa tärkeämpää funktiota.

Sama kohtalo on myös Maríalla (Cassandra Ciangherotti), joka ilmeisesti on kuvaamassa dokumenttia Kolumbus-elokuvan kuvaamisesta ja joka muutenkin pyörii kuvioissa kameran kanssa, mutta jolla ei kuitenkaan ole elokuvassa minkäänlaista funktiota mihinkään suuntaan.

Kyynisempi voisi epäillä, että tämä on tarkoitettu pelkästään mieskatselijoiden tuijoteltavaksi, mutta selvästikään näin ei ole tarkoitettu, vaikka Ciangherotti nätti onkin. Kysymys kuuluukin, miksi hahmo on lisätty elokuvaan ylipäänsä.

Moraaliselta kannalta elokuva on kuitenkin onnistunut. Kuten mainittua, se ei ole saarnaava. Kolumbus-elokuvan tekijät kiistelevät keskenään siitä, onko Bartolomé las Casaksen omatunto puhdas, kun tämä vaati afrikkalaisten orjien tuomista Amerikkaan intiaaniorjien kärsimysten lievittämiseksi. Toisaalta Kolumbuksen edesottamukset, joita nykypäivänä voidaan pitää varsin kammottavina, kerrotaan Kolumbus-elokuvassa kuten ne olivat: ne ovat historiallisia faktoja, eikä niitä käy sikäli kiistäminen.

Samaan aikaan elokuvan varsinainen konflikti bolivialaisten ja ylikansallisen vesiyhtiön välillä esitetään vain toiselta kantilta, eikä vesiyhtiön johtajia näytetä. Ratkaisu on selvästi harkittu, sillä tällä vältetään ilmiselvän pahiksen rakentaminen. Katsojan mielenkiinto saadaankin näin kohdistettua nimenomaan siihen, miten Costa ja Sebastián suhtautuvat elokuvantekoon ja paikallisiin.

Ehkä tärkeimpänä elokuva onnistuu kuitenkin herättämään katsojat ajattelemaan, kuinka monitasoisia tällaiset ongelmat ovat. Jos elokuva siinä onnistuu, se ei lähtökohtaisesti voi olla huono. Sade kuuluu meille onkin ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva.