On kahdenlaista lukemista: hallittua ja hallitsematonta lukemista. Hallitsematonta lukemista voi kutsua lukemisen himoksi. Se näyttäytyy esimerkiksi siten, että luemme liikaa ja pintapuolisesti.
Kirjaviisautta ilkkuvilla on kokemukseni mukaan usein piilevä alemmuuskompleksi. Joskus he ovat vain älyllisesti laiskoja: jos voi todistaa toisen tekevän liikaa, niin silloin itse ei tee liian vähän. Mutta he eivät voisi vinoilla, mikäli lukemisen hyöty olisi aina itsestään selvää.
Sitä se ei ole. Elämänsä voi tosiaan tuhlata kirjan lehdellä. Tekstiin pakemeninen voi nimittäin sekin olla älyllistä laiskuutta.
On kahdenlaista lukemista. Hallittua lukemista ja hallitsematonta lukemista. Hallitsematonta lukemista voi kutsua lukemisen himoksi. Se näyttäytyy esimerkiksi siten, että luemme liikaa ja pintapuolisesti.
Lukemisen himo on älykön valeasuun pukeunutta laiskuutta. Se preferoi päätöntä ja pintapuolista pänttäämistä omien pohdiskelujen ja ponnistujen sijaan. Lukemisen himo, jolla saatamme ylpeillä, on älyllisestä melko arvotonta: itse asiassa se on älyllinen pahe.
On luettava älykkäästi, ei ahnaasti.
Hallitsematon lukeminen tylsistää mielen. Se ei terävöitä sitä.
Jatkuva visuaalinen pommitus syö mentaalista energiaamme, niin kuin terästä haurastuttava tärinä. Asteittain menetämme kykymme pohdintaan ja keskittymiseen. Emme pysty tuottamaan mitään, ainakaan mitään arvokasta. Sisäisellä maailmallamme ei ole enää ryhtiä eikä suuntaa. Meistä tulee kurittomien ajatusten orjia, mielemme poukkoilee sinne tänne.
Lopulta mielemme on kroonisesti levoton. Se ahdistuu hiljaisuudesta.
Sanotaan, että viisaus tulee lukemalla ja elämänkokemuksesta. Se ei taida riittää. Viisaus tulee lukemalla viisaasti ja elämänkokemusta pohdiskelemalla. Asioita pitää pysähtyä pohtimaan.
Tämä selittää sen, miksi on olemassa viisaita nuoria, todellisen elämän Nuuskamuikkusia, mutta myös hesarin lehdillä asuvia aikuisia, joilla ei tunnu olevan kaikki muumit laaksossa.
Tämä ei tarkoita, etteikö lehdillä olisi hyötynsä. On hyvä tietää, mitä ne sisältävät; mutta usein se on aika vähän. ”Journalismi on sitä että kerrotaan ’Lordi Jones on kuollut’ lukijoille, jotka eivät tienneet Lordi Jonesin olleen elossa.” Voi tuntua uskomattomalta, että G. K. Chesterton, joka oli itsekin kolumnisti, kirjoitti tämän sata vuotta sitten.
On hyödyllistä pysyä ajan tasalla, tietää missä virta kulkee, mutta sen mukana ei kannata ajelehtia. Ainoa tapa päästä haluamaansa päämäärään on soutaa itse, ei antaa virran viedä. Vain kuolleet kalat kulkevat virran mukana. Elävät kalat uivat virtaa vasten ja lepäävät seesteisissä poukamoissa.
* * *
Suositeltavaa lukemista (!): A. G. Sertillanges, The Intellectual Life: Its Spirit, Conditions, Methods (1920); James Schall, The Life of the Mind: On the Joys and Travails of Thinking (2006); Olli-Pekka Vainio, Hitaan järjen kritiikki (2011).
Erinomainen aihe! Vaatii ehkä pari esimerkkiä.
Sarjasta ”kouluttajan tunnustuksia”:
Intissä mulla oli paaaaljon ylimääräistä aikaa. Ja *fiksu* kun olin, luin varmaan sata kirjaa — kyllähän sillä pystyi ylpeillä. Mutta kun kaikki kirjat olivat tyyliin ”revenge of the cyber killer rat”. Pari fiksumpaakin siellä oli, mutta ne menivät samaan tahtiin pikaluvulla.
Myöhemmin, omaa firmaa pyörittäessä ajattelin, että on tärkeää lukea mulle oleelliset asiat. Jotta pysyn kehityksen kelkassa jne jne. No, jotenkin tuolle listalle päätyi myös hesarin RSS-feedi. Siis kaikki hs.fi uutiset. Pelkkä otsikoiden selaaminen kävi työstä, saatika kiinnostavien juttujen lukeminen. Muutaman *viikon* kuluttua, kun vaimo kysyi mikä taas tänään kesti töissä, vastasin että luin ennen kotiintuloa vielä uutiset. ”Ne on mun alalla tärkeitä.” Sen kun päästin suustani tajusin itsekin.
Mainitsin sanomalehdet, mutta lukemisen himon ongelma pätee tietenkin kaikkeen lukemiseen. Ehkä erityisesti juuri esimerkkisi romaaneihin ja nettilukemiseen.
Mutta miten esittää asia niin, ettei kukaan ymmärrä väärin? Sanomalehdet, romaanit ja nettilukeminen eivät itsessään ole ongelma. Niissä on paljon hyvää. Aivottomalla viihdelukemisella on roolinsa ja hyötynsä.
Olli-Pekka Vainio sanoi asian mielestäni hyvin. Taannoisessa vieraskynäkirjoituksessaan ”Tiedon rakastamisesta” hän ei demonisoinut viihdelukemista. Sen sijaan hän neuvoi suhteuttamaan viihdelukemisen muuhun tekemiseen ja lukemiseen.
”[T]arvitsemme tietynlaista elämänrytmiä, joka jaksottaa toimintaamme. Ludwig Wittgesteinistä, joka oli epäilemättä yksi historian suurimmista filosofeista, kerrotaan, että hänellä oli tapana käydä usein elokuvissa varsinkin ankarien filosofisten väittelyiden ja intensiivisten seminaari-istuntojen jälkeen. Hänen ystävänsä Norman Malcolmin mukaan Wittgenstein piti erityisesti senaikaisista toimintapätkistä, amerikkalaisista lännenelokuvista, joita hän seurasi aina teatterin eturivistä. Näin hän ”puhdistautui” liiasta mietiskelystä ja passivoi itseään.
Esimerkiksi Michael Bayn elokuvat (mm. Transformers, Bad Boys, Armageddon) eivät ole tunnettuja siitä, että niissä esitellään moraalisia ja tiedollisia hyveitä, vaan siitä, että niissä on paljon näyttäviä hidastuksia, pateettista musiikkia, helikoptereita ja suuria räjähdyksiä. Bayn suurin elokuvallinen ansio onkin yhdistää nämä kaikki yhteen kohtaukseen.
Käsikirjoituksellisesti elokuvat ovat ehtaa roskaa, mutta tämä ei tee niistä kokonaan arvottomia. Niillä voi olla sama funktio kuin Wittgensteinin suosimilla lännenelokuvilla silloin, kun ne suhteutetaan elämän kokonaisuuteen. Mikäli Transformers II muodostaa henkilön henkisen ja intellektuaalisen elämän huipun, jotain on niin pahasti pielessä, ettei edes Jack Bauer voi asialle mitään, vaikka hänelle annettaisiin aikaa 48 tuntia.
Mutta jos ihminen osaa suhteutua kyseiseen rainaan sellaisena, kuin se on — aivottomana viihteenä, joka tarjoaa mahdollisuuden pään nollaamiseen — niin silloin se toimii kuin junan vessa. Aivottoman roskan katsominen (silloin tällöin) parantaa ihmisen tiedollisia kykyjä, koska silloin muutoin aina aktiiviset mielenliikkeet taukoavat.”
http://www.hyvejohtajuus.fi/2063/tiedon-rakastamisesta/
Kiitos Jason ”lukemisahneuteni” pakkaa sekoittavasta pohdiskelustasi.
Jussin ”kouluttajan tunnustuksia” kommenttia haluan värittää vielä seuraavalla jutulla. Ruotsalainen kollegani Jörgen Uhm puhuessaan positiivisesta ajattelusta kertoi omasta perhetilanteestaan seuraavaa:
”Minua otti toistuvasti päähän se, kun illalla kesken TV- uutisten kaksi poikaani aina tulivat traktoreineen ja autoineen leikkimään TV:n ja minun väliin. Näin minulta konsulttina/kouluttajana häiriintyi tärkeiden uutisten seuraaminen.”
Lopulta tuo psykologikaveri löysi ratkaisun ongelmaansa. Sammuttamalla TV:n hän osallistuikin neljän lapsensa leikkiin ja nukkumaan menoon. Ihmetystä Jörgenille tuotti se, kuinka paljon ”uutisointia” lapsilla riitti isälle päivän tapahtumista.
Jörgen: ”Tähän asti tiesin, että minulla on neljä lasta, mutta näiden ’uutisten’ myötä aloin pikkuhiljaa myös tuntemaan, että minulla on neljä lasta. Lasten nukahdettua sain sitten rauhassa katsoa vielä toisen kanavan TV-uutiset.”
Otinpa opikseni Jörgenin opetuksesta. Vajaan kahden viikon kuluttua siitä, kun olin säännöllisesti osallistunut omien neljän tyttäreni vuoteen äärellä olevaan ”uutisointiin” havahduin siihen, kun istuessani TV:n ääressä kuulin yläkerran rappusilta kuopuksen, 5-vuotiaan Karitan kysymyksen: ”Isä, koska sä tuut kysymään?” Oppia ikä kaikki.
Upea tarina, Teuvo.
Ohessa linkki muutamaan surrealistiseen pienoismallikuvaan. Kaikki ovat puhuttelevia, mutta erityisesti kolmas tuntuu olevan aihepiiriimme sopiva.
http://www.petapixel.com/2011/12/15/surreal-miniature-worlds-that-will-make-you-look-twice/