Antamisen miekka

Antaminen on vaativa taitolaji. Kuinka oleellista on antamisen määrä? Kuinka oleellista on antamisen laatu? Entä pitäisikö itsellekin keksiä jotakin…

Antaessaan saa, sanotaan. Niinpä, mutta mitä oikeastaan saa, kun antaa? Saa – antaa. Siinäpä se karussa yksinkertaisuudessaan. Mitä odotit?

Antaessaan jotakin itselle ei kovin tärkeää saa useimmiten vastalahjaksi kiitollisuutta tai ainakin hyvän mielen, heti tai myöhemmin. Lapioin oman pihani lisäksi samalla naapurin vanhan rouvan portailta lumet. Hän kiitti lämpimästi. Minulta kului siihen lyhyt hetki, jota en muuten olisi käyttänyt mihinkään erityisen tähdelliseen. Tuttava oli loukannut jalkansa, joten lupasin kyyditä hänen tyttärensä harrastukseen samaa matkaa kuin vein oman lapseni. Lahjoitin kolme kymppiä hyväntekeväisyyskeräykseen.

Tyypillisiä arjen antamisia, joista kiitettäessä on helppo huikata ”eipä mitään!” ja tarkoittaa sitä.

Antaessaan saa tuntea itsensä hyväksi, hyveelliseksi. Hyväntekijäksi, tarpeelliseksi, ehkä merkitykselliseksi, arvokkaaksi, tärkeäksikin. Saattaapa antaja tuntea itsensä myös vahvaksi. Antaja on riippumaton, vastaanottaja on tarvitseva, tilanteessa heikompi. Jo itsensä vahvaksi ja tärkeäksi tunteminen on hyvin palkitsevaa – tosin ei vielä sielulle, vaan egolle. Miten saada antamisesta jotain enemmän? miettii filosofi, kun taiteilee sormet teipissä vastahankaisten joulupaperien parissa hikoillen.

Kuinka oleellista on antamisen määrä? Entä jos lupautuisin lapioimaan naapurin tädin lumet aina kun lunta sataa? Jos kolme kymppiä hyväntekeväisyyteen tuotti niin paljon hyvää mieltä antajassa ja saajassa, entä jos antaisin kolmesataa, tai kaiken pakollisten menojen jälkeen ylijäävän rahan palkastani? Seuraisiko siitä epämukava arki vai merkityksellinen elämä? Ehkä molemmat? Kuitenkin monissa psykologisissa kokeissa on todettu, että auttamisen määrän kasvattaminen tai antamiskertoihin sitoutuminen vähentää selvästi halukkuutta antamiseen.

Jos määrän kasvattaminen ei ole oikea ratkaisu, entä antamisen laatu? Jos antaessaan saa hyvää mieltä, niin mitä saa, kun antaa jotain antajalle itselleen tärkeää, sellaista jota kovasti itse haluaa tai peräti tarvitsee? Eikö siitä pitäisi seurata vielä enemmän hyvää mieltä, onnellisuutta, antajallekin?

Eräs johtaja oli ottanut vaikeuksissa olevan yrityksen, uppoavan laivan pelastamisen tehtäväkseen. Hän sitoutui tekemään parhaansa, jotta yrityksestä tulisi jälleen kannattava. Hän panosti työhönsä todella paljon aikaa ja energiaa. Hän halusi pelastaa työpaikkoja. Hän halusi onnistua. Itse asiassa jälkeenpäin hän koki, että hänen tarvitsi onnistua, sillä jotain, mitä hän ei todellakaan kestä, on epäonnistuminen jossakin itselleen tärkeässä tehtävässä.

Kolmen vuoden uurastuksen ja muutosten jälkeen yritys pääsi jo nollatulokseen, kun alkoi lama. Tilaukset hyytyivät. Yrityksen suurimman asiakkaan talous romahti. Yritys oli kunnossa, mutta ympäristö ei. Tappiot olivat väistämättömät ja niiden takaisinmaksu tulisi kestämään useita vuosia. Johtaja irtisanoutui ja masentui syvästi. Tämä jäi hänen viimeiseksi työsuoritteekseen. Hän koki panostaneensa liikaa, uhranneensa liikaa aikaa perheeltään ja hyvinvoinniltaan työllensä. Hänen olisi sittenkin tarvinnut pitää koko ajan omasta elämästään parempaa huolta, vaikka se olisi johtanut yrityksen hiukan hitaampaan nousuun.

Hän antoi työpanoksensa tyydyttääkseen halujaan, eikä todellisia, aitoja, syviä tarpeitaan. Hän antoi paljon, mutta siitä ei seurannutkaan mielihyvää antajalle eikä lopulta edes saajalle: työntekijät olisivat hakeutuneet muualle töihin hyvän taloustilanteen aikana, jollei johtaja olisi sinnitellyt yritystä pystyssä pitäen. Nyt työtä oli vaikea saada, eivätkä työntekijät olleet johtajalle kiitollisia.

Keski-ikäinen Maria puolestaan on suorastaan antamisen maisteri. Niin pitkään kuin hän muistaa, hän on asettanut elämässään muiden tarpeet ja toiveet ensisijaisesti omiensa edelle. Olipa kyse perheen aikatauluista, työtehtävien jaosta, valinnoista mitä ruokaa syödään, mielipiteistä tai mistä teemoista keskustellaan, hän on antanut ensisijaisesti muille tilaisuuden päättää ja avustanut toisten päätösten toteuttamisessa.

Katsoessaan elämäänsä taaksepäin nyt hän kokee jättäneensä omia emotionaalisia ja sosiaalisia, jopa fyysisiä tarpeitaan huomiotta tyydyttäessään muiden haluja ja toiveita elämänsä aikana. Itse hän ei ole ehtinyt eikä jaksanut erityisemmin toivoa ja unelmoida, hän on vieraantunut vuosien varrella omasta itsestään. Hän koki, ettei tarvitse mitään, hänellähän on kaikki ”ihan hyvin”.

Vasta johtotehtävissä toimineen puolisonsa yllättävän kuoleman jälkeen Maria on tutustunut itseensä. Hän ymmärtää nyt, miksi ylipaino on ollut hänelle vuosikaudet iso ongelma: syöminen oli usein ainoa hänen itsellensä sallima lohduke ja lepohetki muiden tarpeiden ja halujen tyydyttämistyöstä. Hän koki suorastaan tarvitsevansa herkkuja.

Hän on myös ymmärtänyt, miksi tietyt krooniset sairaudet ovat olleet niin iso osa hänen elämäänsä: nekin ovat antaneet syitä olla huolehdittavana, tosin pääosin terveydenhuollon ammattilaisten toimesta, ja sairastaminen on myös antanut tilaisuuden olla joitakin hetkiä huolehtimatta muista. Hän on oikeastaan tarvinnut myös sairauksiaan, vaikka olisi halunnut olla hoikka ja terve.

Jos antaessaan saa, miksi Maria ei ole aivan erityisen onnellinen annettuaan niin paljon ja itselleen tärkeää? Hän halusi kovasti olla pidetty. Mutta Maria tarvitsi jotain muuta, hän tarvitsi omien tarpeidensa kuuntelua, huomaamista, itsestään huolehtimista. Juuri sitä, jota hän kuvitteli muiden tarvitsevan häneltä. He toki halusivat tätä, mutta eivät laisinkaan tarvinneet. Mies olisi ehkä herännyt pitämään itsestään huolta ajoissa ja lapsetkin pärjäisivät paremmin nyt itsenäisinä, jollei hän olisi tasoitellut heidän tietään niin paljon.  

Millaisia johtopäätöksiä voimme tästä solmuisesta antamisen vyyhdestä löytää? Anna vain jotakin itsellesi riittävän vähäpätöistä? Ei sentään! Mutta antaminen on erittäin vaativa taito. Antaminen, lähimmäisen rakastaminen ei olekaan kuin kaunis ruusu, vaan kuin miekka. Sillä voi valloittaa, puolustaa, raivata tietä viidakossa ja vuodattaa verta. Jollet ole sen käytössä taitava, voit vahingoittaa itseäsi ja muita.

Opettele miekan käsittelyä aluksi hyvin varoen, keskittyen. Aloita omasta asennostasi ja otteesta, siitä miten pidät miekkaa omassa kädessäsi. Vasta sen jälkeen seuraa huomiota miekan terään ja mihin se koskettaa. Useimmat meistä tarttuvat miekkaan huolimattomasti ja saavat hyvää tarkoittaen vahinkoa aikaan. Väärällä otteella miekka myös väsyttää miekkailijan helposti.

Pidä huoli, että kiinnität oman happinaamarisi ensin ja kunnolla, ennen kuin autat muita. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Jollet ensin rakasta itseäsi hyvin, et voi osata rakastaa lähimmäistäsikään hyvin, oikealla tavalla. Se mitä sinä haluat, ei todennäköisesti ole se, mitä lähimmäisesi haluaa, tai edes tarvitsee. Eikä se, mitä sinä itse haluat, todennäköisesti ole sitä, mitä sinä itse tarvitset. Ja se, mitä kuvittelet tarvitsevasi, on todennäköisesti jotain aivan muuta kuin mitä todella tarvitset.

Itsensä rakastamiseen vaaditaan huima annos itsetuntemusta. Sekään ei vielä riitä, vaan tarvitaan lisäannos. Ja vielä lapiollinen lisää! Lahjalistan ensimmäiseksi onkin syytä kirjoittaa aina oma nimi ja käyttää paljon aikaa juuri oikean lahjan pohdintaan.

Ja vasta sitten, kun olet suorittanut itsesi rakastamisopinnot kunnialla maisteriksi asti, on varsin todennäköistä, että sisimmästäsi kumpuaa palava halu, nimittäin halu antaa. Antamisen sopiva määrä ja laatu löytyvät kuin itsekseen, taitavan taiteilijan siveltimen vedoin. Ja mitä itse saat? Se ei ole enää merkityksellistä, mutta saat kylpeä ehtymättömässä elämänilossa!