Seuraavat tarinat ovat tosia. Nimet on muutettu.
1. Lippis
Tapahtui kerran yläkoulussa. Timo ja Petri riitelevät paikasta hississä. Timo heittää Petrin lippalakin ulos. Ennen kuin Petri hakee lakkinsa, eli joutuu luopumaan paikastaan, hän tinttaa Timoa nenään.
Timo soittaa vuotta vanhemmalle isoveljelleen Jukalle ja kertoo episodista oman itkuisen versionsa. Välitunnilla Jukka etsii Petrin käsiinsä. Petrin oikea silmä mustuu ja turpoaa pelottavan näköisesti.
2. Kyyneleet
Myöhemmin samana päivänä Jukan luokanvalvoja Marja-Liisa käskee Jukkaa hakemaan Timo-veljensä, jotta voi nähdä Petrin tälle aiheuttaman vahingon.
Ennen kuin Jukka marsittaa hänet näytille, Timo – jolla yllättäen ei olekaan pahoja naarmuja – saa isoveljeltään pari kovaa läpsäystä, jotta posket punottaisivat uskottavasti, ja tekokyyneleet muovataan syljestä.
3. Poliisin poika
Illemmalla katuva Jukka soittaa Petrille pyytääkseen anteeksi. Petri, poliisin poika, ei tule puhelimeen. Sen sijaan Petrin oma isoveli, kohta aikuinen Lauri, sanoo Jukalle:
”En hyväksy sitä, että isoveli sotkeentuu välienselvittelyyn. Jos olisin törmännyt sinuun tapahtuman jälkeen, olisit saanut turpaan.”
4. Ruma poika
Alakoululaispoikaporukka kiusaa pienempää Atte-poikaa, joka liukkaalla jäällä törkätään kumoon kerta toisensa jälkeen. Koulun jääkiekkokentän ohi kävelevä yläkoululainen Jussi tulee väliin. Hän nostaa luistimillaan haparoivan Aten pystyyn.
”Mitä sä nyt tota autat?” possen johtajat Mikko ja Matias huutavat.
”Kato nyt sitä. Kato kuin ruma se on!”
Atte, jolla on erikoiset kasvot, katsoo Jussia arasti. Atten alahuuli väpättää.
5. Lumipallo
10-vuotiaat Leevi ja Topias heittelevät ratikkaa odottavaa nuorta naista lumipalloilla. Kotirappuunsa nelivuotiaan siskonpoikansa Kennyn kanssa saapuva Jani sanoo pojille:
”Varokaakin osumasta.”
”Tai sä teet mitä?” naureskelee Leevi.
”Kohta näet.”
”Et sä ole meidän isä”, sanoo hiukan epävarmempi Topias.
Leevi astuu pienen Kenny-pojan eteen ja tuijottaa tätä uhkaavasti. Kenny katsoo pelokkaana enoaan, joka hymyilee tälle ja sanoo:
”Ei mitään hätää, Kenny.”
6. Kympin seteli
Oskar ja Eddie ovat luokan suosittuja urheilullisia poikia. Luokkaretkellä bussissa he istuutuvat Jannen viereen. Janne vaikuttaa iloiselta tästä huomionosoituksesta.
Poikien lähdettyä Janne huomaa kadottaneensa äidiltään saamansa kympin setelin. Liekö tippunut avoimesta takin taskusta.
7. Baarissa
Samainen Eddie menettää vuosien saatossa elämänsuunnan. Fyysistä keskinkertaisuuttaan hän kompensoi väkivallan uhalla. Se näyttää tepsivän myös päätä pidempään Janneen.
Kymmenen vuotta myöhemmin Eddie ja Janne kohtaavat baarissa. Baarimikko-Janne kantaa sammuneen Eddien pihalle.
8. Ulkomaalainen
Jaan ei ole puhdasverinen suomalainen. Luokkatoverit Susanna ja Eero vääntävät Jaanin kotimaasta eläimellisen pilkkasanan X. ”Jaan tulee X:lästä ja kaikki X:lästä tulevat ovat X:iä.”
Kun Jaan siirtyy Eeron kanssa alakoulusta yläkouluun, joku on opettanut uusille luokkatovereille sanan X.
Jaanin onneksi se ei tartu, ja X jää historiaan.
9. Salkku
Ilmaria kiusataan, onhan hän hintelä lukutoukka. Ja reppuakin kantaa molemmilla hartioilla, toisin kuin coolit yhden hartijan pojat. Mikä nössö. Olli ja Jens ovat ottaneet hänet silmätikukseen. He tönivät tätä koulun tyhjällä käytävällä. Tällä kertaa Ilmari pelkää oikeasti.
”Apua! Apua! Auttakaa joku!”
Kymmenen vuotta myöhemmin Ilmari ja Jens kävelevät toisiaan vastaan kauppakeskuksessa. Reppu on vaihtunut salkkuun – Ilmari on aktivoitunut paikallispoliitikkona.
”Terve” he sanovat toisilleen. Ja jatkavat matkaa.
Miksi kiusaamme?
Kertomukset ovat kaikki tosia. Olen itse peitenimellä mukana jokaisessa. Terävimmät, piilotetun punaisen langan löytävät, voivat päätellä kuka olen.
Tarinani eivät ole pahimmasta päästä. Uskon, että selvisin kouluvuosistani vähemmällä kiusaamisella kuin keskivertokoululainen. Ehkä myös kiusasin vähemmän kuin keskivertokoululainen? Ehkä en.
Voi nimittäin olla, että tässä kysymyksessä itsearviointi pettää – kuten niillä 80 % miehistä, jotka pitävät itseään keskivertoa taitavampina autoilijoina.
Vaikka kuvat eivät ole traumaattisia, ei niitä ole mukava muistella. Paha mieli niistä jäi. Päällimmäisinä tunteina ovat häpeä, suru ja ihmetys.
Miksi lapset ovat toisilleen joskus niin ilkeitä?
Miksi kiusaamme toisiamme niin herkästi?
Miksi kiusaannumme niin herkästi?
Yritin keksiä esimerkkitarinoita nykyisestä työelämästäni. En keksinyt.
Tämä on huolestuttavaa.
Kertooko se siitä, että olen tietämätön ja ymmärtämätön työpaikallani tapahtuvasta kiusaamisesta, niin kuin aikoinaan olin koulussani tapahtuvasta kiusaamisesta? Vai olemmeko aikuisina ovelampia kiusaajia?
Mitä nyt tapahtuvia asioita häpeän, suren ja ihmettelen kymmenen vuoden päästä?
Kirjoittelin koulukiusaamisesta. Seuraavat 9 tarinaa ovat tosia.
juu pari tosta bongas heti….. oon usein miettinyt et mitä sitä tekis jos oma lapsi ois sillee oikeesti koulukiusattu. en oo keksiny mitää hyvää vastausta muuten, muuta kun että jotain kyllä tekisin, auttasko se niin sitä en tiiä..
Jani Kaaron taannoinen kolumni ”Mädän omenan ongelma” oli hyvä: http://www.hs.fi/kotimaa/M%C3%A4d%C3%A4n+omenan+ongelma/a1305560862770
Häntä harmittaa se, että usein kiusattu vaihtaa koulua. Miksi ei mieluummin hankkiuduttaisi eroon siitä mädästä omenasta?
Kolumni on oikein hyvä. Monesti näissä kiusaamiskeskusteluissa lähdetään ainakin jollain tasolla liikkeelle siitä, että kiusatunkin on jotenkin syytä katsoa peiliin ja että kiusaajan ympäristö tai jotkut muut tekijät ohjasivat häntä siihen suuntaan, että hän sortui kiusaamiseen. Luonnollisesti kiusaamistapaukset ja niiden dynamiikka on syytä selvittää aina erikseen, mutta varsin monissa tapauksissa tilanne on varsin selvä: kiusattu joutuu henkisen ja fyysisen väkivallan kohteeksi ilman omaa syytään, eikä kiusaajalla vain kerta kaikkiaan ole oikeutta tällaiseen toimintaan, vaikka tuntuisi kuinka kurjalta. On väärin, jos kiusattu joutuu kärsimään lisää tilanteen selvittelystä.
Jani Kaaro kertoo kirjoituksessaan joutuneensa ilmeisesti aika vakavan kiusaamisen kohteeksi. Hän lienee varsin vahva ihminen puhuessaan avoimesti kokemuksestaan. Kiusaamisen yksi pirullisista piirteistä kun on se, että se tuottaa helposti kiusatulle häpeää sellaisessakin tapauksessa, että hän on täysin syytön kiusaamiseen. Se joka kertoo joutuneensa kiusaamisen kohteeksi ilmaisee samalla joutuneensa ainakin jossain tilanteessa koululuokan sisäisen hierarkian ja kilpailuasetelman pohjalle. Pelkona kiusaamisestaan kertovalla on silloin se, miten ympäristö tähän suhtautuu: Pohtivatko kenties jotkut, että tilanteeseen oli syynsä, jotka ainakin osittain johtuivat kiusatun elämäntavasta ja -valinnoista? Säälittelevätkö jotkut mielessään kiusattua ja ajattelevat häntä vähän reppanana, ja samalla ehkä hitusen osoittavat ymmärrystä sille, miksi kiusaamista tapahtui?
Kiusaamisen kohteeksi joutuva ajautuu hyvin pian tilanteeseen, jossa häneltä itseltään edellytetään jonkinlaisia toimia tilanteen lopettamiseksi. Lähinnä kyse on kiusaamisen tekemisestä tiettäväksi koulussa luokanvalvojalle. Vaikka tämä vaikuttaa pieneltä toimenpiteeltä, voi se olla henkisesti todella suuren ponnistuksen takana. Kiusattu saattaa kokea asian tuomisen opettajan tietoon hävettäväksi. Hän saattaa kokea, että osoittaa näin, ettei itse kykene lopettamaan tilannetta ja ”pitämään puoliaan”. Hänhän olisi silloin juuri sellainen reppana, jollaiseksi häntä haukutaan. Opettajalle kertominen asettaisi lisäksi hänet tilanteen keskiöön, mihin kiusattu nimenomaan ei ehkä haluaa. Jos opettaja ryhtyy tilannetta selvittämään, kiusattu saattaa kokea, että hän – ei kiusaaja – on tämän kaiken vaivan aiheuttanut, koska kertoi asiasta.
Näiden esimerkkien tarkoitus on valaista kiusaamisen pirullisuutta. Kaiken muun kurjuuden lisäksi se langettaa helposti kiusatulle eräänlaisen henkisen stigman, häpeän varjon, joka tekee hänet kykenemättömäksi itse pyytämään apua tai puhumaan asiasta myöhemminkään. Tällöin kiusaaminen saattaa jatkua, mikä taas lisää kiusatun itseinhoa, koska hän tietää, ettei tohdi, jaksa tai uskalla nostaa asiaa esille, vaikka ratkaisun avaimet ovat hänellä. Tämä vetää kiusatun itsearvostuksen pahimmillaan niin alas, että kiusattu itsekin kokee, että hänen raukan kiusaaminen voi oikeastaan ollakin ihan perusteltua: on vain ihan oikein, että häntä kiusataan. Parasta vain alistua kohtaloon.
Kiusaamisesta on viime vuosina onneksi puhuttu entistä enemmän, mikä tekee ilmiöstä tunnistetun. Silti pelkään, etteivät esimerkiksi kaikki koulujen opettajat vieläkään kunnolla tunne kiusaamisen dynamiikkaa ja niitä psyykkisiä ja sosiaalisia muuttujia, jotka prosessissa vaikuttavat niin kiusaajan, kiusatun kuin muidenkin osallisten mielissä. Opettajat ovat kuitenkin aivan ykkösasemassa kiusaamisen kitkemisessä pois ja ennen kaikkea ennaltaehkäisemisessä. Heidän roolinsa korostuu, koska monesti kiusattu itse on monenlaisten henkisten lukkojen takia kyvytön tuomaan ahdinkoaan esille ja pyytämään apua.
”…varsin monissa tapauksissa tilanne on varsin selvä: kiusattu joutuu henkisen ja fyysisen väkivallan kohteeksi ilman omaa syytään, eikä kiusaajalla vain kerta kaikkiaan ole oikeutta tällaiseen toimintaan, vaikka tuntuisi kuinka kurjalta.”
Antti, näin on.
Kommenttisi oli muutenkin täynnä hyviä pointteja. Ajatus: voisiko ”retoriikka” tuoda asian käsittelyyn jotakin?
Mietin lähinnä jotakin retorista opasta kiusatulle, tai opettajalle kiusaamistilanteisiin. Sellainen, joka antaa vinkkejä – mutta ei niin, että vastuu olisi mukamas kiusatulla.
Pistä ajatushautomoon? Voisi olla hyvä kirjoitusaihe.
Kesällä opettajat ja rehtorit saavat koulumaailmaan etäisyyttä. Silloin on hyvä aika reflektoida. Mitä ensi lukuvuonna meidän kannattaisi tehdä? Mitä uusia toimenpiteitä voitaisiin kokeilla?
Kiusaamista minäkin pohdiskelen ja pyrin muiden kanssa yhdessä keksimään keinoja rakentaa parempi ja rauhanomaisempi Suomi. Olen perustanut siihen tarkoitukseen ryhmän Vapaaksi kiusaamisesta. Tervetuloa: https://www.facebook.com/groups/346593098726499/
Lapset kiusaavat koska lapsilla on vielä kehittymätön empatiakyky. Tästä syystä afrikassa sissiarmeijat suosivat lapsisotilaita. Narsisti on aikuinen jonka empatiakyky on jäänyt lapsen tasolle, mutta äly on jo aikuisen tasolla.
Lapset kiusaavat koska lapsilla on vielä kehittymätön empatiakyky. Tästä syystä afrikassa sissiarmeijat suosivat lapsisotilaita. Narsisti on aikuinen jonka empatiakyky on jäänyt lapsen tasolle, mutta äly on jo aikuisen tasolla.
Kehittymätön empatiakyky ei kuitenkaan selitä kiusaamista vaan ehkä estojen puuttumisen. Ilmiö menee pelottavalla tavalla syvemmälle. Oman kokemukseni perusteella (jota ei ole ihan vähän) kiusaajat saavat jonkinlaista kieroutunutta nautintoa uhrinsa kärsimyksistä. Niistä iloitaan ja niille nauretaan, kaverit kutsutaan mukaan ”ilonpitoon” ja sama toistuu seuraavalla välitunnilla, seuraavana päivänä jne.
Antti, olen samoilla linjoilla – kehityspsykologisista selityksistä on hyötyä, mutta ne eivät tavoita ilmiön syvintä mysteeriä. Pahuus on ihmisessä sisäsyntyistä – kuten hyvyyskin.
On aivan totta että kiusaaja saa kiusaamisesta jonkinlaista nautintoa joka ehkä tilapäisesti helpottaa omaa pahaa oloa. Tämä ominaisuus on enemmän tai vähemmän voimakkaana kaikissa ihmisissä, eikä sitä voi täysin poistaa. Siksi empatiakyvyn täytyy kehittyä. Eikä se kehity välttämättä aivan itsestään, vaan siihen tarvitaan aikuisten ohjaamaa prosessia jota kasvatukseksi kutsutaan.
Empatiakyvyt eivät kehity vaan päin vastoin, koska suuntaus on kokoajan kohti lisääntyvää minäkeskeisyyttä. Narsismi valtaa alaa ja lisää ympärillä olevien ihmisten pahoinvointia. Suuntaus on erittäin huolestuttava. Muutos lähtee arvoista, vallitsevat arvot raha ja minä itse, täytyisi muuttua pehmeisiin perusarvoihin.
hmmm.. mietiskelin tässä meidän yläastetta ja lukiota (oltiin jacksonin kanssa samalla luokalla) kiusattiinko siellä enemmän tai vähemmän kuin keskiverto luokassa?? vaikea sanoa, ehkä enemmän MUTTA yksi asia oli melko kivasti, se että mielestäni ketään ei kauheesti yksilöity vaan melkeinpä kaikkia kiusattiin tasapuolisesti, välillä tosin liikaa.. eli vuoroviikkoina joku oli piinapenkissä. Toiletlight nyt oli kiusaamisen yläpuolella kun oli niin cool =) Ei se mikään optimi tilanne ollut ja ylilyöntejä sattui paljon, mutta kokonaisuudessaan mielestäni asiat oisi voinut olla paljon pahemminkin, ainakin näin minä asian itse koin. Kiusaajana ja kiusattuna koin mielestäni olevan melkolailla keskiluokkaa, ns jasun tasoa (huom oma arvio). Heh, uskomattomia asioita ne olivatkin mistä sitä ruvettiin kiusaamaan, heh.. nykyään naurattaa, mua esim hakuttiin ruotsalaiseks ja se oli todella epämielyttävää, en edes puhunut ruotsia tai ole mitenkään suomenruotsalainen mutta nimi on tällänen ja kerran ruotsintunnilla möläytin jotain, se jatkuikin sitten koko yläasteen… miksi kiusaamista ylipäätään on? vaikea kysymys jota aika vaikea aikuisena perustella milläänlailla…
Menit silti naimisiin ruotsalaisen kanssa… 🙂 Eli melkein ruotsailainen itsekkin… muhahhaa…
Toiletlight…?
toiletlight on ainoa mikä mulla jäi mieleen. Ehkä menin aika sokkona eteenpäin, kun en muista kenenkään sinänsä kiusanneen. Oltiin se eri porukka, tuliko se ulkopuolelta sitten? Tai onko kyse siitä, ettei niitä sanoja tarkoitettu pahalla, ei vaan tajuttu että se loukkaa? Toivottavasti mä en ollut kenenkään kiusaaja…
Julle, hyvä huomio tuo, että jälkeenpäin ajateltuna moni kiusaamisteema (esim. ”ruotsalaisuus”) kuulostaa pöljältä. Ei sellaiselle hetkauttaisi korvaakaan vanhempana, mutta mukulana tilanne oli tuskallinen.
Filosofi Lauri Järvielehto sanoi hyvin, tyyliin ”Ihminen on loppujen lopuksi aika yksinkertainen olento: jos tarkoituksesi on loukata toista, toinen yleensä loukkaantuu”. Eli motiivin aistii lapsikin, oli sanojen sisältö mitä vain.
Emi, älä huolehdi. Minäkään en tiedä mitä toiletlight on, vaikka luulin olleeni ”homman ytimessä”, niin sanoakseni. 🙂
eks tiiä.. kuka oli niin kool että ei kiusattu? ja käännä toi suomeks niin siinähän se jo on… =) hee hee susannakin ties vaikka ei ollu ees samas ryhmäs =)
heh, oon muistellu noita juttui mitä oli yläasteella, heh, vakava aihe sinänsä mutta jotenkin nyt jälkikäteen kovasti naurattaa ne muutamat klassikot ja sit yläaste aika muutenkin… Frannnnnkkkk Williamsssss, Lindexin ikkuna jne jne, meidän kortinheito pelit ja kaikki muutkin rahapelit…. sä taisit jäädä voitolle all in all… sipi – siitä mul on tosi paha omatunto, olihan se aikuinen mutta me oltiin aivan kamalia.. kerroinko että törmäsin siihen myöhemmin ja se oli menny naimisiin jonku papin kanssa tai jotain sinnepäin, oli onnellisen olonen… noita tulee mielee pätkittäin ku kelailee, jotain läppii.. mut dissattiin ihan suohon kun en tienny mikä on haddawayn hitti biisi veiston tunnilla, siitäkin sain kuulla varmaaan viikon. he he he he… kameliesinahkatakki jne, olli ja freesa tulee mieleen… ollille voiskin laittaa säjhköpostii…. frössölle ei,RIP.. joku vuos mäkin tuun sinne kesähommaan.. vaikka sitten kakaroiden kanssa…
Sipi – auts. Ei oltu kivoja, ei.
Lindexin ikkuna. Muistan hyvin, valitettavasti. 😉
Pelejä keksittiin aina. Ja aina oltiin voittamassa, milloin sen radiokanavan ”muista biisit” -kilpailua, milloin taas ruletissa lyömättömän yhteispelistrategian avulla.
Kamelinesinahkatakki – huh, olin jo unohtanut sen! Miten voit muistaa?
Tule ihmeessä Kaislaniemeen, vaikka tänä kesänä. Näin tänään @[606625922:2048:Alex Morbin]ia ja puhuttiin siitä.
P.S. Muuten, tähän voisi tägätä vähän vanhoja luokkalaisia (vedän ulkomuistista, lisää ketä puuttuu). Tietä saattaisi kiinnostaa: @[692312931:2048:Antti Gorski], @[1389361095:2048:Olli Toukolehto], @[868240327:2048:Tiina Nevalainen], @[899280327:2048:Mia Caraganis], @[615550501:2048:Arto Vesanen], @[644938905:2048:Sami Virkkunen], @[607551342:2048:Eric Bergman], @[1381020957:2048:Matti Finnilä], @[618805969:2048:Matti-Sakari Alopaeus]…
Hurjia tarinoita. Koska ne ovat niin tavallisia.
Tuota lukiessa kiinnitin huomiota siihen, että päällimmäisenä muiden hallitsemisen keinona on väkivalta tai sen uhka. Ei pelkästään kiusaajien osalta, vaan usein myös aikuisten suunnalta:
– ”En hyväksy sitä, että isoveli sotkeentuu välienselvittelyyn. Jos olisin törmännyt sinuun tapahtuman jälkeen, olisit saanut turpaan.”
– ”Varokaakin osumasta.” (Implisiittinen uhkaus: ”Teen teille jotain pahaa, jos ette lopeta.”)
Joskus väkivallan uhka on tarpeen. Mutta:
– Jos se ei ole uskottavaa (esim. noissa kahdessa esimerkissä), se ei auta mitään.
– Väkivaltaan tai sen uhkaan turvautuminen vahvistaa kierrettä. Tilanteita tai tapahtuneita asioita ei opita käsittelemään (aidosti) moraalisesti ja emotionaalisesti. Kuten jokainen kiusaaja tietää, kiusaaminen tuottaa vain hetkellistä nautintoa ja pitkällä tähtäimellä syvää sisäistä ahdistusta.
Kasvattajien perustehtävään kuuluu sen opettaminen, että on olemassa hyvä ja paha, ja me valitsemme niiden välillä jatkuvasti. Paha vetää puoleensa, mutta vain hyvän valitseminen luo onnellista ja tasapainoista elämää.
Olen kokenut itse ja vanhempieni esimerkin kautta äärimmäisen tärkeäksi sen, että asioista keskustellaan aikuisten kanssa. Ei ”läksytysmielessä”, vaan aidosti keskustellaan: Mitä tapahtui? Miten itse koit sen? Mitä olisit voinut tehdä toisin?
Monella kiusaajalla ja kiusatulla on itku herkässä (eikä pelkästään herkässä), kun annetaan oikeaa, rakastavaa huomiota. Eikä uhkailla uudella väkivallalla.
Väkivalta tai sen uhka: se on viheliäs tehokeino. Pelko pitää sivullisetkin aisoissa.
Onko pelotteen suhteen sukupuolittuneita eroja? Väkivaltaa harrastetaan varmasti molemmin puolin rajaa, mutta ehkä se korostuu pojilla? Voi olla, että viime vuosina sitä eroa on kurottu umpeen.
Miten tytöt kiusaavat?
* *
”Monella kiusaajalla ja kiusatulla on itku herkässä (eikä pelkästään herkässä), kun annetaan oikeaa, rakastavaa huomiota.”
Tämä on todistettavasti totta. Olen nähnyt sen itse.
Katsoin hiljattain lyhyen dokumenttiohjelman ”180”. Yksi ohjelmaan haastatelluista nuorista oli rääväsuinen sinisellä mohikaanilla varustettu skinhead. Dokumenttiohjelman loppupuolella kaverilta meinaa tulla itku, kun haastattelija ajaa hänet tiukoilla mutta rakastavilla kysymyksillään nurkkaan.
P.S. ”Varokaakin osumasta.” Esimerkkitarinassa varoitus toimi: yksikään lumipallo ei lentänyt sen jälkeen, vaikka muuten uhittelemalla pyrittiinkin pelastaamaan kasvot.
Isäni koulussa (josta vielä vuosien jälkeen olen äärimmäisen ylpeä, sekä oppilaana että poikana) oli mahtava käytäntö aina, kun lapset riitelivät. Opettajan moderoimana mentiin ”neukkariin” eli neuvotteluhuoneeseen. Prosessi eteni karkeasti sanottuna näin:
1. Molemmat kertovat oman versionsa tapahtuneesta. Toisen puhuessa toinen ei saa keskeyttää, vaan pitää kuunnella.
2. Jos näkemykset eroavat merkittävästi, seuraavat täydentävät puheenvuorot. Kunnes on yhteinen näkemys tosiasioista.
3. Molemmilta kysytään erikseen, mitä hän olisi voinut tehdä välttääkseen tilanteen eskaloitumisen. (Myös mahdolliselta kiusatulta; joskus toki ei olisi voinut tehdä mitään, mutta usein molemmilla puolilla on ollut osansa.)
4. ”Oletko vielä vihainen/loukkaantunut/tms.?” ”Miksi?” ”Mitä mielestäsi tulisi tehdä?” – Ja vastapuolen näkemys siihen.
5. ”Oletteko valmiit sopimaan?” (Prosessia jatketaan mahdollisesti alkuun palaten, jos eivät ole.)
6. Moderaattori poistuu. Riitapukarit jäävät sopimaan keskenään omalla tavallaan ja poistuvat sen jälkeen.
Tämä menetelmä toimi äärimmäisen hyvin. Äärimmäisen. Olen nähnyt sen sekä lapsena että aikuisena. Moderaattorina toimivalta aikuiselta se ei vaatinut mitään poikkeuksellisia taitoja. Joskus tietysti on vaikeampaa, mutta ne olivat harvinaisia poikkeuksia.
Ihmisillä on pohjimmiltaan tarve olla hyvissä väleissä muiden kanssa. Tarve saada anteeksi ja antaa anteeksi.
Olennaista on se, että aikuinen ei toimi tuomarina, vaan puolueettomana moderaattorina; hän pakottaa lapset osallistumaan prosessiin, mutta ei jakele tuomioita ja rangaistuksia.
Uskon, että menetelmä toimisi hieman adaptoituna vähintään yhtä hyvin aikuisten yhteisöissä, kuten työpaikoilla.
Kyllä! Ja löyhästi asiaan liittyvänä variaationa tämä: lapselle voi sanoa, että kun nyt teit näin ja näin niin mikä olisi mielestäsi oikea rangaistus. Tai sen voi mieluiten kysyä jo etukäteen, jos mahdollista.
@[585269539:2048:Anssi Porttikivi] – Aivan. Lisäksi olen nähnyt tuossa toiminnassa sen, että ihmisille on tosi tärkeää kokea, että heidän näkökulmansa kuullaan ja otetaan vakavasti. Usein se on paljon isompi ja tärkeämpi asia kuin vastapuolen rankaiseminen tms. Sitä paitsi totuuden selvittämisen asia koskee usein molempia osapuolia!
Aikuisten kanssa malli ei ehkä sellaisenaan toimisi. Lapset ovat paljon yksinkertaisempia kuitenkin. Mutta useimpien kanssa se voisi toimia. Pitäisi kokeilla, ja tehdä seurantaa ja oppia siitä.
Oskari, upea käytäntö.
Itse asiassa tuo kuulostaa äkkiseltään niin hyvältä, että toivon sinun joku päivä innostuvan kirjoittamaan siitä lisää.
”Opettajan riitapukariopas”, tai joku sellainen. 🙂
”Ihmisillä on pohjimmiltaan tarve olla hyvissä väleissä muiden kanssa. Tarve saada anteeksi ja antaa anteeksi.”
Hyvin sanottu. Tämä tarve on hyvin syvällä. Usein sen peitteeksi rakennetaan paljon defenssejä. Niistä kun pääsee ohi niin kiusaajakin murtuu.
ideana hyvä ja varmasti usein toimii mutta riittääkö se sitten kun on kyse oikeasta kiusaamisesta?? siinähän järjellä ja empatialla ei tunnu olevan roolia… ns. normaalitkin tyypit menevät joukon mukana ja aiheuttavat kiusatulle paljon mielipahaa tekemällä hyvinkin ”sairaita” asioita.. siihen on käsittääkseni melko vaikeata puuttua, mikä ajaa nuoret semmoiseen käytökseen???patologisilta tapauksilta sen tajuaa mutta miten se muu perusjoukko menee siinä mukana?? sitä on välillä vaikeata ymmärtää, toisaalta jos hakee vähän kauempaa esimerkkiä aikuisten maailmasta niin esim natsi-saksa jne.. esimerkkejä löytyy…… aikamonenlaiset kuviot lienee pelissä mm. ryhmä dynamiikka, oman paikan hakeminen (muidenkin kustannuksella), teini-iän ahdistukset, joukkopaineet, taking the easy way out jne jne jne jne… helppoja vastauksia tuskin on, paitsi kantsii panostaa siihen että isoveli bodaa ja nostaa penkkii, toisaalta nykyään on vapaaottelu niin yleistä että enää sil ei pärjää, pitää alkaa reenaa kamppailulajeja jo ihan nuoresta. jostain luin että 10 v skidit sen sijaan että vääntäis kättä niin hapettelee toisiaan koulun pihalla .. niin se maailma muuttuu 😉
Isäni koulussa (josta vielä vuosien jälkeen olen äärimmäisen ylpeä, sekä oppilaana että poikana) oli mahtava käytäntö aina, kun lapset riitelivät. Opettajan moderoimana mentiin ”neukkariin” eli neuvotteluhuoneeseen. Prosessi eteni karkeasti sanottuna näin:
1. Molemmat kertovat oman versionsa tapahtuneesta. Toisen puhuessa toinen ei saa keskeyttää, vaan pitää kuunnella.
2. Jos näkemykset eroavat merkittävästi, seuraavat täydentävät puheenvuorot. Kunnes on yhteinen näkemys tosiasioista.
3. Molemmilta kysytään erikseen, mitä hän olisi voinut tehdä välttääkseen tilanteen eskaloitumisen. (Myös mahdolliselta kiusatulta; joskus toki ei olisi voinut tehdä mitään, mutta usein molemmilla puolilla on ollut osansa.)
4. ”Oletko vielä vihainen/loukkaantunut/tms.?” ”Miksi?” ”Mitä mielestäsi tulisi tehdä?” – Ja vastapuolen näkemys siihen.
5. ”Oletteko valmiit sopimaan?” (Prosessia jatketaan mahdollisesti alkuun palaten, jos eivät ole.)
6. Moderaattori poistuu. Riitapukarit jäävät sopimaan keskenään omalla tavallaan ja poistuvat sen jälkeen.
Tämä menetelmä toimi äärimmäisen hyvin. Äärimmäisen. Olen nähnyt sen sekä lapsena että aikuisena. Moderaattorina toimivalta aikuiselta se ei vaatinut mitään poikkeuksellisia taitoja. Joskus tietysti on vaikeampaa, mutta ne olivat harvinaisia poikkeuksia.
Ihmisillä on pohjimmiltaan tarve olla hyvissä väleissä muiden kanssa. Tarve saada anteeksi ja antaa anteeksi.
Olennaista on se, että aikuinen ei toimi tuomarina, vaan puolueettomana moderaattorina; hän pakottaa lapset osallistumaan prosessiin, mutta ei jakele tuomioita ja rangaistuksia.
Uskon, että menetelmä toimisi hieman adaptoituna vähintään yhtä hyvin aikuisten yhteisöissä, kuten työpaikoilla.
Maija Gellinin kirjoittama Sovittelu koulussa on mainio opus. Luen sitä parhaillaan. PS-kustannus, 2011. Samanlainen systeemi kuin tuo Oskarin kuvaama.
https://www.ps-kustannus.fi/uutuudet/tuote/Maija_Gellin/Sovittelu_koulussa/900034707.html
Koska itseni tuosta tunnistan niin aloitaan valottamalla että minä olen Petri. Kokonaisuudessaan tilanteelle varmana on monta näkökulmaa ja kuvaa tapahtumien kulusta. Nuorena monet asiat tuntuvat ja vaikutta erilaisilta ja ajan myötä myös muistomme muokkautuvat. Mutta vaikka suoraan asia yhteyttä tälle ”läpsäisyksi” todetulle tapahtumalla ja sille että viikko myöhemmin alkoi epilepsiani, jota lääkkein hoidettiin yli 10 vuotta ja on estää loppuelämäni tietyt asiat on tehnyt minusta loppuun asti pasifistin. Kuten lääkärini totesi, oli minulla varmasti olemassa oleva tila, joka olisi milloin tahansa voinut puhjeta epilepsiaksi sopivasta ärsykkeestä. Oliko tuo ”läpsäytys” se ärsyke ei kukaan osaa sanoa varmuudella. En halua purkaa tätä katkeruutena vaan haluan tuoda se varoittana esimerkkinä fyysisen kiusaamisen vaaroista, johon olen itsekin nuorena valitettavasti ennen tuota tapahtumasarjaa ollut osallisena ja kadun kaikkea tekemääni edelleen. Siksi haluan myös kertoa siitä omalla nimellä ja omin kasvoin. Olen nykyään onnellisessa tilanteessa sillä lääkityksen olen pystynyt lopettamaaan n. 25-vuotiaana ja tilani on ollut kohtaukseton jo yli 10 vuotta – epileptikko olen kuitenkin elämäni loppuun asti. Toivon kaikien ymmärtävän tarpeen aikuisena puuttua aina kiusaamiseen vaikka se tuntuisikin vähäiseltä tai normaalilta. Koska lopputulosta emme ketään tiedä. Emme koskaan tiedä milloin se on jonkun viimeinen pisara. Tästä on varoittavia esimerkkejä missä teinit kokevat omassa asiat hyvin voimakkaasti ja ovat jopa oman henkensä vieneet. Lopuksi vielä haluan vahvistaa sitä, että kommenttini tarkoitus on olla esimerkki joka vahvistaisi aikuisten tahtoa ja rohkeutta puuttua kiusaamiseen kaikissa tilanteissa. Si vis amari, ama – Seneca