Mitä tehdä pikavipeille?

Tulisiko pikavipit kieltää? Vippausfirmojen lobbari levittää harhaanjohtavia tietoja, mutta arvostelua ansaitsee myös oikeusministerin työryhmä. Ratkaisuvaihtoehtojen punnitseminen vaatii viisauden hyvettä.

Vuoden kuumiin politiikan puheenaiheisiin kuuluu pikavippien sääntely.

Syksyllä kokoomuksen Sampsa Kataja esitti pikavippien täyskieltoa. Heti perään puoluetoveri Lenita Toivakka tuotti ehdotuksen, jolla rajoitettaisiin pikaluottojen tarjontaa ja korkoja. Molemmat aloitteet keräsivät yli 100 allekirjoitusta, kansanedustajien enemmistön. Aiheesta löytyy lukuisia muitakin kriittisiä aloitteita ja kirjallisia kysymyksiä vuodesta 2005 – eli siitä lähtien, kun pikalainoja on Suomessa tarjottu.

Hallitusohjelmaan tehtiin kesällä 2011 kirjaus pikavippien sääntelyn tiukentamisesta, ja 11. huhtikuuta oikeusministeriön Pikalainatyöryhmä 2011 vihdoin esitti korkokattoa, joka rajaisi alle 1000 euron luotot 36–50 prosenttiin. Pienlainayritysten mukaan ehdotus johtaisi alan kuolemaan.

Pienlainoihin liittyvät huolenaiheet ovat tuttuja. Pikavipit johtavat kuluttamiseen yli varojen, lyhytnäköiseen elämäntapaan, velkakierteeseen ja koronkiskontaan – näin sanotaan. Moni metrolla matkustava onkin hämmästellyt pikaluottojen näyttäviä mainoksia ja korkeita, jopa tuhannen prosentin vuosikorkoja.

Ongelma sinänsä ei ole uusi. Köyhät ovat olleet keskuudessamme aina, ja koronkiskontaa on rajoitettu useissa kulttuureissa. Myös pikavipeistä on keskusteltu aktiivisesti usean vuoden ajan. Vuonna 2006 silloinen kauppa- ja teollisuusministeriö (KTM) teetti tutkimuksen, jossa selvitettiin nuorten käyttämiä pikavippejä ja muita kulutusluottoja. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos (OPTULA) tuotti aiheesta vuonna 2008 tutkimuksen ”Maksuvaikeudet pikaluottomarkkinoilla” ja tänä vuonna katsauksen otsikolla ”Vippikierteen synkkä muotokuva”.

Taloustiede vs. paheet

Perinteinen taloustiede suhtautuu kriittisesti lainamarkkinoiden sääntelyyn. Tähän on kaksi keskeistä syytä. Ensimmäinen on ns. rationaalisuusoletus. Ihmisten oletetaan tekevän valintoja siten, että he maksimoivat oman hyvinvointinsa. Tämä oletus, jota alun perin käytettiin yksinkertaistamaan analyysiä, muuttui myöhemmin eräänlaiseksi dogmiksi.

Ulkoapäin katsottuna joidenkuiden valinnat voivat näyttää tyhmiltä. Perinteisen taloustieteen mukaan kyse on vain makueroista. Ihmisillä on erilaisia preferenssejä. Siispä pikavipit eivät voi olla huono juttu, jos ihmiset vapaasti niitä ottavat. Näkökulman on hyvin kiteyttänyt pienlainayhtiö Ferratum Groupin liiketoimintajohtaja Saku Timonen:

Vuoden 2005 jälkeen pikaluottoja on myönnetty yli kuusi miljoonaa kappaletta. Minusta on röyhkeää väittää, että puoli miljoonaa ihmistä ovat olleet valinnoissaan väärässä.

Tällainen äärimmäinen rationaalisuusoletus on tietenkin ongelmallinen. Empiiriset tutkimukset ovat viimeistään 1970-luvulta lähtien vahvistaneet sen, minkä jokainen meistä tietää omasta kokemuksestaan: emme ole täydellisiä päätöksentekijöitä. Teemme monenlaisia virheitä. Joskus kiinnymme haitallisiin asioihin tai emme uskalla tehdä vaikeita päätöksiä. Joskus toimimme harkitsemattomasti tai valitsemme huonosti ihan vain kokemattomuuttamme.

Hyveteoria on korostanut tätä jo yli 2000 vuotta. Ihminen ei synny valmiina tekemään päätöksiä. Se edellyttää luonteen kasvua ja jalostumista, mikä ei tapahdu automaattisesti. Paheet eli huonot taipumukset heikentävät kykyämme valita viisaasti ja oikein. Vain täydellisen hyveellinen ihminen tekee aina optimaalisia valintoja.

Pikavippien rationaalisuus- ja valikoitumisongelmat

Pikavippimarkkinoilla ihmisen rajoitettu rationaalisuus on huomattava ongelma. Tämä johtuu siitä, että pienlainojen asiakkaiksi valikoituu ensisijaisesti ihmisiä, joiden on muutenkin vaikea huolehtia rahankäytöstään. KTM:n selvitys osoittaakin, että kolme neljästä pikavippien käyttäjästä samaistuu lauseeseen:

”Raha ei pysy käsissäni, kaikki mikä tulee, menee saman tien” (s. 23).

Tämä ”pikavipattavien” kansanryhmä on keskimääräistä taipuvaisempaa lyhytnäköiseen päätöksentekoon. Rahaa käytetään sen mukaan, miten paljon sitä on lyhyellä tähtäimellä saatavilla. Tulevaisuuden uskotaan huolehtivan itsestään, vaikkei siihen olisi objektiivisia perusteita. Sitä paitsi ihmisten on yleensäkin vaikea hahmottaa korkolaskennan logiikkaa, joten pikavippien ottajille se lienee erityisen vaikeaa.

Sinänsä on hyvä, että nykyisin myös pikavippien osalta on ilmoitettava todellinen vuosikorko. Todellinen vuosikorko ei ole yksioikoinen käsite, mutta se auttaa huomaamaan, että pienlaina on suhteellisesti katsottuna erittäin kallis (satoja, jopa tuhansia prosentteja vuositasolla). Toisaalta voi kysyä, miten paljon tämä vaikuttaa päätöksentekoon, jos asiakas ei paljon ymmärrä korkolaskentaa, eikä osaa vertailla pitkällä tähtäimellä eri rahoitusvaihtoehtoja.

Oma lukunsa on pikavippien käyttäminen öisiin juominkeihin. KTM:n tutkimuksessa noin kolmasosa pikavippiä ottaneista kertoi tehneensä lainanottopäätöksen ainakin joskus päihtyneenä (s. 28–29). Alkoholin vaikutuksen alainen ihminen on erityisen kyvytön toimimaan rationaalisesti ja pitkäjänteisesti. Tässä mielessä pikavipeissä on ns. helppouden ongelma: lainaa saa ”liian” nopeasti ja vaivattomasti.  Joskus on hyvä tehdä päätöksenteko vaikeammaksi. Se auttaa harjoittamaan viisauden hyvettä.

Vuonna 2010 astui voimaan rajoite, joka kielsi pienlainojen myöntämisen yöaikaan eli kello 23–7 (Kuluttajansuojalain 7 luku, 19 §). Tarkoitus oli hyvä. Vaikutus lienee silti ollut vähäinen: KTM-tutkimuksessa vain 7 % otti pikavippejä öisin (s. 41–42). Sitä paitsi klo 23 alkava rajoite sijoittuu varsin myöhäiseen ajankohtaan.

KTM:n aineisto tukee muutenkin sitä käsitystä, että pikavipeillä rajoitetaan etupäässä huonoa ja lyhytnäköistä elämäntapaa. Kaksi tärkeintä pikavippien käyttötarkoitusta ovat juhliminen (62 %) sekä nautintoaineet (mm. alkoholi, tupakka) (61 %) (s. 40). Raportin kirjoittajat toteavat:

Se, että kulutusluottorahan ja erityisesti pikavippien käyttökohteena nautintoaineet ja juhliminen nousevat kaiken kaikkiaan yli muiden kertonee siitä, että näillä rahoitusmuodoilla taataan ”bileiden jatkuminen” – useissa tilanteissa, ja jopa yhteiskuntaluokasta riippumatta. Hedonismi on siis keskeinen luottorahan ja varsinkin pikavippien käyttökohde. (s. 39)

Kolmanneksi tärkein kohde on ruoka (55 %), minkä jälkeen tulee muiden velkojen ja niiden korkojen maksaminen (38 %). Toki joukkoon mahtuu muitakin tarpeita, kuten häntäpäässä olevat opiskelu (9 %) sekä lasten- ja kodinhoidon kustannukset (7 %).

Kilpailun vaikutus

Perinteisen taloustieteen toinen keskeinen oletus on se, että kilpailu ratkaisee ongelmat. Koronkiskontaa tapahtuu, kun joku käyttää monopoliasemaa väärin. Sen sijaan vahva kilpailu takaa matalat hinnat ja kuluttajan kannalta optimaalisen vaihtoehtovalikon.

Tämä on tärkeä näkökohta. Hulppeat nimelliskorot eivät välttämättä ole taloustieteellisesti kohtuuttomia, jos niillä katetaan välttämättömiä kuluja. Pienlainojen puolustajat ovat aiheellisesti korostaneet sitä, että kun lainat ovat pieniä ja laina-ajat lyhyitä, yrityksen kiinteät kustannukset ovat huomattavan suuria verrattuna lainan tuottoon. Lisäksi maksuhäiriöitä on enemmän kuin muissa luottokategorioissa.

Toisaalta on huomattavaa, että Suomen suurin pienlainayritys, pörssiin listattu Risicum Oyj kehuskelee tiedotteessaan olevansa ”Suomen menestyneimpiä yrityksiä”. Ilmeisesti pikavippiyritykset eivät huoju konkurssin partaalla. Tiedotteen tarkoitus on luonnollisesti ollut houkutella sijoittajia – ei vakuuttaa päättäjiä siitä, että ala ei vaadi lisäsääntelyä.

Kilpailu on joka tapauksessa tärkeää kahdesta syystä. Ensinnäkin se tarkoittaa, että korkosääntely (jota oikeusministeriön työryhmä ehdottaa) ei välttämättä ole oikea keino puuttua ongelmaan. Mikäli markkinoiden hinnat ovat jo tiukasti kilpaillut, korkokatolla on todennäköisesti vain yksi kahdesta vaikutuksesta: (a) huomaamaton tai ei mitään vaikutusta, sillä hinnat ovat ennestään korkokattoa matalammat, tai (b) toiminnasta tulee kannattamatonta eli pikavippien tarjonta lakkaa.

Toiseksi kilpailun vaikutus on tärkeää, koska pikavippien kielto voi vaikuttaa todellisiin markkinakorkoihin. Toisin sanottuna pienlainojen markkinat saattavat siirtyä pimeälle puolelle. Siinä tapauksessa tarjonnan ja kilpailun vähäisyys johtaisi korkeampiin hintoihin. Laittomaan bisnekseen liittyvät väärinkäytökset voisivat myös lisääntyä, kun esimerkiksi perintäpuolella käytettäisiin uhkailua ja mahdollisesti väkivaltaa laillisen ulosoton sijasta.

Viisaudesta ja lobbareista

Poliitikoilta vaaditaan tässä asiassa paljon hyveitä – ennen kaikkea viisautta ja oikeudenmukaisuutta. Viisaus edellyttää muun muassa sitä, että selvitetään faktat mahdollisimman tarkasti ja objektiivisesti.

Viime kuukausina kansanedustajat ovat saaneet runsaasti yhteydenottoja eräältä Kari Kuusistolta, joka toimii pikavippifirmoja edustavan Suomen Pienlainayhdistyksen toiminnanjohtajana. Lobbauksella on paikkansa osana poliittista prosessia, mutta on selvää, että toimialan lobbarin esittämiin väitteisiin on suhtauduttava terveen kriittisesti. Kuusiston kampanja esimerkiksi väittää, että pienlainoja ottavat aivan tavalliset ihmiset. Tätä perustellaan seuraavin sanoin:

Pienlainojen hakijoista kaksi kolmasosaa on vakituisessa työsuhteessa. Neljännes on eläkeläisiä tai opiskelijoita. Vain 3 % pienlaina-asiakkaista on alle 20-vuotiaita. (Lähde: Suomen Pienlainayhdistyksen jäsenyhtiöt)

Perustelut ovat kuitenkin varsin vähäpätöisiä. Itse asiassa ne eivät kerro lähes mitään siitä, miten hyvä tulotaso asiakkailla on, millaisia rahankäyttövaikeuksia heillä on jne. Muutenkin ilmaisu ”aivan tavalliset ihmiset” on ympäripyöreä.

KTM:n aineisto antaa hieman erilaisen vaikutelman. Sen mukaan pikavippaus kohdistuu pääosin työmarkkinoilla epäsuotuisassa asemassa oleviin henkilöihin, kuten työttömiin ja matalatuloisiin (s. 47). Kolmasosa vastaajista ei käynyt töissä, ja vain 23 prosentilla oli täysipäiväinen vakinainen työsuhde (s. 16). Lähes puolet oli koululaisia tai opiskelijoita ja (s. 15), ja 56 % sanoi ansaitsevansa alle 1000 euroa kuukaudessa (s. 14).

Näissä tiedoissa ei ole mitään yllättävää. Se olisi yllättävää, jos hyvätuloiset ottaisivat pikavippejä. Tietysti on mahdollista väittää, että vähävaraiset ja huono-osaiset ovat ”aivan tavallisia ihmisiä”, mutta eri asia on, mitä johtopäätöksiä siitä tulisi tehdä.

Tilastoja ja harhaanjohtamista

Samalla tavoin voidaan kritisoida pikaluottoja tarjoavan Risicum Oyj:n toimitusjohtajan Jouni Hintikan väitteitä Kauppalehdessä:

Tilastokeskuksen mukaan kaikista kulutusluotoista vain 0,5 prosenttia on pikalainoja ja kotitalouksien luotoista pikalainat ovat alle 0,1 prosenttia. Suomen Asiakastiedon mukaan kaikista maksuhäiriöistä vain yksi prosentti on pelkästään pikalainoista johtuvia.

Lukujen tarkoituksena on osoittaa, etteivät pikalainat aiheita erityisiä ongelmia, joten pikavippimarkkinoihin ei pidä puuttua. Sanomatta jää ensinnäkin, että pikavipit ovat suuruudeltaan erittäin pieniä lainoja, joten niiden prosentuaalinen suhde verrattuna kaikkiin kulutusluottoihin ja kotitalouksien luottoihin on tietenkin hyvin pieni. Muutenkaan ei ole olennaista se, miten paljon pikavippejä otetaan, vaan se, miten paljon inhimillisiä ongelmia ne aiheuttavat.

Toiseksi tieto ”pelkästään pikalainoista johtuvista” maksuhäiriöistä on harhaanjohtava, koska jo KTM:n keräämä aineisto osoitti, että monet pikavippien ottajat käyttävät muitakin kulutusluottoja. Usein pikavippejä käytetään nimenomaan muiden lainojen korkokulujen rahoittamiseen. Tässä mielessä relevantimpi tieto on se, että pikavipit ovat mukana joka viidennessä maksuhäiriötapauksessa.

Työryhmän ehdotus uuteen arviointiin

Toisaalta oikeusministeriön työryhmää voidaan yhtä lailla arvostella. Työryhmän eriävässä mielipiteessä Suomen Pienlainayhdistystä edustava asianajaja Manne Airaksinen kirjoittaa työryhmän toiminnasta tavalla, jota voisi melkein pitää epäviisaan ja harkitsemattoman toiminnan lunttilistana (s. 78–79):

• Työryhmä ei arvioi pikalainoja ”objektiivisesti ja ennakkoasenteista vapaata”, vaan luetteloi niiden kielteisiä ominaisuuksia ilman perusteluja ja mainitsematta lainkaan suosittujen pikalainojen myönteisiä ominaisuuksia.
• Mietinnön oletukset velkomisoikeudenkäyntien lukumäärästä ovat huomattavasti suurempia kuin Pienlainayhdistyksen luvut.
• Oikeudenkäyntien määrän vähentämiskeinoja ei ole pohdittu, eikä perintäkulujen ja nuorten velkaantumisongelman rajoittamiseen etsitä konkreettisia keinoja.
• Työryhmä hyväksyi puheenjohtajansa esittämät korkokattoehdotukset ilman laskelmia siitä, mitä ne käytännössä tarkoittavat. Liite, jossa on esimerkkejä luottojen enimmäishinnoista, käsiteltiin työryhmässä vasta sen jälkeen, kun korkokatot oli enemmistöpäätöksellä hyväksytty.
• ”Oikeudenkäyntikuluja koskevia ehdotuksia ei perustella minkäänlaisilla laskelmilla.”
• Työryhmä tilasi vain yhden selvityksen, joka koskee pikalainojen aiheuttamia velkakierteitä (aiemmin mainittu OPTULA:n tutkimus). Se perustuu ”anonyymiin nettikeskusteluun”.
• Ulkomainen, aihetta koskeva akateeminen tutkimusaineisto sekä komission tilaamat selvitykset on sivuutettu.
• Muiden luottotuotteiden (kuten lukuisia maksuhäiriöitä aiheuttavien luottokorttien) epäkohtia ei käsitellä mietinnössä käytännössä lainkaan.

Airaksisen esittämä kritiikki ei vielä tarkoita sitä, että työryhmän mietintö pitäisi kokonaan haudata. Voidaan myös kysyä, miten perusteellista taustaselvitystä voidaan vaatia kiireessä tehdyltä raportilta. On kuitenkin hyvä huomata, että jos työryhmän ehdotus tosiasiassa johtaa pienlainatoiminnan lakkaamiseen, taustat on syytä käydä läpi huolellisesti.

Työryhmä saa eriävässä mielipiteessä kritiikkiä myös siitä, että siihen osallistui tahoja, jotka ovat pienlainayritysten kilpailijoita (mukana ollut Finanssialan keskusliitto edustaa perinteistä pankkisektoria, joka tarjoaa esimerkiksi luottokortteja). Tosin voi kysyä, ovatko luottokortit ja pikavipit tosiasiallisia kilpakumppaneita, sillä harva edes harkitsee pikavippeihin turvautumista, jos pystyy hankkimaan luottokortin. Lisäksi Airaksinen huomauttaa, että työryhmän ehdotuksessa ”ei käsitellä ilmeisiäkään toiminnan kieltämisen vaihtoehtoja tai ne ohitetaan maininnalla” (s. 79).

Aina on vaihtoehtoja

Aina on olemassa vaihtoehtoja, vaikka yhden mielipiteen Suomessa usein teeskennellään toista. Tosin pikavippien sääntelyssä on jo kokeiltu useita keinoja (esim. todellisen vuosikoron ilmoittaminen; yöllisen lainanoton rajoittaminen), eivätkä ne ilmeisesti ole tuoneet merkittäviä tuloksia.

Suomen Pienlainayhdistys on ottanut proaktiivisen asenteen ja ehdottanut kirjon erilaisia sääntelyvaihtoehtoja. Esimerkiksi sen ajama Kolmen kohdan ohjelma pienlaina-asiakkaan parhaaksi sisältää seuraavat toimenpiteet:

• kiellettäisiin lainan antaminen etävälinein esimerkiksi alle 20-vuotiaalle;
• ajettaisiin luottokustannukset (korko ja kulut) (i) yhteen euromääräisenä estettävään summaan (kielto periä mitään muita luottoaikaisia kustannuksia), joka (ii) voisi olla korkeintaan 30 %:a luoton pääomasta;
• rajattaisiin perintäkustannukset korkeintaan 50 %:iin pikalainan ja luottokustannuksen yhteismäärästä, lisättynä viranomaiskuluilla.

Lisäksi Pienlainayhdistys ehdottaa, että Suomeen perustettaisiin monissa maissa käyttöön otettu positiivinen luottorekisteri, johon kerättäisiin tiedot asiakkaan kaikista auki olevista luotoista. Se auttaisi luotottajia arvioimaan paremmin asiakkaiden maksukykyä ja ehkäisemään ylivelkaantumista. Toimijoilta voitaisiin myös periä korkeita valvontamaksuja, ja pienten saatavien ulosottokelpoisuutta voitaisiin helpottaa.

Valitettavasti Pienlainayhdistyksen ehdotuksia on vaikea pitää ongelmattomina, saati sitten riittävinä. Pikavippikielto alle 20-vuotiaille lienee sinänsä oikeansuuntainen ajatus, mutta se pureutuisi vain marginaaliseen ongelmaan. Onhan Pienlainayhdistyksen mukaan vain 3 % asiakkaista alle 20-vuotiaita.

Mitä riidattomien saatavien suoraan ulosottoon tulee, se saattaisi jopa lisätä väärinkäytöksiä. Velkomusasian riidattomuus ei ole aina niin itsestään selvä asia, ja monelle pikavippiasiakkaalle juridiset kuviot lienevät pelkkää hepreaa, joten he eivät osaisi pitää puoltaan oikeudellisesti.

Positiivinen luottorekisteri: kenen hyväksi?

Positiivinen luottorekisteri on tärkeä ehdotus, mutta se vaatisi perusteellisempaa selvitystä. Pienlainayhdistys toteaa, että ”Kokemukset Ruotsin mallista ovat erinomaisia.” Jäämme odottamaan lisätietoja. Etenkin olisi kiinnostava tietää, kenen mielestä kokemukset ovat positiivisia.

Positiiviseen luottorekisteriin liittyy nimittäin perustavanlaatuinen kannustinongelma. Paperilla on helppo vaatia, että firmat käyttäisivät sitä ehkäisemään asiakkaiden ylivelkaantumista. Tosiasia kuitenkin on se, että vaikka pikavippiyritykset eivät haluakaan täysin maksukyvyttömiä asiakkaita, ideaaliasiakas on nimenomaan lähellä jyrkännettä huojuva velkaongelmainen, joka joutuu ottamaan yhden lainan toisensa jälkeen selviytyäkseen eteenpäin – ja maksamaan siitä lystistä jopa tuhat prosenttia vuositasolla.

Se jos joku on hädänalaisen hyväksikäyttöä. Pahimmillaan positiivinen luottorekisteri vahvistaisi yritysten kykyä identifioida velkakierteessä olevia henkilöitä – ja houkutella heitä asiakkaikseen.

Huoli ideaaliasiakkaiden houkuttelusta ei ole pelkkää spekulointia, sillä esimerkiksi pikalainayritys Vivus on markkinoinut luottojaan ilmaisina, korottomina ja käsittelykuluttomina – tosin vain ensimmäisen lainan yhteydessä. Onkin yllättävää, että pikavippien markkinointiin ei ole puututtu muutoin kuin korkokulujen osalta. Kohdeasiakkaat huomioon ottaen mielikuvamarkkinointi lienee erityinen ongelma. Entinen oikeusministeri Tuija Brax onkin syystä valitellut sitä, että pikavippien markkinoinnissa vedotaan ”riskittömyyteen” tai ”nopeuteen”.

Sosiaalista luototusta kehitettävä

Pikavippifirmoja korostava Suomen Pienlainayhdistys korostaa poliittisessa materiaalissaan, että ”pienlainoille ei ole korvaavaa rahoitusmuotoa”. Siispä niiden kieltäminen ajaisi ylivelkaiset ja vähävaraiset vain suurempaan ahdinkoon.

Tämä on olennainen kysymys. Mikäli vaihtoehtona on ajautua mustaan pörssiin ja mafiarahoitukseen, täyskielto ei liene järkevä. Oikeudenmukaisuus edellyttää sitä, että sääntely todella auttaa niitä, joita sen väitetään auttavan. Ei riitä, että ”ongelma on kielletty”.

Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, mihin täyskielto johtaisi. On hyvä muistaa, että Suomessa ei ollut pikavippimarkkinoita ennen vuotta 2005, eikä maassa rehottanut satojen miljoonien eurojen arvoista, laitonta vippibisnestä.

Olennainen kysymys tässä suhteessa on se, miten moni pienlaina-asiakas on aidossa ”pakkotilanteessa”. Tarkkaa tietoa ei ole, mutta todennäköinen vastaus lienee, ettei kovin moni sellaisessa ole.

Vähävaraiset ihmiset voivat epäilemättä ajautua hyvinkin ahtaalle, jolloin he kokevat tarvitsevansa lainaa melkein hinnalla millä hyvänsä. Tällaiset tapaukset näyttävät kuitenkin olevan vain marginaalinen osa pikavippimarkkinoita. Mikä tärkeintä, oikea vastaus kyseiseen ongelmaan on oikein kohdistettu sosiaalipolitiikka. Tätä on esimerkiksi niin kutsuttu sosiaalinen luototus.

Sosiaalinen luototus on kuntien tarjoama ohjelma, jossa luottoa voidaan myöntää pienituloiselle ja vähävaraiselle henkilölle velkakierteen katkaisemiseen, asumisen turvaamiseen, työllistymisen edistämiseen ja muihin vastaaviin tarpeisiin. Siitä peritään korkoa, joka voi olla enintään korkolain 12 §:n viitekorko. Luototuksen osana pyritään auttamaan luotonhakijaa selvittämään taloudellista tilannettaan ja rahankäyttöään.

Olennaista tässä vaihtoehdossa on se, että vähävaraisten ja velkaongelmaisten luotottaminen nähdään osana sosiaalipolitiikkaa, ei elinkeinopolitiikkaa. Jotta se voisi toimia rakentavalla tavalla, luoton antajalla ei saa olla oma lehmä ojassa. Sillä tulee olla halua ja kykyä saada velkaongelmainen henkilö kuiville. Pikavippifirmat eivät voi uskottavasti toimia hyväntekijöinä.

Sosiaalisessa luototuksessa on rajansa. Tällä hetkellä sitä tarjotaan vain noin 20 kunnassa. Se maksaa kunnille jonkin verran, joten siihen täytyy kohdistaa julkisia varoja. Mikä tärkeintä, luotonhakuprosessi on monimutkainen pikavippeihin verrattuna, eikä rahaa saa hetkessä. Järjestelmää tulee kehittää.

Toisaalta luotonhakuprosessin ei tulekaan olla liian helppo, sillä se vain kannustaisi vähävaraisia hakemaan lainaa – vieläpä hyvin matalalla korolla. On syytä muistaa viime aikojen kivulias opetus: ylivelkaisuutta ei pääsääntöisesti voida ratkaista velkataakkaa lisäämällä.