Rohkeuden korkein taso

Miten erotetaan jyvät akanoista loistavassa johtajuudessa? Oletko valmis nousemaan rohkeuden seuraavalle tasolle? Kirjoittaja tapasi Alexandre Havardin – ja katsoi peiliin.

Suomalaiset tekevät keskimäärin aivan liian vähän virheitä. Vältämme virheitä, tikariniskuja. Mutta samalla vältämme yrittämistä, edistymistä ja karaistumista, vahvistumista.

”Tämä ei koske minua”, saatat ajatella, ”minä olen rohkea uudistaja ja kokeilija!”

Niinpä. Vähemmistö meistä – ja johtajat ovat tässä vähemmistössä yliedustettuina – kuitenkin suorastaan ahkeroi virheitä, mutta liian usein pysähtymättä myöntämään niitä, korjaamaan jälkiään ja oppimaan niistä. Johtajien henkisessä tiliotteessa lukee liian usein:

”Tuli kokeiltua uutta rohkeaa strategiaa, kun se ei toiminut, vaihdan firmaa ja jätetään porukat nuolemaan haavojaan. Minähän olen uudisraivaaja, se on vahvuuteni.”

Suurin osa yritysuudistuksista ja fuusioista epäonnistuu. Se vain kuuluu asiaan, uskotaan. Mutta kuka maksaa oppirahat, etenkin tunnehinnan?

Useimmiten muutoksiin syyttömät työntekijät ja usein myös yrityksen omistajat, jotka ovat ehkä rakentaneet yritystä sydämellään vuosikymmeniä.

Suurisieluinen johtaja ja ihminen kuitenkin viettää aikaa rohkeiden yritysten lisäksi erehdyksistä oppimisen ja vastuun kantamisen parissa. Se vasta onkin rohkeaa – ja rankkaa. Siksi vastuun kantaminen on helppo ohittaa ja rynnätä uusiin haasteisiin näennäisesti rohkeuden hyveen nimissä, vaikka juuri pysähtyminen olisi rohkeaa.

Se nimittäin sattuu.

Älä kysy, tiedänkö miltä tikari tuntuu rinnassa. Se on se tunne, kun on tehnyt jotain tunnetasolla itselle tärkeää – ja epäonnistunut. Tai peräti oikein mokannut jotain Big Time. Muistattehan: pyysit tyttöä tai poikaa ulos pitkän harkinnan jälkeen ja sait pakit. Se tikari lävisti sydämesi, mutta oli vasta alkusoitto tuleville aikuiselämän tikariniskuille.

Sittemmin menit tapaamaan tärkeää asiakasta puhutellen häntä väärällä nimellä. Vanhempana lupasit lapsellesi viedä hänet perjantaina pizzalle. Unohdit asian ja tulitkin kotiin normaalia myöhemmin, kun piti hoitaa vielä yksi juttu ennen viikonloppua. Muistat pizzalupauksesi samalla hetkellä, kun astut eteiseen ja päivällisaika on jo ohi. Silloin tikari iskee, lentää eteisen poikki viuhuen, suoraan takin läpi rintaan.

Ja kuinka se vihloo, kuinka paljon se sattuukaan! Jos iskun ottaa rohkeasti vastaan, se myös puhdistaa. Toki sen voi myös väistää ja ohittaa.

Kun olet riittävän montaa epäonnistumista ja mokaa kokeillut, voit nauraa kanssani vitsille nimeltään Helppo Elämä! Ja kuka sellaista oikeastaan halusikaan? Hyvä elämä onkin sitten aivan toinen juttu.

Tekevälle sattuu ja rapatessa roiskuu, se on niin kovin totta. Mutta erilaiset luonteet tekevät mokistaan erilaisia johtopäätöksiä.

Varovaisempi kerää rohkeutta kokeiluun kauan ja oppii kerrasta, eikä yritä enää. Hän kaventaa toimintareviiriään, hiljentää volyymiä ja soittaa jatkossa vain hissimusiikkia, kun vahingossa kerran soitteli liian kepeää musiikkia kuulijoille, joista yksi oli odottanut hienostunutta tunnelmaa ja antoi loukkaantuneena palautetta.

Rohkeudella reippaasti maustettu johtajan tyyppipersoona puolestaan ei anna mokien hidastaa tahtia. ”Eteenpäin, sanoi mummo lumessa” –mentaliteetilla vedellään entistäkin ronskimmin vedoin, väistäkööt muut roiskeita. Turha katsoa taaksepäin! Energiaa riittää ja yrittänyttä ei laiteta! Moni johtaja sekoittelee raaka-aineet keittoon huolimattomasti ja jättää keiton porisemaan liedelle, kun on itse siirtynyt jo seuraavaan ravintolaan kokiksi.

Mutta oleellista on pysähtyä, kun on toiminut siten, että seuraukset eivät ole toivottuja. Seisoa tyynenä, kun tikari lähestyy ja lävistää rinnan. Tuntea tuska. Oleellista on pysähtyä, mutta ei jäädä pysäkille tai vaihtaa suuntaa, vaan jatkaa pian matkaa viisaampana.

Virheistä oppii, mutta vain, jos opettelee. Yksinkertaisin askelin niin arka kuin rohkeakin onnistuu:

1. Myöntämällä epäonnistumisensa, mokansa, ainakin itselleen, tarvittaessa lähimmäiselle, jota epäonnistunut toiminta kosketti.
2. Antamalla anteeksi itselleen.
3. Pyytämällä anteeksi toiminnan kohteelta.
4. Miettimällä, miten tulee toimimaan vastaavassa tilanteessa jatkossa.

Ja kuinka ollakaan, tästähän syntyy vähitellen, tosin vasta vuosien myötä Hyvän & Vähän Helpomman Elämän todellinen gourmetkeittokirja, josta löytyy reseptejä monenlaisiin tilaisuuksiin.

Gourmet-kokiksi eivät koskaan päädy ne varovaiset kokit, jotka valmistavat kerta toisensa jälkeen tillillä ja sitruunalla höystetyn, sinänsä hyvin herkullisen kermakastikkeen lohelle. Eivät, vaan ne, jotka keksivät raastaa lakritsaa pippuripihvin päälle.

Muutama kymmenen epäonnistunutta kokeilua kovaäänisin haukuin terästettyinä ja yksi onnistunut kokeilu, siitä ovat gourmet-kokit tehty.

1. Myöntäminen on ei-optimaalisten raaka-aineiden, työvälineiden ja työtapojen tunnistamista. Ei kannata sekoittaa vaniljaa ja chiliä – tai ainakaan hieraista silmäänsä sen jälkeen.
2. Anna anteeksi itsellesi, että tarjoamastasi kesäkurpitsakeitosta tuli jostain syystä enemmän kuravettä muistuttavaa lientä.
3. Pahoittele aikaansaannosta vilpittömästi ruokailijoille, ulkopuolisille kärsijöille.
4. Viisastu aktiivisesti: kirjoita muistiin, minkä raaka-aineen korvaaminen sillä, mitä kaapista pikaisesti löytyi, ei kannata seuraavalla kerralla. Ensi kerralla, kun lupaan jotain, kirjoitan sen saman tien kalenteriini. Muista pizza.

Tunnustan kuuluvani virheitä liian kevyesti tekevään vähemmistöön. Siksipä seuraavan kuukauden ajan aion pysähtyä tuntemaan tikariniskut kokonaisen minuutin pidempään kuin juuri nyt. Se on vaativa tehtävä. Se sattuu, tiedän.

Tiedossa siis vielä vähemmän helppoa elämää, mutta varmasti hyppysellinen tai peräti kourallinen lisää hyvää elämää. Ja palkitseva askel kohti suurisieluisuutta. Rohkeuden korkein taso on rohkeus toimia – ja rohkeus kantaa vastuu niistä.