”Men and women can’t be friends because the sex part always gets in the way.”
Kuinka moni muistaa tämän väitteen elokuvasta Kun Harry tapasi Sallyn? Nuori Harry (Billy Crystal) luennoi Sallylle (Meg Ryan), että sukupuolten välinen ystävyys on tuhoon tuomittu, koska tilaisuuden tullessa miehet pyrkivät ystävättärensä pöksyihin.
Vuosia myöhemmin Harry ja Sally tapaavat uudestaan, ja sillä välin Harryn ajattelu on kypsynyt. Harrystä ja Sallysta tuleekin lähes parhaat ystävät. Vaikka tarina lopulta päättyykin hollywoodmaisesti rakastumiseen, nuori Harry oli väärässä. Miehet ja naiset voivat olla ystäviä.
Freudin perintö
Nuoren Harryn virhe oli hyvin ymmärrettävä. Collegenuorukaisen hormonit hyrräsivät, ja hän itse ei osannut pitää heppiään tallissa. Tästä oli helppo johtaa virhepäätelmä, että eivät osaa muutkaan.
Vanhempana Harry joutui kuitenkin tunnustamaan, että ”mieliteot eivät ole despootteja”, erästä englantilaista sosiologia lainatakseni. Olemme itse vastuussa siitä, miten reagoimme mielitekoihimme.
Hormonit eivät yksin selitä nuoren Harryn epäluuloisuutta. Olemme kaikki syntymästämme asti impanneet postfreudilaista ilmaa. Itävaltalaisen psykoanalyysin isän Sigmund Freudin perintöä on ihmissuhteiden ja rakkauksien yliseksualisointi. Kaikki palautuu loppupeleissä seksuaaliviettiin, hän ajatteli. Jopa sisarusrakkaus oli epäilyttävää.
Ranskalainen filosofi Paul Ricoeur kutsui Freudia ”epäilyksen mestariksi”, eikä syyttä. Mikäli maallikko kyseenalaistaa freudilaisuuden opinkappaleita esimerkiksi omakohtaiseen kokemukseensa vedoten, freudilainen voi aina vedota kiistakumppaninsa ”repressioihin”. Suomeksi sanottuna: maallikko kuvittelee, ettei hän halua kopeloida henkilöä X, mutta oikeasti hän haluaa, hän on vain tukahduttanut halunsa.
Repressio eli tukahduttaminen on siitä kätevä käsite, sanoo englantilainen psykologikirjailija Lisa Gee, että sen voi pelata aina, kun todistusaineisto kieltäytyy uppiniskaisesti taipumasta genitaaliteorioihimme.
Entäs sitten, vaikka mielikuvituksemme tekisi joskus tepposet? Mielitekomme eivät ole despootteja.
Totta kai esimerkiksi ystävyysrakkaus voi muuttua romanttiseksi rakkaudeksi, kuten Harryn ja Sallyn tapauksessa, mutta puhe muuttumisesta alleviivaa niiden olennaista eroa.
Historiallisesti uusi tilanne
Kirjoittaessaan rakkaudesta 1950-luvulla kirjallisuuden professori C. S. Lewis muistutti, että sukupuolten välinen ystävyysrakkaus ei historiallisesti ole ollut mikään itsestäänselvyys. Syy siihen löytyi ystävyysrakkauden luonteesta, hän selittää teoksessaan Neljä rakkautta.
Lewis uskoi, että ystävyysrakkaus (kreik. filia) edellyttää yhteistä kiinnostusta tai toiminnallisuutta. Tässä rakkauden lajissa Rakastatko minua? tarkoittaa: Näetkö saman totuuden? tai vähintään: Välitätkö samasta totuudesta?
Ystävyyden on mahdoton juurtua, jos rehellinen vastaus on: En näe enkä välitä, haluan vain ystävän. Tällä asenteella ei ystäviä saada. Jos et ole matkalla mihinkään, sinulla ei voi olla matkakumppaneita.
Lewisin mukaan syy, miksi sukupuolet ovat historiallisesti kohdanneet ystävyysrakkaudessa harvemmin kuin kiintymysrakkaudessa (storge) ja romanttisessa rakkaudessa (eros) johtuu siitä, että heidän välillään on ollut harvemmin toiminnallista toveruutta, joka puolestaan on ystävyyden kehto.
Silloin kuin koulutus ja työkuvat ovat vahvasti sukupuolittuneet, ei sukupuolten välistä toiminnallista toveruutta ole päässyt syntymään.
Sen sijaan sukupuolten välinen ystävyys on tavallista, Lewis selittää, siellä missä miehet ja naiset tekevät työtä rinta rinnan. Esimerkiksi hänen omassa ammatissaan: Oxfordin yliopisto oli hiljattain avattu myös naisille.
Perheiden hajoaminen
Lisa Gee on Lewisin kanssa pitkälti samaa mieltä. Kirjassaan Friends: Why Men and Women Are From the Same Planet (2004) hän pohtii samoja kysymyksiä kuin Lewis kuusikymmentä vuotta aiemmin. Freudin myytti on sittemmin hellittänyt otettaan (tosin hitaasti). Miesten ja naisten välinen ystävyys on selkeästi lisääntynyt.
Koulu- ja työkulttuurin lisäksi sitä saattaa selittää vielä uudempi ilmiö: perheiden hajoaminen.
Johtuuko ydinperheiden hajoaminen avioeroista? Vai johtuvatko avioerot suvun hajoamisesta ydinperheiksi? Gee uskoo, että jälkimmäinen saattaa olla ongelman alkujuuri. Eristäytyneissä ydinperheissä aviopuolisoille on kasaantunut liikaa paineita. Tukiverkostot on ulkoistettu, isovanhemmat laitostettu. Avun pyytäminen ei ole helppoa eikä sen saaminen varmaa.
Onko tämä ajanut ihmisiä, erityisesti nuoria ja aikuisnuoria, panostamaan enemmän ystävyyssuhteisiinsa? Myös vastakkaisen sukupuolen kanssa?
Ystävät tarjoavat toisilleen seuraa, tukea ja turvaa. He ovat arvokkaita itsensä vuoksi, mutta lisäksi he täyttävät perheiden jättämää tyhjiötä. Heistä on muodostunut monelle perheenjatke.
Jos tämä on totta, ainakin osa naisten ja miesten välisen ystävyysrakkauden haasteista on kasvukipuja.
Me vasta opettelemme tätä rakkauden lajia.
Esimerkkien tärkeys
Lähtökohtamme eivät siis ole parhaat mahdolliset. Meiltä puuttuu taitoja ja ymmärrystä, mutta ennen kaikkea meiltä puuttuu esimerkkejä.
Esimerkkien tärkeyttä niin parisuhteessa kuin ystävyyssuhteessa ei voi yliarvioida. Harvalla onnekkaalla on lähipiirissään esimerkkejä vahvoista ja kauniista miesten ja naisten välisistä ystävyyksistä. Usealla ei ole ensimmäistäkään. Missä ovat esimerkiksi suomalaiset esimerkit? Julkisuudesta niitä on vaikea löytää. Ehkä niistä ei vain pidetä meteliä? Ehkä kannattaisi.
Myös sisaruksista alkaa nykyään olla pulaa. Tämä on sääli, sillä terve sukupuolten välinen sisarusrakkaus on monella tapaa täydellinen esimerkki sukupuolten välisestä ystävyydestä.
Parhaimmillaan se on avointa. Turvallista. Lämmintä.
Tasa-arvoista. Konstailematonta.
Myös fyysistä.
Seksuaalista se ei ole, saarnasi Freud mitä tahansa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö insestiä esiintyisi – nyt en puhu lasten lääkärileikeistä vaan varttuneempien sisarusten rakastumisesta – kyllä sitä esiintyy. Mutta yleensä vain poikkeuksellisissa olosuhteissa.
Freud uskoi, että insestistä on tehty tabu, jotta sisarukset eivät haluaisi toisiaan. Paljon yksinkertaisempi selitys on, että koska normaaliolosuhteissa sisarukset eivät kerta kaikkiaan halua toisiaan, insestistä on tullut tabu. Luonto asettaa rajoja.
Missä menee raja?
Ei-sukulaisten välinen ystävyysrakkaus sen sijaan saattaa kasvaa erosrakkaudeksi. Silloin kun se on sopivaa, mikäs siinä.
Silloin kun se ei ole sopivaa, kannattaa tietenkin ennakoida. Jos toinen vastaa omia parinvalintakriteereitään, haasteellisuus voi kasvaa – joskus jopa tuskallisiin mittoihin. Mahdolliset ihastumiset on hyvä käsitellä.
”Rakastuin, en voinut sille mitään” on kuitenkin jaloa jänistämistä ja pelkurin peitetarina.
Toisinaan hyppäys filiasta erokseen on askel alaspäin, ei ylöspäin.
Missä menee raja? Yleispätevää kaavaa ei ole, sillä muuttuvia tekijöitä on niin paljon. Olemme erilaisia luonteeltamme. Toiset ovat luotettavampia kuin toiset.
Olemme erilaisia myös synnynnäiseltä temperamentiltamme ja kulttuuritaustaltamme. Fyysinen kosketus tarkoittaa yhdelle kutsua ystävyyteen, toiselle teerenpeliin.
Myös ystävyyssuhteiden sisäinen dynamiikka vaihtelee. Osapuolet saattavat molemmat olla sinkkuja tai sitten toinen tai kummatkin ovat parisuhteessa.
Lisäksi mahdolliset puolisot ovat erilaisia. Heidät kannattaa aina sisällyttää ystävyyteen tai ainakin tarjota siihen mahdollisuus. Pääasia on, että kaikki on läpinäkyvää.
Epäkypsät ja epävarmat rakastajat ja puolisot sotkevat pakkaa. Kipupisteistä kannattaa puhua avoimesti, etteivät ne pääse tulehtumaan.
Hyvä ja tasapainoinen parisuhde – kahden kypsät rakastajan merkki – ei ainoastaan kestä toistensa ystävyyksiä vaan iloitsee ja hyötyy niistä. He tuntevat sisimmässään, mikä on sopivaa ja mikä ei.
Billy Graham -sääntö
Teologina minua kiinnostaa, mutta en osaa sanoa, onko hengellisten ja maallisten yhteisöjen suhtautumisella sukupuolten väliseen ystävyyteen jotain eroa. Ehkä ei Suomessa?
Toki maailmanlaajuisesti eri kirkoilla on painotuseroja, eri uskonnoista puhumattakaan. Mutta amerikkalaista herätyskristillisyyttä väritti pitkään nk. ”Billy Graham -säännön” perintö. Tällä legendaarisella evankelistalla oli tapana karttaa tilanteita, joissa oli yksin vieraan naisen kanssa, edes autossa.
Tavallaan sympatiseeraan häntä. Kun yksi pastoriystävä toisensa jälkeen putoaa viereiseltä jalustalta, sitä panikoi. Minulle voi käydä samoin! Johtajilla on sitä paitsi ylimääräisiä kiusauksia ja paineita. Valta voi nousta päähän, ei ainoastaan omaan vaan myös ihailijoiden.
Billy Graham halusi pysyä vaimolleen uskollisena. Tämä on ihailtavaa. Mutta esimerkillään hän saattoi tahtomattaan vahvistaa sukupuolten välistä epäluuloisuutta.
Hätävarjelun liioittelua, sanon minä.
Rakkauden ammattilainen
Kristittyjen lopullinen esikuva rakkaudesta ei ole Billy vaan Jeesus. Hänellä oli läheisiä naisystäviä. Esimerkiksi Maria Magdalena.
Jeesuksen tapa puhua naisille ja koskettaa heitä oli poikkeuksellista. Se on sitä edelleen.
Ihme juttu. Naiset tuntuivat luottavan häneen.
Kohtaus ”syntisen naisen” kanssa Simonin talossa (Luuk. 7:36–49) on evankeliumeiden sykähdyttävimpiä ja kauneimpia. Se jos mikä on puhtaan rakkauden koetinkivi!
Edes Dan Brownkaan ei saanut sitä tahrattua, vaikka kuinka davintsikoodasi. ”Ne, jotka löytävät rumuutta kauneudesta, ovat turmeltuneita olematta viehättäviä”, kirjoitti Oscar Wilde, ja tämä on edelleen paras kuulemani kyynisyyden määritelmä.
Taisi Juice olla oikeassa: Jeesus on rakkauden ammattilainen.
Ystävyys hyveenä
Miten me voisimme saavuttaa jotakin yhtä hienoa? Miten tällaista ystävyyttä voi vaalia?
Ystävyys ei ”vain tapahdu”, kuten eivät muutkaan rakkauden lajit. Ystävyys on ennen kaikkea hyve. Siis taito, jota voi harjoitella.
”Missä menee raja?” onkin väärä kysymys. Se on kapeaa sääntöetiikkaa. Oikea kysymys on: Miten kehitän itseäni niin, että osaisin rakastaa oikein? Miten minusta voisi tulla parempi ystävä?
Voimmekin pudottaa kirjoituksen otsikosta sanan ”vain” pois. Ei ole olemassa ”vain” ystävyyttä, ikään kuin sukupuolten välinen ystävyys olisi vähemmän arvokasta kuin romanttinen rakkaus. Asioita ei määritellä sen perusteella, mitä ne eivät ole. Naisten ja miesten välinen ystävyys on jotakin hyvää. Parhaimmillaan se on elämän suurenmoinen ilon lähde.
Oskari Juurikkala on puhunut ystävyydestä jalona taitona, Antti Jääskeläinen kannustaa näkemään vaivaa, ja Ville Saarikalle haastaa tekemään jopa työkavereista ystäviä. Viisaita neuvoja. Ei wikiHow’n vinkitkään huonoja ole.
Voi olla, että joidenkin ystävien suhteen tuntuu siltä, ettei ponnisteluja tarvita. ”Kuitenkin näiden suhteiden hedelmä helposti moninkertaistuu, kun niiden kehittämiseen panostaa”, muistuttaa Jääskeläinen.
Rakkauden suojelija
Ystävyys hyveenä tarvitsee muiden hyveiden tukea. On vaikea olla rakastava, jos ei ole oikeudenmukainen. On vaikea olla oikeudenmukainen, jos ei ole rohkea. Mikään hyve ei esiinny tai ainakaan kukoista yksinään.
Sukupuoltenvälisessä ystävyydessä korostuu sydämen puhtauden rooli. Vanhassa suomessa sitä tavattiin kutsua siveyden hyveeksi.
Kalskahtaa pahalta, tiedän.
Mutta varmista, että tiedät varmasti mitä se tarkoittaa ennen kuin luikertelet pakoon.
Hyveiden uppiniskaisia ja epäseksikkäitä väärinkäsityksiä olen ruotinut aiemminkin. Ei sorruta kronologiseen snobismiin. Vanha ei tarkoita vanhentunutta.
Kyseessä ei ole ensinnäkään pukeutumiseen liittyvä käsite. Se ei myöskään ole kielteinen vaan positiivinen ominaisuus. Siveys on hyve eli luonteenvahvuus: hyve tulee sanasta virtus, joka latinaksi tarkoittaa ”voimaa” ja ”valtaa”. Täytyisi ehdottomasti keksiä moderni, voimauttavampi synonyymi.
Siveys on yksinkertaisesti se kokonaisvaltainen asenne ja luonteenvahvuus, joka ohjaa seksuaalista haluamme. Se luo järjestystä, hyvyyttä ja kauneutta seksuaaliseen kaaokseemme. Jos seksuaalisuus on puutarha, siveys on sen elinvoima ja puutarhuri.
Se on myös sukupuoltenvälisen ystävyysrakkauden suojelija.
Hillitön ystävä on nimittäin epäluotettava ystävä.
Hän on myös esteettisesti ja hedonisesti köyhä. Kauneuden, hyvyyden ja nautintojen monimuotoisuus siivilöityy hänessä kapeaksi haluksi. Hän on kykenemätön ymmärtämään kiintymyksen eri muotoja.
Siispä hän ei osaa tarjota eikä vastaanottaa kiintymystä.
Puhutte eri kieltä. Tai oikeammin: hän puhuu vain yhtä kieltä ja sitäkin änkyttäen.
Mitä rakkaus pohjimmiltaan on?
Rakastan sinua.
Mitä tämä oikeastaan tarkoittaa? Mitä sanomme, kun sanomme rakastavamme toista?
Oli rakkauden laji mikä tahansa – kiintymysrakkaus, ystävyysrakkaus, eroottinen rakkaus tai lähimmäisenrakkaus – niillä on jokin yhteinen nimittäjä. Mikä se on?
Rakastan sinua.
Minusta tuntuu, että kun sanomme rakastavamme toista, tarkoitamme yhtäaikaisesti ainakin kolmea asiaa.
1) On hyvä, että olet olemassa!
2) Lupaan osallistua kukoistukseesi!
3) Toivotan sinun rakkautesi tervetulleeksi!
On hyvä, että olet olemassa! Vahvistamme toisen persoonan arvon. Maailma on parempi paikka, koska sinä olet olemassa. Olet huikea tyyppi, vaikka et olisi minua varten. Arvostusrakkaus ei ole possessiivista. (Tämä muuten selittää sen, miksi vihamiehen rakastaminen on niin vaikeaa. Palauta mieleesi joku ärsyttävä tyyppi. Pystytkö sanomaan hänelle edes mielessäsi: On hyvä, että olet olemassa?)
Lupaan osallistua kukoistukseesi! Ilman tätä edellinen iloinen huudahdus jäisi vain toteamuksen tasolle. Ollakseen todellista rakkauden on toteuduttava myös teoissa. Muuten ”rakkautemme” on vain sentimentaalista löpinää. On hyvä, että toinen on olemassa, mutta olenko valmis tekemään yhtikäs mitään hänen olemassaolonsa eteen?
On kuitenkin selvää, että emme voi rakastaa kaikkia samalla intensiteetillä tai tavalla. Siksi oikeastaan sanomme: Lupaan kontribuoida kukoistukseesi siinä määrin kuin voin ja se on sopivaa. Toista ei voi rakastaa liikaa (se on mahdotonta), mutta aikansa ja resurssinsa voi priorisoida väärin, ja mikä on sopivaa yhdessä rakkauden lajissa ei välttämättä ole sopivaa toisessa.
Rakastan luonnonkatastrofin uhreja kykyni mukaan: en voi tyhjentää tiliäni kokonaan, mikäli minulla on muita velvollisuuksia (esim. omia lapsia). Rakastan naisia tietyin reunaehdoin: toisin kuin vaimoani, en esimerkiksi rakastele heitä.
Toivotan sinun rakkautesi tervetulleeksi! Itse en usko, että ollakseen todellista rakkauden on oltava vastavuoroista. Voin rakastaa toista (1–2) ilman, että saan häneltä vastarakkautta. Vanhemmat tietävät, mitä tarkoitan.
Silti todellinen rakkaus pysyy avoimena toisen rakkaudelle.
Tämä ei tee siitä ehdollista rakkautta, mikä ei olisi rakkautta lainkaan: Rakastan sinua, jos ja vain jos sinä rakastat minua takaisin. Ei. Mutta mitä pitäisi ajatella sellaisesta rakkaudesta, joka ei edes toivo toiselta vastarakkautta?
Se saattaa olla eräänlainen vallan muoto. Dumpataan rahaa katastrofin uhreille, mutta ei haluta oppi heiltä mitään. Rakastan sinua, mutta itse pysyn sinulta suljettuna.
Rakastaminen merkitsee aina haavoittuvuutta. Se kuuluu sen luonteeseen.
Kohti rakkauden ammattilaisuutta
On hyvä, että olet olemassa! Lupaan osallistua kukoistukseesi! Toivotan sinun rakkautesi tervetulleeksi!
Pystytkö sanomaan näin mielessäsi esimerkiksi rakastajallesi? Kokeile.
Ehkä tämä oli liian helppo. Kokeillaan muita. Vanhemmillesi? Lapsillesi? Sisarillesi?
Työkaverillesi? Isänmaallesi? Luonnolle?
Lisätään pökköä pesään.
Puliukolle? Vihamiehellesi? Pomollesi?
Entä ystävillesi? Jos olet nainen, pystytkö sanomaan näin miesystävillesi? Jos olet mies, pystytkö sanomaan näin naisystävillesi?
Siinä määrin kun pystyt, olet edistynyt rakkauden koulussa, jota myös elämäksi kutsutaan.
Kiitos Jason hyvin mielenkiintoisesta kirjoituksesta!
Haluan jakaa muutaman huomioni aiheesta:
se, miksi miesten ja naisten välisiä ystävyyssuhteita muodostetaan nykyään enemmän kuin ennen, liittyy varmasti myös yhteiskunnan tasa-arvoistuminen. Miehen ja naisen (eli yhdenvertaisten henkilöiden) välinen ystävyys aiheuttaa vähemmän kyräilyä tai hämmennystä. Siten ihmiset, jotka ystävystyvät useimmiten juuri vastakkaisen sukupuolen kanssa, voivat nykyään tutustua haluamiinsa ihmisiin ilman tukahduttavia paineita.
Toki paineita on edelleen, vaikka vähenevässä määrin. Tällaisia henkilöitä nimittäin pidetään jossain määrin myös ärsyttävinä. Jos miehellä on esimerkiksi useita naispuolisia ystäviä, saatetaan häntä kadehtia siitä, että hän pääsee naisten lähelle jollain ihme konsteilla, mitä muut eivät hallitse. Tällainen mies voi olla monista muista miehistä epäilyttävä.
Jotkut naiset sen sijaan saattavat suosia miesseuraa, koska kokevat toiset naiset ”kilpailijoina”. Miesystävien kanssa voi olla helpompaa tulla toimeen, sillä usein toisten naisten arvostelevia ja vertailevia katseita pelätään. Täten miesseuraan hakeutuminen voi olla eräänlainen luovutusvoitto: ei viitsitä antaa naisystäville mahdollisuutta, koska siitä ei välttämättä tule yhtään mitään, esimerkiksi kateuden vuoksi.
Kirjoitit, ettei sukupuolten välinen ystävyys ole ollut historiallisesti itsestäänselvyys. Luulen, ettei se ole vieläkään aivan arkipäiväistynyt, vaikka tilanne on toki muuttunut kovasti sitten Lewisin aikojen. Olen huomannut, että sukupuolten välistä ystävyyttä pitää lähes aina selitellä. Miesten ja naisten välisellä suhteella tuntuu olevan koeaika, jota tuttavat seuraavat vierestä uteliaana. He odottavat, milloin ”jotain tapahtuu”. Ja jos ei tapahdu, sitä kummastellaan. Mutta jonkin ajan päästä ystävyksiin aletaan suhtautua samoin kuin muihinkin (ystävyksiin). Ystävinä.
Yhteiskunnan tasa-arvoistuminen on ehdottomasti yksi tärkeimmistä sukupuoltenvälisen ystävyysrakkauden kulmakivistä. Lewis ajatteli, että avaimet ovat koulutus ja työ. Itse näen, että sitä se tasa-arvokin loppujen lopuksi on. Vai ajattelitko @[531849289:2048:Terhi] tasa-arvoa jostakin muusta näkökulmasta?
Sanoin, että eri kirkkojen suhtautuminen naisten ja miesten väliseen ystävyyteen voi vaihdella – uskonnoista puhumattakaan. En osaa arvioida esimerkiksi islamia kuin ulkoapäin. Mutta näyttää vahvasti siltä, että se ei ainakaan kannusta ystävyysrakkauteen muiden kuin oman puolison kanssa. Osaako joku asiasta paremmin perillä oleva kertoa lisää?
Aivan niin, avain on koulutuksessa ja työssä. Halusin painottaa lähinnä sitä, että sitä kautta myös mielikuva miesten ja naisten tasavertaisuudesta on vakiintunut. Pääsääntöisesti sukupuoli ei määritä urasuuntautumista tai unelmien tavoittelua. Tuskin kenenkään aikomuksia tänä päivänä lytätään sukupuolisuuteen liittyviin estoihin vedoten, ainakaan kovin usein.
Kiitos tästä erinomaisuudesta!
Nykypäivän yhteiskunnassa media yrittää seksualisoida kaiken, ikävä kyllä. Minä elin ortodoksimunkkina luostarissa 15 vuotta, ja eläisin vieläkin, ellei silloinen terveydentilani olisi pakottanut etsimään muita ratkaisuja.
Arvatkaapa, kuinka monet kerrat esitettiin kysymys, jotta ”etkö halua rakastaa naista, kun munkiksi lähdit?” Taivaan tähtien lukumääräkään ei riitä siihen ihmettelyjen määrään… Minä vastasin: ”Munkkina minä voin rakastaa täysillä ihan kaikkia naisia!” 🙂
Ja näin on. En ole enää luostarissa, mutta edelleenkin elän kuin munkki. Minun rakkauteni on ihan silkkaa ystävyyttä ja sen ystävyyden arvostusta, eikä siihen liity yhtään mitään eroottista värinää. Ihan oikeasti voin halata ja jopa suukotella, eikä se muuta asiaa. Jokainen minut henkilökohtaisesti tunteva nainen voi allekirjoittaa tämän. Ja ihan jokainen miespuolinen ystäväni myös. 🙂
Minulle siis miehen ja naisen välinen ”pelkkä” ystävyys on aivan itsestään selvä juttu.
Ymmärrän kyllä oikein hyvin, ettei asia välttämättä ole näin muilla. Mutta eipähän meistä kukaan ole toisensa klooni.
Olen ollut matkan varrella myös eräänlaisena ”aviokonsulttina” joillekin ystäväpariskunnilleni, koska molemmat osapuolet luottavat minuun. Voisikohan sen parempaa luottamusta osoittaakaan?
Keskustelen teemasta mielelläni. 🙂
Joissain harvoissa tapauksissa näin voi olla, mutta vain harvoissa.
Ehei, kyllä se on mullakin niin, että aina mulla on ollut miespuolisia ystäviä.
Samoin minullakin on läpi elämän ollut miespuolisia ystäviä ilman mitään sen ihmeempää.
Mä olen muuten Romanos pohtinut tuota sanaa vain myöskin. Miten helvetissä (sorry!), joku voi sanoa ystävyydestä että VAIN? Mä ei tajuu. Ystävien kesken käyttäisin mieluummin termiä JOPA. Ei se niin itsestäänselvää ole, ystävyys nimittäin.
Romanos, kirjoitit juuri niin kuin minäkin tunnen ja ajattelen!
Kiitos tästä omakohtaisesta esimerkistä. Tykkäsin erityisesti ajatuksesta, että munkkina voit rakastaa ”täysillä ihan kaikkia naisia”!
Sanot, ettei ystävyyssuhteisiisi liity koskaan mitään ”eroottista värinää”. Tähän voi monen olla vaikea samaistua. Kuten sanoit, olemme toki kaikki eri muotista. Mistä luulet sen johtuvan, että platoninen ystävyysrakkaus on sinulle niin helppoa? Saitko ikään kuin paremmat kortit jo lähtötilanteessa? Vai oletko vuosien varrella kehittänyt luonnettasi ja rakkauttasi niin, että sukupuoltenvälinen ystävyysrakkaus onnistuu nykyään vaivattomasti? Osaatko antaa meille muille vinkkejä?
Tuli mieleen toinen esimerkki:
Francis de Salesin ja Jane de Chantalin ystävyys kesti 18 vuotta. Aika hyvin joltain papilta ja leskeltä 1600-luvulla. Se myös päättyi Francisin kannalta aavistuksen paremmin kuin toisen kirkonmiehen, Pierre Abélardin ja Héloïse d’Argenteuilin traaginen suhde viisisataa vuotta aiemmin.
Francisin ja Janen unohtumaton kirjeenvaihto on julkaistu hiljattain uutena englannin käännöksenä. Esipuheessaan Henri Nouwen ylistää heidän vastavuoroista haavoittuvuuttaan. Nouwen pitää heidän esimerkkiään ystävyysrakkaudesta lahjana omalle vuosisadallemme, joka pyristelee ulos Freudin varjosta.
Ihan aidosta mielenkiinnosta ja täysin yrittämättä loukata: onko testosteroni-tasoasi koskaan mitattu? Voisiko seksuaalinen eristyneisyys ja sen kokeminen itsestäänselvyytenä olla fysiologista?
No hätä. 🙂 Mutta miksi minun pitäisi jonnekin mittauksiin mennä? Siksikö, että pystyn olemaan VAIN ystävä naisen kanssa? Kun tapaan uuden naistuttavuuden, niin reaktioni on halata, ja sitten olemme ystäviä. En osaa ymmärtää, mikä tässä on pielessä… Tai ehkä pielessä on se, jotta valtaosa muista ei voi näin tehdä. Mutta sehän ei ole mun ongelmani…
On tää sitten fysiologista tai ihan mitä tahansa, niin sopii mulle kympillä. Ja kaikki naisystäväni voivat todistaa, jotta tykkään halailla. Mä puolestani ihmettelen, miten tämä voisi olla kenellekään ongelma… 🙂
En usko, että tilanteesi voisi olla kenekään mielestä ”ongelma”, siinä ei ole mitään ”pielessä”. Päinvastoin – ja juuri siksi se kiinnostaakin. Onko niin, että joillekin sukupuoltenvälisen ystävyysrakkauden mutkattomuus annetaan lahjana ja toisille ei. Vai voiko sitä kehittää ja jos voi niin miten. Ilmeisesti sinulle Romanos on jaettu hyvät kortit?
Kiitos Jason ansiokaasta pohdinnastasi. Valitettavasti en ole vielä tutustunut Lewisin kirjaan Neljä rakkautta. Nuo neljä rakkautta löytyvät kaiketi Raamatun kreikan kielisestä Uudesta Testamentista. Jäin miettimään neljättä rakkauden muotoa agape, Jumalan pyyteetön rakkaus. Joku viisas on todennut, että on hienoa saada kokea rakkautta, mutta on vielä suurempaa rakastaa. Kuitenkaan ihminen ei pysty rakastamaan, jos ei ole saanut kokea rakkautta. Kysynkin Jason sinulta teologina, miten agape voi mielestäsi täydentää/ohjata filiaa ja erosta?
Kiitos @[100001442223039:2048:Teuvo] erittäin hyvästä kysymyksestä. Se on niin vaikea, että tyydyn tässä selittämään lyhyesti, miten Lewis ymmärtää neljän rakkauden suhteen toisiinsa.
Kiintymysrakkaus (storge), ystävyysrakkaus (filia) ja eroottinen rakkaus (eros) ovat jo itsessään jotakin hyvää. Kristillisestä näkökulmasta kaikki rakkaus on lähtökohtaisesti jumalallista alkuperää, koska meidät on luotu ”Jumalan kuviksi”, Jumalan joka on rakkaus. Mutta rakkaus on kaksiteräinen miekka. Ilman lähimmäisenrakkautta (agape) storge, filia ja eros voivat johtaa joskus harhaan. Esimerkiksi rakastunut ihminen voi ”rakkauden nimissä” tehdä myös pahaa (uskottomuus jne).
No mitä agape sitten tarkkaan ottaen on? Tämä on tosi vaikea kysymys. Monia ei tyydytä vastaus, että se on ”jumalallista rakkautta”. Ymmärrän heitä hyvin: se ei kerro paljon mitään, sillä se jää liian abstraktiksi. Sillä ei ole tarttumapintaa. Lewisin ajattelussa agape onkin aika konkreettinen käsite. Se on lyhyesti sanottuna KOKO MORAALINEN ELÄMÄ yhdestä näkökulmasta katsottuna. Agape paljastuu luonteeksi. Ja luonne on hyveiden summa. Hyveet tukevat rakkautta.
Tässä on Lewisin määritelmä hyvästä rakastajasta. Se on mielestäni brutaalin tarkka:
”Kun kaksi ihmistä saavuttaa kestävän onnen, se ei johdu vain siitä, että he ovat taitavia rakastajia, vaan siitä – minun on pakko puhua suoraan – että he ovat hyviä ihmisiä; tasapainoisia, uskollisia, oikeudenmukaisia, sopeutumiskykyisiä ihmisiä.”
Nuorena miehenä hän oli sanonut saman napakammin kirjassaan The Allegory of Love:
”Hyvän rakastajan ja hyvän ihmisen hyveet lankeavat yhteen.”
”Kuitenkaan ihminen ei pysty rakastamaan, jos ei ole saanut kokea rakkautta.”
@[100001442223039:2048:Teuvo], jäin miettimään tätä. Mistä rakkaus tulee? No ensimmäiseksi tulee mieleen, että se tulee läheisiltä ihmisiltä, kuten vanhemmilta ja sisaruksilta ja ystäviltä. Mistä he sitten saavat rakkautta? Sama vastaus.
Rakkauden ketjua kun jäljittää tarpeeksi pitkälle, törmää kuitenkin aukkoihin – katkoksiin. Rakkauden meri tuntuu ikään kuin vuotavan. Moni ei nimittäin koe rakkautta. Tällaisessa tilanteessa, kun horisontaalinen rakkaus on kadonnut, voi ainoa pelastus olla vertikaalinen rakkaus. Siis suora yliluonnollisen rakkauden kokemus. Olen tavannut monia, jotka ovat kertoneet kokeneensa jotakin tällaista.
Oletko nähnyt elokuvan ”To the Wonder”? Se jakaa mielipiteitä. Itse katsoin sen kaksi kertaa. Vaikutti minuun syvästi. Elokuvassa ei paljon puhuta, joten harvat repliikit jäävät mieleen. Yksi niistä oli: ”Love that loves us, thank you.”
”Freud uskoi, että insestistä on tehty tabu, jotta sisarukset eivät haluaisi toisiaan. Paljon yksinkertaisempi ja todennäköisempi selitys on, että koska normaaliolosuhteissa sisarukset eivät kerta kaikkiaan halua toisiaan, insestistä on tullut tabu.”
Selvä. Mutta MIKSI he eivät halua?
Joseph Shepherin tutkimustulokset (”Mate Selection Among Second Generation Kibbutz Adolscents and Adults: Incest Avoidance and Negative Imprinting”) tukevat teoriaa, että ikävuodet 1–6 yhdessä kasvaneet läpikäyvät jonkun negatiivisen ”imprinting” prosessin, joka estää heitä aikuisina pitämästä toisiaan haluttavina.
Shepher haastatteli 65 kibbutzilla syntynyttä aikuista ja nuorta ja tutki 2769 toisen sukupolven avioliittomerkinnät: yksikään ei ollut avioitunut varhaislapsuutensa ystävänsä kanssa. Monia jopa harmitti myöhempi kiinnostuksen puute. Evoluutiopsykologit uskovat, että taustalla vaikuttaa jokin suojelumekanismi.
Sisarrakkaus on hyvä esimerkki sukupuolten välisestä rakkaudesta. Mutta se ei välttämättä ole täydellisesti mallinnettavissa yhdessä vietetyn ainutlaatuisen varhaislapsuuden vuoksi. Vai onko?
Very good question, indeed! Can anyone translate this comment in Finnish?
Tuo oli Edward Westermarckin antorpologisten/sosiologisten tutkimusten ehkä tunnetuin tulos. EW lienee kaikkien aikojen tunnetuin suomalainen tutkija.
EW:n Kristinusko ja moraali oli pitkään HY:n teol. etiikan tenttikirjana. Siinä EW seuraa kristinuskon tulkinnoissaan A. von Harnackin rappioteoriaa.
Tuota en tiennytkään, @[100003158782212:2048:Kimmo]. Osaatko sinä – tai joku psykologi – selittää minulle, mitä tarkalleen tarkoittaa ”negative imprinting”? En oikein ymmärrä sitä. Mieleen tulee sanan ”vaisto” väärinkäyttö, kun halutaan selittää jotakin monimutkaista eläinkäyttäytymistä. Selitys ”eläin toimi vaiston varassa” kuulostaa joskus vain fiiniltä tavalta sanoa ”emme oikeastaan tiedä miten se sen tekee”. Onko negative imprinting samanlainen käsite, jolla peitellään tietämättömyyttä? Vai mistä oikeastaan on kyse?
Ei ole minulle tuttu käsite.
EW:n moraaliteorian keskeisin käsite oli ”retributiivinen emootio” suom. yleensä (korvaustunne tms.) eli hän edusti emotivismiksi kutsuttua teoriaa, joka oli loogisen positivismin huippukauden aikaan kovinta muotia.
Retribuutio oli pitkään kadoksissa mm. rikosoikeuden rangaistusteorioissa, joita hallitsi lähinnä utilitaristinen hoitoparadigma. Mutta se on tehnyt paluuta. Hoitomalleissa rikoksen ja rangastuksen vastaavuus katoaa ja rangaistuksen sovitusulottuvuus katoaa.
Tämä oikeusteorian kehitys on tärkeä juttu kristillisen sovitusteologian kannalta. Teologiasssakin retributiivista sovitusajatusta on usein pidetty – modernina aikana – absurdina tai vastenmielisenä. Mutta ihmisellä, joka on tehnyt väärin ja katuu aidosti näyttää kuitenkin olevan retribuution tarve ja jos se ei ole mahdollista, voi kristillinen sijaissovitus olla hyvin mielekäs. Kristus sovittaa synnit (risti) ja korjaa seurakset (ylösnousemus) eskatologisesti.
Negative/reverse imprinting=käänteinen leimautuminen. Tässä aika avartava kirjoitus asiasta: http://ihmisluonto.blogspot.fi/2013_02_01_archive.html
@[1053385009:2048:Hanna], kiitoksia – juuri tällaista etsin! Artikkelissa käsiteltiin sekä negatiivista/käänteistä leimautumista että käsitteen ”vaisto” häilyvyyttä, josta itsekin avauduin edellisessä kommentissani. Käänteisen leimautumisen määritelmä oli hyvä: ”…sitä vastenmielisyyden tunnetta, jota varhaislapsuuden läheisyys synnyttää siskoihin ja veljiin, isiin ja tyttäriin sekä äiteihin ja poikiin, jos nämä ajattelevat keskinäistä seksiä.” Mutta alkuperäinen kysymys jää ilmeisesti vielä auki? Eli _miten_ tämä tarkkaan ottaen kehittyy. Lajinsäilymisen kannalta ymmärrämme, _miksi_ se kehittyy.
Mainio, monipuolinen, maltillinen ja jalat maassa oleva tutustumisretki rakkaudellisen ystävyyden kiehtovaan maailmaan 😉 Hyvä Jason !
PS.” Muuten olen sitä mieltä, että Freud on yliarvostettu !” lauseen voisi liittää monen puheen jälkeen näillä seksifilosofien alueilla 😉
Voivat.
Kiitos tästä. Eräs psykologiystäväni sanoi, että olin liian kriittinen Freudia kohtaan. Jaan hänen palautteensa toisessa kommentissa. (Hänellä oli myös paljon hyvää sanottavaa kolumnistani.)
Eräs psykologiystäväni kritisoi kolumnini Freud-osiota. Hän muistutti, että ”Freudin perintöön” sisältyy myös paljon hyvää. Kritisoidessani ihmissuhteiden ja seksuaalisuuden ylimonitorointia, olisin tosiaan voinut antaa myös positiivista palautetta. Jaan hänen todella hyödyllisen palautteen alla.
”Viittaus Freudin perintöön on kirjoituksen heikoin kohta. Freud puhui toki seksistä, mutta hän puhui myös monesta muusta asiasta. Kuten siitä, että tietoinen mieli on vain pieni osa ihmisen mielestä, mielen sisäiset ristiriidat aiheuttavat kärsimystä, ja että tiedostamalla rehellisesti oman mielensä liikkeitä ihminen tulee kypsemmäksi, ’integroituneemmaksi’, ja kun on tuttu oman mielensä kanssa, voi elää sen kanssa sovussa. Hyvänä esimerkkinä ne sinunkin viittaamat amerikkalaiset pastorit, jotka saarnaavat moraalittomuudesta, mutta itse sekoilevat seksin kanssa. Yrittävät siis tukahduttaa itsestään jotain, ja silloin tuo tukahdutettu alue jää vieraaksi ja voi ottaa vallan. Jos taas voi rehellisesti tunnustaa itselleen seksuaalisia virityksiä eri tilanteissa, ei ole niiden vietävissä yhtä herkästi ja voi kantaa ’aikuisen’ vastuun omista mielihaluistaan.
Lisäksi Freud nosti esiin monia muitakin teemoja, jotka elävät tänä päivänä hyvin ja ovat jalostuneet entisestään, esim mielen puolustusmekanismit (defenssit), varhaisen kehityksen rooli ihmisen persoonallisuuden muotoutumisessa (vauvatutkimus tuonut tähän huikeasti lisää tietoa), transferenssin jne. Eli paljon asiaa, mikä elää ja voi hyvin. Esim Daniel Siegelin aivotutkimuksiin perustuva ’Mindsight’ toimii paljolti Freudin perintöää hyödyntäen. Freudin perintö on siis myös paljon muuta kuin seksi.
Ja vielä viimeisenä pointtina – Freud puhui seksuaalisuudesta aika laajasti, käsitteellä ’libido’, jolloin seksuaalisuus oli laajemminkin elämän voima. Ja viimeisen pointin jälkeisenä viimeisenä pointtina – psykoanalyysi on elänyt yli 100 vuotta Freudin jälkeen ja kehittynyt valtavasti, esim vauvatutkimus on tuonut paljon uutta tietoa ja nykypäivän psykoanalyysi on jo varsin erilaista ja monipuolisempaa kuin Freudin aikoina. Tosin voi olla, että psykoanalyyttiset käsitteet elävän nykyään vahvempina muiden psykologisten suuntausten sisällä.”
Very good point after point after point! This is a very interesting subject, Jason. Delve into in more and I am sure, it will give you a whole new relm to your studies.
Itse luulen, että vastaus tähän kysymykseen riippuu suoraan ystävyyden määritelmästä. Jos ystävyys on se, että tunnustamme toisen olemassa olon hyväksi asiaksi, osallistumme toisen kehittymiseen ja toivomme toisen rakkautta tervetulleeksi silloin epäilemättä miesten ja naisten voi olla vain ystävyyttä ja sellaisia esimerkkiä (toisin kuin Jason antaa ymmärtää) on satoja tuhansia.
Toisaalta, pelkästään se, että aihe esiintyy jatkuvasti puhuu sen puolesta, että monet (ellei suurimman osa ihmisistä) pitävät ystävyyttä miesten ja naisten välillä ellei mahdottomana hyvin outona asiana. Miten se voi olla, että toisaalta monet pitävät se mahdottomana ja toisaalta melkein kuka tahansa tekstin luettuaan taitaa olla Jasonin kanssa samaa mieltä? Tietysti tämä johtuu osittain Jasonin tunnetusta terävyydestä… mutta minusta myös siitä, että mitä me arkikielessä kutsumme ystävyydeksi ei ihan täsmä Jasonin määrittelmän kanssa.
Jossain määrin, kun puhumme ystävyydestä (ja nyt tarkoitan nyt sellaista ystävyyttä, joka syntyy ehkä 5-10 kertaa elämässä) tarkoitamme jotakin muuta. Ei välttämättä korkeampaa tai aliarvoisempaa… mutta erilaista… Minusta se ero tässä asiassa on, että sellaisissa ystävyyssuhteissa molemmat osapuolet tietävät, että tästä suhteesta ei voi tulla mitään muuta kuin mikä se on jo nyt: ystävyys. Että suhde ei muuttuu toisenlaiseksi ja ollaan (vain) ”friends forever” ei sen enempää eikä todellakaan sen vähempääkään. Minusta tämä pieni ero, tekee sellaisista ystävyyssuhteista sen verran ainutlaatuisia, että ne muodostavat oman luokkansa. Tällainen ystävyys voi teoreettisesti syntyä miehen ja naisen välillä, mutta pidän sen ainakin epätodennäköisenä.
Minusta tämä pieni seikka on se, joka aiheuttaa, että monien mielessä jotakin törmää siihen ajatuksen, että miehet ja naiset voivat olla (vain) ystäviä. Ehkä meidän pitäisi siis puhua kahdesta ystävyyden lajeista…