Roomalainen kenraali Caius Martius Coriolanus osaa sotia hyvin. Mutta mihin asti tämä riittää maailmassa, jossa ihmisten suhteet ovat shakesperiaanisen sekavia?
Would you have me,
False to my nature?
Rather say I play
The man I am. (3.2.14)
G. K. Chestertonin mukaan yhden hyveen korostaminen muiden kustannuksella on pahe. William Shakespearen Coriolanus on kuvaus siitä miltä tällainen voisi näyttää todellisuudessa.
Ja huonostihan siinä käy.
Coriolanus (2011) on modernisoitu, nykyajassa tapahtuva versio Shakespearen vähemmän tunnetusta näytelmästä. Aluksi pieni varoituksen sana: elokuvan tyyli voi karkottaa monia katsojia. Tapahtumat sijoittuvat oman aikamme Roomaan, mutta kaikki kommunikointi tapahtuu Shakespearen englannilla.
Toisinaan tämä toimii, toisinaan ei. Parhaimmillaan repliikit ovat aivan mahtavaa badass-hehkutusta, joka saisi John McClanen muuttumaan kateudesta vihreäksi. Toisinaan kieli on niin vaikeaa, että sitä pitäisi seurata kommentaarin kanssa.
Ehkä tästä syystä Finnkino ei tuonut elokuvaa Suomessa teattereihin, vaan se päätyy suoraan vuokraamoihin. Jos kuitenkin ajattelee millaista kuraa Finnkino importtaa, niin Coriolanus olisi ollut huomauttava parannus suhteessa valta-osaan nykyelokuvaa. Mutta jätän valituksen tältä osin tähän.
Roomalainen kenraali Caius Martius (Ralph Fiennes) osaa yhden asian todella hyvin, nimittäin sotimisen. Jo pienestä Martiuksen äiti on kasvattanut poikaa määrätietoisesti ja luetuttanut hänellä Runebergin Sotilaspoikaa ja muita luonnetta kasvattavia tuotteita. Hyvin on poika opit sisäistänyt. Martius on Rambo, joka on samalla myös kenraali.
Mutta sotimisen lisäksi muuta Martius ei juuri osaakaan. Pojastaankin on kasvattanut oman kuvansa. Koko ikänsä hän on puolustanut valtion rajoja ja vuodattanut verta oman kansansa puolesta.
Mutta kun viimeinen sota ”volskien” pohjoisen kansan johtajaa Aufidiusta (Gerard Butler) vastaan on sodittu, niin mitäpä sitä muuta tekisi kuin ryhtyisi poliitikoksi (kun äiti niin käskee).
Corioliksen kaupungissa saavutetun voiton kunniaksi Martius saa lisänimen Coriolanus. Tästä alkaa miehen alamäki.
Martius on kasvanut ylhäisperheessä ja rahvaan tavat ovat hänelle tuntemattomia ja osin vastenmielisiä. Nyt hänen pitäisi ryhtyä populistiksi ja näytellä kaduilla haavojaan, jotka hänen lihaansa on kaiverrettu kansan edusmiehenä maailman turuilla.
Mutta ylpeys ei anna miehellä periksi. Hänen mielestään hänen tekonsa sellaisenaan pitäisi olla riittävä todistus hänen ansioistaan. Mutta maailma ei toimikaan aivan niin.
Rahvas on monimutkaisempi kuin sotilas.
Elokuvan kiinnostavimpia elementtejä on kansanjoukon (”many-headed multitude”) kuvaus. Alussa mielenosoittajajoukot marssivat vallanpitäjiä vastaan, ja Martius karkoittaa Occupy Via Appia -liikkeen koteihinsa, mikä monia harmittaa.
Kohta kuitenkin sama joukko on valmis äänestämään häntä konsuliksi, koska Martius on vaan niin kova jätkä, kun se volskeja niin kyykytti (tähän kohtaan sopisi viittaus erääseen kalifornialaiseen kuvernööriin, mutta jätän sen tekemättä).
Sitten kuvaan astuvat kansantribuunit, joiden asemaa Martius uhkaa. He huomauttavat kansalle, että vielä äsken olitte valmiita salamurhaamaan Martiuksen ja nyt teette hänestä kansanjohtajaa. Niin päät kääntyvät taas sillä seurauksella, että Martius karkoitetaan.
Silloin Martiuksen päässä naksahtaa. Hän etsii käsiinsä vanhan vihollisensa Aufidiuksen – ja liittoutuu hänen kanssaan Roomaa vastaan. Ja kohta panssarit ovat Rooman porteilla.
Martiuksen kylmä logiikka noudattaa tiettyä hyvettä, nimittäin klassista miehisyyden ja rohkeuden hyvettä. Olennaista ei ole ketä vastaan ja kenen puolesta soditaan kunhan kunnia säilyy.
Rooma on pettänyt Martiuksen ja niin hän voi hyvillä mielin kääntyä omiaan vastaan, koska he ovat hänet hylänneet. Martiuksen uskollisuus kuuluu vain niille, jotka arvostavat ja seuraavat häntä. Tämän rinnalla oma kaupunki, vanhat taistelutoverit ja jopa perhe ovat ei-mitään. Hän näkee vain oman asiansa eikä osaa katsoa sivuilleen.
Mutta kuitenkin lopulta äiti saa pojan pään käännettyä eikä tämä tuhoa Roomaa. Mutta tämäkös volskeja harmittaa. Heillä on näet kana kynimättä Rooman kanssa ja nyt heidän uusi johtajansa Coriolanus jättää hommat kesken.
Martius ei missään vaiheessa näe, että ihmisillä voi olla monimutkaisia syitä toimilleen, syitä jotka ylittävät pelkän sotilaan hyveen.
Volskit haluavat kostaa. Poliitikot haluavat valtaa. Äiti haluaa Rooman kukoistavan. Vaimo haluaa miehensä takaisin. Poika isänsä. Mikään näistä ei merkitse Martiukselle juuri mitään. Tärkeintä on vain olla urhea ja hyvä sotilas. Mutta maailma on monimutkaisempi.
Elokuvan vastateemat ovat Martiuksen kiveenhakattu, periksiantamaton luonne ja minne-tahansa höllyvä kansanjoukko. Kansanjoukkoa voi viedä kuin pässiä narussa, ja sen toiminta on aina ennalta-arvattavaa. Mutta populistien keinot loppuvat kesken kun heidän vastaansa nousee periaatteen mies, vaikkakin luonteeltaan vääntynyt sellainen.
Lopulta kaikki kuitenkin kärsivät. Martiuksella on vain yksi hyve, kansanjoukolla ei ainuttakaan.
Tuhon airuita ovat sellaiset.
